maanantai 29. kesäkuuta 2015

Testissä urheilurintaliivit

Blogiyhteistyön tiimoilta Lumingerien kanssa sain testaukseeni kahdet erimerkkiset urheilurintaliivit. Useamman käyttökerran ja havainnollistavan opetusvideon kanssa, olen valmis kertomaan mielipiteeni liiveistä. Näitä molempia merkkejä löytyy eri väreissä Lumingerien verkkokaupasta useassa eri koossa.


Enell Sports Bra (kuvassa turkoosit, videolla ensimmäisenä) hämmästyttivät alun korsettimaisuudellaan. Liivien kiinnitys on edessä keskellä usealla hakasella, mikä loi pienen korsettimaisen puristuksen rintakehään. Muutaman harjoittelukerran jälkeen liivien pukeminen nopeutui huomattavasti ja keho tottui (jopa mieltyi) korsettimaisuuteen. Takaosa liiveissä on tasainen, joka mahdollistaa erinomaisen ja jämäkän tuen rinnoille urheillessa. Ratsastaessa Enellien kanssa en joudu lainkaan miettimään rintojani, sillä niiden paikallaanpysyvyys on huippulaatua - näin ollen pystyn keskittymään täysin ratsastukseeni ja hevoseen ilman ylimääräisiä häiriötekiöitä.

Panache Sport (kuvassa mustat, videolla toisena) on ulkonäöllisesti perinteikkäämmät urheiluliivit. Kiinnitys tulee normaalisti taakse ja olkaimet ovat säädettävissä. Päällä liivit ovat miellyttävät, sekä siirtävät hikeä pois erinomaisesti - sopien pitkiin ja hikisiin valmennuksiin ;) Ratsastaessa, eritoten harjoitusravissa, rinnat pääsevät heilumaan jonkin verran, mutta eivät ole häiriöksi asti. Hyppäämiseen nämä liivit käyvät Enelliä paremmin, sillä Enellien korsettimaisuus voi häiritä tiukoissa tilanteissa aluksi.


Tavalliset t-paitaliivit (kuvassa violetit, videolla kolmantena) tulivat mukaan vertailun vuoksi - nämä liivit siis löytyivät jo kaapistani. Nämä liivit ovat perushyvät rintaliivit kaikkeen muuhun, paitsi urheiluun. Normaalien rintaliivit ja urheiluriivien kontrasti onkin aika hurja, kun sen videolta näkee selkeästi. Näissä liiveissä on tullut ikävän monta kertaa ratsastettua, kun olen suunnannut suoraan töistä tallille, enkä ole miettinyt aamulla sen tarkemmin alusvaatekerrastoani.


Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä Lumingerien kanssa.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Keltainen turisee


Ehtoota! En ookkaan piässynnä kirjottelemaan teelle hyvät immeiset ja kanssaeläjät tovviin. Oon ollunna nii kiireinen näen kesäaekaan, että päevät on hurahtanna ihan huomoomatta silimien iestä. Omistajatyttölöine kertokkii jo teelle, että oon piässy vähä lihommaa. Vuan ee se mittää, sillä mittanaaha näätti vuan seittäkymmentäviittä killoo tulleen puoleen vuoteen. Ee siis minusta laenkaan paha, vuan tuo immeinen ol järkyttyny. Kuulemma ens talavena suan juosto hölökyttee siihen malliin, että nuo ylmiäräset kilot tippuu matkan varrelle.

Oon viättännä raahallista laivvuneloa uuvven rouvvan kanssa. Mul olkii usseempi rouvva tässä kevvään korvilla, vuan nuo immeiset ei oekei tykännä kun minä rakkaavensauvvalla sohin noeta rouvvia. Vaekka ylleensä oonnii näehi puumiin päen, niin uus rouvva onnii jo sen verran ikänaesia, ettei sitä oekei voi ennee ies sohasta. 

