keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

lauantai 26. huhtikuuta 2014

21.4. Seuraeste, Kajaani

Raskas työ vaatii veronsa. Kun olen iltaisin (tai siis yöllä kahden aikaan) kammennut kotiin, olen aina yrittänyt kirjoittaa teille kuluneesta viikosta. Joka kerta olen nukahtanut alle kymmenessä minuutissa tietokone sylissäni vain herätäkseni seuraavana aamuna ennen Ventan pieraisua juoksemaan taas rinkiä ympäri kotikyliäni. Tänään on ensimmäinen vapaapäiväni yli viikkoon ja juostun ringin ajallinen pituus oli "vain" 11h. Ilman lepohetkiä, ruokaa tai hengähtämistä. En silti valita, hyvä päivä! Varsinkin kun olen kerennyt näin pitkälle kertomaan teille mitä tapahtui toisena pääsiäispäivänä. 

Näin kuvauskauden alkaessa sormet syyhyää ja mieli on korkealla, kun lähitallilla edes hevoset seisoo tarhoissaan. PAKKO PÄÄSTÄ KUVAAMAAN! Ihan mitä tahansa pihan krookuksista naapurin kissaan ja kotitallin asukkaisiin. Satoja kuvia, muutamissa minuuteissa. Näillä ajatuksilla kumosin maneesikuvauskieltoni, jonka olen itse asettanut itselleni ja suuntasin heti aamusta kohti Kajaanin Hevosharrastekeskusta, tarkoituksenani kuvata pari seuraesteluokkaa ennen iltavuoroon menemistä kotikaupungissani. 

erikoisen värinen suomenhevonen, ruunipäistärikkö tamma Taika-Vappu
sella italiano tamma, Filodendro della Loggia
saksalainen ratsuhevostamma Daines Styn
sekarotuinen ruuna Takametsän Amore
Kajaanissa vallitsi kaunis sää ja auringonpaiste kajastui maneesin tuoden paljon valoa. Lisäksi vaaleat hevoset (kimot, vaaleanrautiaat, kirjavat...) tekivät kuvaamisesta helppoa. Kunnes... se paljon palvottu aurinko meni pilviin. Ongelmissa oltiin: ISO-arvoa ei voi nostaa pilviin asti, sillä se tuo kuviin mukanansa paljon kohinaa. Suljinaikaa ei voi laskea mahdottomasti, koska silloin kohde jäisi häiritsevän epätarkaksi liian helposti. Aukkoa ei voi ruuvata maksimiinsa, sillä syväterävyysalue laskee niin pieneksi, että kuvista tulee käytännössä kaikista epätarkkoja. Niin epätarkkoja, ettei niitä Lightroomissakaan pelasteta. No, en kuitenkaan ottanut takkiini niin paljon, että olisin alustanut muistikorttini kaikessa hiljaisuudessa ja kieltänyt koskaan käymästäkään paikalla.

latvian puoliveritamma Baroka
eestin urheiluhevostamma Pithy
rotu tuntematon, ruuna Tell Me

latvian sporthorse ruuna Krokoss
Kauden aluksi huomaan aina hyppääväni hevosen mukana ratsukon ylittäessä esteitä. Myöskin liipaisinsormi on aika hidas (välillä turhankin herkkä tosin) ja tarkkenus osuu kohdilleen vasta ratsukon laskeutuessa hyppykaarellaan...

Aina ei voi voittaa, maneesikuvauskielto astui jälleen voimaan ja harjoitus tekee mestarin!
Huomenna mennään taas Nikonin kanssa harjoittelemaan ;)

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Ventan hieronta


Venta oli reilu vuosi sitten pahemman kerran jumissa, sillä oli ensin lihastulehdus kaulassa ja myöhemmin lantiossa. Tamma hierottiin silloin (voi herranjumala millaista riehumista koko tilanne oli, rentous ja yhteistyökykyisyys oli kaukana), jonka jälkeen sopivaa hierojaa ei tullut vastaan. Vuodenvaihteen jälkeen siirtyessämme vuoteen 2014 tallillamme alkoi käydä opiskeleva hieroja lähikunnasta, jonka hierottavaksi ymppäsin myös pikku-tammani. Joka on ah, aina niin rento ja helppo asiakas!