Uusimmassa passikuvassa olinnii aeka kommeena

Käytii toissapäevänä uintireissulla järvenrannalla ja ol oikein mukavata. Laene liplatti ja linnut laalo. Oltiinni jo lähössä iltaevväille talliin, kun ihan yhenäkin huomosin olevani viärällä puolella maeta ja kylän kommein orhi. Rupesin siinä sitten huutelemmaan paikallisille emännille ehtootta ja nehän tul juoksujalakaa hammeen helemat heiluen tyköni. Nuo rouvvat kyllä nähtyään minut mänivät karkuun, kun ee ollu tukka rimmattuna ja yritin totta kae lähtee perreen kovvaa kyytiä. Tässä vaeheessa minun ikioma immeinen käski minun raahottua, kun ee kuulemma ollu kivvoo ku minä esittelin lavatanssien liikkeeni siinä hänen tykönä. Kuulin ku se pohti iäneen et piästäs tämmöseen orriin irti, vuan ee se piästännä. Piätin siis juosta sen ympär monta kertoo sulavimpia liikkeitäni. Lopulta myö päästiin iltapalalle asti, vaekka immeinen puhisi ja puuskutti männessään, että pistee minut koukkuun roikkummaan. Kuulin kun se huasteli muille immeisille, ettei oo ikkään nähny minnuu semmosena ja että minu silimättii oli ihan ouvvossa kiillossaan. Vuan niin se kyllä taetaa männä, että kun hummat hässii niin siinä tanner tömisee ja immeisten kannattaapi pysyä poessa.

Meellehän on kohta koettamassa muutto kalakukkokaupunkii, el Kuopijjoon. Immeinen on kuulemma kovasti jo ehtinnä minulle sopivaa mökkiä asunnoksein, kun sillä omansa jo onnii. Kerto minulle, et suan olla vielä elokuun loppuun laetumella. Vuan sen jäläkeen muutettaan semmoseen paekkaan, että siellä ollannii ens kesseen asti. Immeinen on kovin ressaantunnee olone kaekasta tästä hässäkästä, kun se kuulemma tahtoo vuan parasta minulle. Ee oo raukkapäiväne vielä ymmärtännä et piästäs minut vuan vappauteen, niinku siinä leffassa on se toene Keltane Orhi reerialla asti. Vaekka minä immeisten kanssa aena säpsähtelen ympäristööni nii yksinnää oon rohkeempi ku olumpiaraalla mänevät kenttäkuomat konsannaan. Sua vaikka raktori töniä minnuu, vuan silti en hievahakkaan, jos ee huvita.

Toeselta puolelta näätinnii kuulemma kyntöjuhdalta

Vuan hyvvee laiduneloa kaekille neljalkasille ja immeisille malttia ja ymmärrystä treenihimmoihin!

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Hyvän mielen kilpailut


Sunnuntaina oli viimeinen lomapäiväni ja sattumalta huomasin, että naapurikylässä olisi 1-tason kouluratsastuskilpailut. Päätin lähteä reissun päälle Ootuksen kanssa, vaikka kuumemittarini näytti huikeita lukemia ja päälläni jylläsi paha kesäflunssa. Ehkä rento kisapäivä saisi flunssankin kuriin. Pienen vivahteen kilpailupäivään teki erikoinen ohjelma, Helppo B, FEI Kouluratsastusohjelma 4-vuotiaille hevosille 2005, joka oli suunniteltu selkeästi nuorille hevosille kivaksi ohjelmaksi kouluratsastuksen maailmaan tutumiseksi. Ohjelman sai joko esittää keventäen tai satulassa istuen ja loppuarvostelut painottuivat selkeästi hevosen askellajeihin, eikä ratsastajan apujen käyttöön.

Ensimmäiset päivän positiiviset hetket tuli jo kotitallilla: keltainen ruuna lompsi laitumella tyytyväisesti vastaan ja oli kopissa heti ensimmäiseltä yrittämältä. Ennen kilpailuja oltiin tien päällä pariinkin otteeseen ja Ootus kyllä oli joka kerta hyvin myöntyväinen reissuun lähtiessään. Taisi "koppikauhu" olla vain nuoren hevosen kokeilukotkotuksia, jotka jäivät omaan arvoonsa, kun ruunan rupukan mielipidettä ei kuunneltu. 