Ensimmäisen kerran Venta hierottiin klinikkakäynnin jälkeen, helmikuun lopulla. Silloin tamma oli seisonut enemmän tai vähemmän kuukauden ajan parannellen itseään. Hieronta meni hyvin, viritän aina Ventalle päähän suitsien turparemmin alaturpiksen kanssa, jolloin se ei saa suutaan aivan niin suureksi - eli kokonainen hierojan pää ei mahdu kipakan tamman kitusiin, sormet korkeintaan... Tämä turparemmin virittely on eräänlainen varotoimenpide, sillä klinikalla tamma osoitti pystyvänsä melkoisiin taiteiluihin saadakseen itselleen takaisin oman sisäisen rauhansa sen järkkyessä. Vuosi sitten tapahtuneen hieronnan roikuin tarvittaessa tamman päitsistä kiinni. Hieronnan jälkeen oloni oli kuin kuntosalilta kotiutuneena.







Ensimmäisessä hieronnassa ei löytynyt suurempia jumeja, sen lihaksisto oli sairauslomasta huolimatta aika jykevässä kunnossa. Venta puolestaan oli oikein mielissään tapahtuvasta toimenpiteestä, kun kipukohtia ei varsinaisesti löytynyt. Ryntäistä ja mahan alta se on ollut aina kosketusherkkä, mutta se lienee enemmän mielipide- kuin kipukysymys. Silloin oltiin vasta saikuteltu lihasperäisestä traumasta, joka edelleen säteili osittain lämpimänä ja turvonneena, jolloin se jätettiin rauhaan. Oikeapuoli tammastani oli huomattavasti kireämpi silloin kuin toinen, mutta varsinaista korjaavaa toimenpidettä ei voitu suorittaa - olihan Ventani pikkupotilaana ja tarhatoipilaana silloin.

Kaksi kuukautta edellisen hieronnan jälkeen ymppäsin tammani hierontalistaan, olihan aktiivista treeniä ollut jo reilu kuukausi takana ja kilpailuihinkin asti oltiin keretty. Tällä kertaa jumikohdat löytyivät oikeasta lavasta ja vasemmalta selästä, joihin kyllä löytyy looginen selitys: minä istun helposti kokonaan vasemmalle puolelle sen jumiuttaen ja oikealapa tekee enemmän töitä, jotta tamma pysyisi tolpillaan. Kun viimeksi oikeapuoli oli kireänä oli vasemman puoleinen lihaksisto huomattavasti enemmän koetuksella kahden kuukauden jälkeen. Tammani ilme oli kuitenkin melko muikea: välistä oli ihan ok kohtia, jolloin Venta ei protestoinut hierojan toimia, jopa kerran torkahtaen. Mutta kun sormet osuivat kipukohtiin oli PikkuMustan ilme vähintään murhanhimoinen hampaiden napsiessa ilmaa, takajalkojen vihtoessa taakse ja hännän heiluessa jalkojen välissä. 









Ventahan ei oikein rentoudu tuollaisissa tilanteissa, varsinkin kun talliin alkoi valua muita ihmisiä ja hevosia, jolloin hälinätaso nousi ja tamma keskittyi muiden vahtimiseen paljon. Kuitenkin lihasjumit aukesivat helposti ja kotiohjeena ajua, ajua ja vielä kerran ajua. Piti jo varoittaa tammaani, että kahden viikon päästä hierotaan uudestaan.

Kuvat on siis otettu kahdelta eri kerralta, kahden kuukauden välillä.
Kuka osaa arvata mitkä kuvat ovat miltäkin kerralta?

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Mummon kanssa maailmalla


Kaksi postausta olen alustanut ja raottanut kulissia ennen sitä kamalaa kisapäivää. Sitä sunnuntaita, jota kaduin heti ilmoittautumisen jälkeen (siis eihän mulla ole rahaa, ponikaan ei mene peräänannossa ilman gramaaneja ja vettäkin pitäs sataa). Mutta, kotikisat on aina kotikisat, niissä kun on käynyt niin voi hyvillä mielin viedä ponin kotiin odottamaan seuraavia kotikaupungin kinkereitä. Näillä esityksillä mitä olen tuomareille tarjonnut täällä en kehtaisi lähteä yhtään merta edemmäksi kalaan. 

Kilpailupäivän aamuna meillä oli poikaystäväni kanssa minuuttiaikataulu, ylös, kahvia, tallille, poni kyytiin, äkkiä kisapaikalle. Olen aina hirvittävän hermostunut ja haluan olla aikaisin kilpailupaikalla, jotta voin panikoitua ratsastettavasta ohjelmasta, verryttelyn liian lyhyestä ajasta (ja silti aina yliverryttelen) ja kaikesta oheistoiminnasta. Tälläkin kertaa hermostuneisuus kostautui: Venta aisti mielenliikkeeni kävellessäni tallinkäytävälle tammani nautiskellessaan vielä aamuheinistä. PikkuMusta ilmoitti mielipiteensä hyvin selkeästi minusta paetessaan takaseinälle ja yrittäessäni lassota tammaani se vain hyökkäili kohti. Siinä vaiheessa paniikki nousi pintaan ja sydämeni takoi tietään ulos rinnasta - eihän me nyt ainakaan keretä kilpailupaikalle ajoissa!!! Totta kai tästä nousi kamala oravanpyörä: tamma näytteli minulle vain hampaitaan, mieheke odotti ulkona sateessa kunnes saan mustangini työnnettyä koppiin asti ja itselläni vain suuta kuivasi käsien täristessä. Olen ennenkin saanut  joutunut harjoittelemaan ei-niin-yhteistyökykyisen hevosen pyydystämistä karsinasta. Kikka on varsin yksinkertainen: kyllä uteliaisuus aina voittaa. Tälläkin kertaa yritettyäni ensin houkuttelua, sen jälkeen komentamista ja viimeisenä anelua tulin lopputulokseen, että pakko saada tamma haluamaan ulos karsinastaan. Avasin oven sepposen selälleen ja jäin nurkalle odottelemaan kyykyssä milloinka tamma suvaitsisi residenssistään astua maailmaan. Meni elämäni pisimmät viisi minuuttia, kunnes tunsin hengityksen niskassani ja livautin tammani päähän riimun kiinni. Tämän koitoksena alkoi valtataistelu, joka päättyi minun voittooni saadessani PikkuMustan takajalat ulos karsinasta. Sen jälkeen tamma oli yhtä aurinkoinen ja iloinen, kuin aina ennenkin.



oon oikeesti järkyttyny kun katon näitä kuvia, oonko oikeesti noin fatty bomba?!
Työnsin Ventan kilpailukamppeissaan ennätysvauhtia traileriin ja lähdimme pihasta nilkka suorana kaasupolkimella. Nyt olisi tosi kiire, Ventan kanssa leikkimiseen meni aivan liian kauan kuin olin ajatellut. Saavuimme kuitenkin naapuritallilla olleisiin kilpailuihin ensimmäisten joukossa, täysin ajallaan. Kyyditettävä pikkuheppa oli hyvin malttamattomana kyydissä ja ryskytti lattiaa etusillaan minkä kerkesi. Ponikokelaana toimineen poikaystäväni tehtävänä oli komentaa protestoivaa ponia, mutta kuulin kilpailualueen toiseen päähän vaativan etujalan takomisen. Riensin pikaisesti takaisin katsomaan tilannetta ja samantien kun Venta kuuli heleän ääneni loppui protestoiminen. Purin tammani yksin ulos trailerista ja lähdin suorinta tietä kohta verryttelyä, jotta kerkeäisin kävelemään ulkona ennen varsinaista verkka-ajan alkua, johon oli varattu ruhtinaaliset 15 minuuttia. 

Yritin saada tammaani kuulolle, se oli sinkoilemassa seinille ja menossa niin kauheaa kyytiä eteenpäin, etten pysynyt sen tahdissa mukana. Suuhun jäi kuitenkin hyvä maku verryttelystä, kerrankin sain ratsastettua kaikki askellajit läpi haluamallani tavalla ilman pelkoa, että Uljas Ratsuni väsähtäisi kesken suorituksen. Niinkin rankasta ohjelma olisi kuitenkin kyse kuin C-merkin koulurata. Itse suoritus alkoi lupaavasti, vähän kiemurtelua tervehdykseen saapuessa, kuitenkin ihan ok pysähdys ja liikkeellelähtö. Rata jatkui niin kauan ihan ok-kelpoisena, kunnes unohdin siirtyä käyntiin ja nostaa ensimmäisen laukan käynnin kautta. Laukkaamisen jälkeen alkoi PikkuMustan draivi: enemmän, enemmän, kovempaa, nopeampaa! Onnistuin kuitenkin jotenkuten säilyttämään istuntani ja kylmänviileästi annoin tamman kauhoa eteenpäin etusillaan aina lopputervehdykseen asti.

"hieman avoin muoto" really?



Lopputuloksena oli 58,333%, loppukommenttina mm. "hyviä pätkiä, tarkkutta suoritukseen, varo asettamasta liikaa, tarkempi tahti". Silloisessa hetkessä olimme sijoittumassa kolmanneksi, mutta lopullisissa sijoituksissa olimme 8/16, eli hyvästi puolessavälissä mikä on varsin normaalia Ventan kanssa minun ratsastamana - ja ollaan me monesti oltu jumbosijallakin. Luokan voitti siilinjärveläinen ratsukko tuloksella 65,833%.