Verryttelyssä Ootus liihotteli niin mahtipontisena, että olisin voinut vaihtaa heti ilmoittautumista vähän haastavampaan luokkaan. Laukannostot olivat kyllä melkoisen räjähtäviä ja sain itse olla tarkkana, etten lietsoisoi Keltaista enempään hullutteluun. Maneesissa suoritettu verryttely oli Ootuksen mielestä selkeästi liiiiiian jännittävää, kun katsomossa rapisi sipsipussi ja maneesin nurkassa oli hevosjalkapalloon tarkoitettu jumppapallo. Itse suoritus ratsastettiin kuitenkin ulkona, joten olin turvallisin mielin ruunani tunnekouhujen tyyntymiseen. Itselleni voisin heittää yläfemmat kun en ole enää moksiskaan Ootuksen törttöillessä ratsastussääntöjä uusiksi. Otan vain ohjat tukevalle tuntumalle ja jalalla ratsastan ruunaa kohti ohjia - jolloin ruuna joutuu keskittymään täysin pyyntöihini suorittaakseen niitä. Vielä muutama kuukausi sitten olisin hysteerisenä heittäytynyt kaulalle roikkumaan.

Suorituksessa päätin pitkän pohdinnan jälkeen keventää, jotta ruuna ei voisi rajoittaa liikkumistaan ainakaan minun puristavan istunnan takia. Mikä oli aivan oikea päätös, vaikka tuntui aika hassulta ajatukselta keventää kouluradalla. Muutamaa rikkoa ja huonoa reittiä lukuunottamatta olin tyytyväinen suorittamiseemme, jonka kyllä tuomari myös huomasi. Loppukommenteissa luki seuraavasti: "Joitakin rikkoja, mutta kokonaisuus plus. Selkätempoinen ratsastus." ja 64%. Tällä tuloksella pääsimme kunniakierokselle jaetulle 3. sijalle. Hieno ruuna ansaitsi taputukset, kun kuski sai niin hyvät lomanlopettajaiset.



Tämän postauksen ratsastuskuvat on ottanut Piia Remes, kiitos!

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Fat Camp - läskileiri


Laidunkesä ei ole edes puolessaan ja ruunani muistuttaa erehdyttävästi ylisyötettyä pihankoristetta, kuin atleettista kilpahevosta. Ei tarvitse olla kilpahevonen, mutta parempi tilanne olisi olla enemmän atleetti, kuin gotletti... 

Ootushan tuli minulle aika kuivakassa kunnossa. Vaikka ruuna oli hoikka se hurmasi urheiluhevosen kropallaan minut ja monet muut. Lisäksi tuntui helpolta kantaa sen eteen niin paljon ruokaa, kuin se vain söisi. Meidän tallissa harvemmin hevoset vaan ovat olleet liian laihoja.. Talven myötä alkoi ruunakin pulskistua porsaaksi. Aluksi en edes tajunnut, myhäilin vain tyytyväisenä, että tuleepahan näyttävä ja raamikas. Olin väärässä. Tuli näyttävä lihapulla tikuilla.


Ootus onkin nyt ollut viimeiset pari viikkoa melkoisella fät cämpillä - eli läskileirillä. Olen pyrkinyt liikuttamaan sen kaksi kertaa päivässä lomani ajan: aamulla käydään tehokas kokovartalo bumppi musiikinjytinän tahtiin hiekkalaatikolla. Hiki virtaa ja läskit sulaa. Illalla käydään rentouttava kuntokävely metsässä ja venyttely. Silti ruuna paisuu ja paisuu. Hardcorena olen jo miettinyt syöntiä rajoittavaa turpakoppaa, mutta mielestäni hevosen syönnin rajoittaminen erilaisin virityksin olisi sama, kun näyttäisin keskisormea hevoselle sen vuoden ainoana kulta-aikana. 