Kotipihassa minulle sattui pahemman kerran ajatuskatko. Ponikokelas ei ollut vielä aivan varma takapuomin poisotosta, joten otin puomin itse. Tammahan tietysti oli jäänyt vielä etupuomiin kiinni (entisen kuskini kanssa kuljetimme Ventaa siten, että minä huolehdin ponin, hän trailerin) ja kun naapuritarhan ihanainen ruunan-rupsukka huuteli kutsuhuutoaan tammalle, tuli Ventalle kiire pois kyydistä. Yleensä se höllää heti tajutessaan olevansa kiinni, mikäli paine niskassa kasvaa. Tällä kertaa tamma kuitenkin nykäisi itsensä kerralla (onneksi, muistoa tuskin edes syntyi) irti, kun naru antoi lukon alta poikki. Kyseessä oli vanha ja rupuinen riimunaru, jonka pitävyyttä olen ennenkin miettinyt. Onneksi se, eikä uuden karhea salmiakkinaru yhdistettynä nahkapäitsiin, jotka eivät olisi varmasti antaneet periksi ennen hevosenniskaa.





Matkailu avartaa ja kotitallilta poistuminen kilpailuihin on taas tehty, mikä saa riittää toviksi jos toiseksi. Oma psyykkeeni ei kestä jatkuvasti kisaviikonloppuja kun stressaan niin paljon asioiden kulkua ja aikatauluttamista, että käydään vain huvikseen naapuritallien pikkukarkeloissa. 

Mitä mieltä olitte tämmöisestä, ns. perinteisemmästä hevosblogipostauksesta päiväkirjamaisesti? 
Mainitakseni vielä, kuvausolosuhteet ovat olleet haastavan maneesin ollessaan ennestäänkin pimeä ja niukalla valaistuksella. Tässä postauksessa kuvat toimivat lähinnä rytmittämään tekstiä. 


torstai 17. huhtikuuta 2014

Hailakan harmaasta uljaaksi mustaksi


Olen aika tarkka Ventan ulkonäöstä: kiiltävä karvainen hevonen näyttää hyvinhoideltulta ja -voivalta. Keväänkorvilla kuitenkin Ventan karvapeite aina tussahtaa, kuten kaikilla muillakin. Irtokarvaa tippuu jatkuvasti ja hevosen iho kutiaa sen verran, että sen pitää päästä piehtaroimaan joka päivä siihen tarhan kuraisimpaan kohtaan. Ventani on pakko päästä mutakylpyyn, oli loimi päällä tahi ei, jolloin kiiltävän musta karvapeite vaihtuu mutaisen harmaaseen kuorrutukseen, jota ei saa sitkeimmälläkään harjauksella pois.

vielä kuivana ja harmaana mutakuorestaan



Vaikka lähdin kilpailuihin "kunhan käydään maailmalla" -periaatteella, en voinut jättää ratsu reimaani siistimättä. Hävettäisi ratsastaa tuomarin ohi, kun uljaasta pikkumustastani nousisi paksu pölypilvi, johon tuomari yskien tukehtuisi. Siispä lauantai-illan viihdenumerona toimi Ventan peseminen: eli shampoota niskaan ja ahkeraa veden lotrausta. Edellisestä kerrasta olikin aikaa, taisi olla viime heinäkuussa.

Venta ei ollut kovin mielissään, mutta käyttäytyi paremmin kuin kuvien ilmeestä voisi päätellä. Kertaakaan se ei yrittänyt poistua paikalta tai väkivaltaisesti runnoa minua mihinkään suuntaan. Aika alistuneelta se kuitenkin vaikutti ja pään peseminen oli oma prosessinsa: Venta kun on sitä mieltä, että päähän ei kosketa.

Shampoon hinkkaaminen alkakoon, kun esipesu on suoritettu!


Pään peseminen piti suorittaa käsillä...
Mutta silti tamma ei tykännyt ylimääräisestä liikkeestä silmien ympärillä
On kuitenkin kivaa kun joku rapsuttaa poskista

Kun shampoo on levitetty alkaa runsasvetinen huuhtelu




Maatuska-Mummo kuivamaan vilttiinsä
Itse peseminen on nopeaa, mutta se kuivattaminen... Neljän eri loimen ja useamman kuivaustekniikan jälkeen tamma oli sen verran kuiva, että sen pystyi jättämään karsinaan yöpuulleen, heittäytyen tietysti heti selälleen puhtaaseen turpeeseen. Lopputuloksena kuitenkin oli puhtauttaan kiiltävä ja tuoksuva PikkuMusta, sekä litimärkä ja karvainen (hevosenkarvoista!) pesijämestari. 

Kaikki kuvat ovat Tomin käsialaa, yhdistelmänä on Nikon D90 ja Nikkor 50mm/f1.8.

mina toissa ravintola