Kun murehdin Ootuksen paisuvaa mahaa ja ponimaistuvaa ulkomuotoa valmentajalleni vastaus oli, että se on elämänsä kunnossa nyt. Ei yhtään pois, mutta ei yhtään lisää. Myös monen muun mielestä se näyttää hyvältä just nyt, just tässä lihavuuskunnossa. Omaan silmääni Åke on kuin työjuhta pellolla. Paksu maha ja tikkujalat. Pieni pyöreys kaunistaa, mutta ylipaino on kuitenkin pelottava asia eläimelle, jolla ei ole virkaa ilman jalkoja. Kenttähevosen uraa on turha kaavailla tämänhetkisellä kropalla... 


Minun ratsastamana Ootus näyttää ajottain jopa pieneltä ponilta paksun mahansa kanssa allani, mutta kun selkään kiipesi viime viikolla sukulaistyttöni Venla, mittasuhteet vääristyivät entisestään. Paksumahainen iso hevonen. Järkyttävä yhtälö, josta on massavuus ja näyttävyys kaukana. Massaa on, mutta vääränlaista. Fät cämppi jatkuu siis, sillä en tohtisi erottaa Ootusta yksinään öiksi talliin kavereistaan. Puhumattakaan keskisormi-turpakopasta. Ehkä talvella olemme yhdessä ruunan kanssa notkeita kuin norpat ja sirpuloita kuin silakat!

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Keskikesän juhlaa!



Muut rientävät juhannuksenviettoon festareille ja mökeille, kun minä puolestani suuntaan toppatakki päällä Vieremän juhannusraveihin - autolla ja kamera kädessä. Sain jopa houkuteltua äitini mukaan, joka on tosin vannonut ettei halua ikinä opetella ratsastamaan. Ensin mennään raveihin totopelien varjolla ja kohta Mamma painelee kohti auringonlaskua Ootuksen selässä. Vai miten se meni ;) 

Ihanaa Juhannusta ja pitäkää kavereistanne huolta!



Tämän postauksen kuvat on otettu ensimmäisen laidunyönä toukokuun lopussa

torstai 18. kesäkuuta 2015

14.6. II-taso koulu, Lieksa

Viimeiset pari vuotta olen ottanut tavakseni käydä valokuvaamassa aivan uusissa maisemissa. Viime vuonna kävin kesäkuun lopulla Oulussa (postaus, kuvat), mutta kentän karmiva sivuvalo sai minut luopumaan tämän vuoden kuvausreissusta Ouluun. Kalenterissa silmiini kuitenkin osui Lieksan 2-tason koulukilpailut. Parin sadan kilometrin matka, mutta kuitenkin Itä-Suomessa. Houkutti jo osallistua itsekin Ootuksen kanssa, mutta päätin käydä ensin nuuskimassa kilpailupaikan nurkkia ja tunnelmaa, ennenkuin ilmoittautuisin mukaan.





 



Blogissa en ole vielä ilmoittanut sitä, että vain muutaman kuukauden vanha ykkösrunkoni Nikon D7100, hajosi Iisalmen III-tason estekilpailuissa vain viikkoa ennen Lieksaa. IsoNikoni on lähetetty huoltoon, joka onneksi menee täysin takuuseen. Suljin oli jostain syystä päättänyt vetäistä viimeiset henkosensa ja lopsahti. Kuvausinto oli kuitenkin kova, joten päätin lähteä matkaan vanhan, jo miltei eläköityneen, Nikon D90:n kanssa.

Kuvauspaikka oli idyllinen, raviradan keskiviheriöllä oli kaksi koulurataa vierekkäin ja sain tornista luvan kuvata tuomarinautojen välistä ratsukoita häiritsemättä. Tausta oli idyllinen ja ratsukoita sopivan verran. Ynnämuuta kivaa. Kotona vasta huomasin, että noin 80% otetuista kuvista oli tarkentanut ratsukon taakse. Ei itse ratsukkoon vaan pieneen pisteeseen ratsukon taakse, hevosenturpaan tai satulahuopaan. Mietin pitkään tuskastellen, mitä teen näille kuville ja missä vika piilee. Päädyin kuitenkin kuvien normaaliin julkaisuun (pahimmat epäonnistumiset totta kai kokivat deleten voiman). Toivon, että kyseessä on vain vanhan ja raihnaisen rungon tarkennusmoottori. Eikä objektiivissa oleva vika...








-- Kuvia Lieksan kilpailuista voit kysyä itsellesi sähköpostitse minttu(at)aaveen.net asianmukaisesti otsikoiden. 
Luethan ensin infon. Kaikki kuvat kilpailuista on julkaistu täällä. --

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Keltainen Kukkaispoika


Yritin kovin koristella Ootusta kauniisti voikukkaseppelein ja häpäistä ruunan miehekkyyttä ottamalla siitä kukkaispoikakuvia. Niin monessa blogissa niitä on näkynyt alkukesän aikana ja olisi ihanaa saada itsellekin kukkaseppelekuvia ruunasta. Harmikseni omat kädentaitoni tulivat vastaan, sillä minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta miten seppelettä punotaan... Alku oli varsin lupaava, mutta lopulta tynkäseppeleen varret katkesivat ja tunnin työ hajosi tallinkäytävälle. Tyydyin siis hieman helpompaan koristeluun, mutta Ootus näytti siltikin aika huvittavalle kukkineen päivineen.

Åkella oli vielä erityisen villi päivä ja kuvauksessa se sinkoili ympäriinsä kukkien lentäessä maahan. Yksinään hevosen valokuvaaminen on hankalaa, kun ruuna väistämättä tulee luokse. Kuitenkin muutaman nappiotoksen sain lyhyessä ajassa ja on aika häpäistä Ootuksen karisma kukkien kanssa. ;)

 


torstai 11. kesäkuuta 2015

Älä aliarvioi herkun voimaa


Minä kuulun siihen ihmisryhmään hevosten kanssa, joka antaa mellin nelijalkaiselleen joskus ja jouluna. Namipussi ei kierrä tallinkäytävällä Ootuksen kohdalle. Turhien herkkujen jättäminen pois tuli aikoinaan opittua Ventalta, sillä sen hammaskaluston käyttö ihmisen käteen oli muutenkin turhan arkipäiväistä. Sitä ei tarvinnut rueta provosoimaan namittamalla kädestä päivittäin. 

Toistuva herkkujen viljely joka suuntaan kun synnyttää nopeasti näykkiviä, luimivia ja kiehnääviä kopukoita. Ärsyttävintä on, kun kuusisataa kiloa hamuilee taskuja ja näykkii kättä, että jotain nyt pitäisi saada. Vääriin hetkiin tuleva nami provosoi huonoa käytöstä, jos palkkaushetki meni kolmekymmentä sekunttia sitten ja palkka saadaan huonosta käytöksestä. Herkkupalkkaaminen on tarkkaa, sen varmasti koirankouluttajat ymmärtävät.

  

Moni omistaja, jotka kulkevat porkkanoiden kanssa hevosensa luokse ovat sitä mieltä, että heidän mammanmussukka on maailman kiltein ja sievin. Mutta kun tallityöntekijä kävelee ilman kahisevaa leipäpussia saman hevosen luokse, vastassa todennäköisesti on irvistelevä ja luimiva eläin, joka haluaa herkkunsa. Ei ihmistä. Ne hevoset, joiden herkut on annettu ruokakuppiin, eikä systemaattisesti ihmisen kädestä, eivät opi yhdistämään tietyissä tilanteissa ihmistä herkkuun ja käyttäytyvät uteliaan ystävällisesti. Miinus ne poikkeukset, jotka murjovat ihmistä toistuvasti muutenkin.

Ootus viettää siis aika herkutonta elämää. Moni ihmisistä on inhimillistänyt sen elämän kurjaksi ja surkeaksi, kun melli ei ihmisen kädestä suuhun livahda. Loppujenlopuksi minulla on kuitenkin käsissäni peruspositiivinen ruuna, joka ei luimi ohikulkeville eikä tule ihmisen syliin herkkuja kaivamaan. Puremisesta nyt puhumattakaan! Hevonen ei elääkseen herkkuja kaipaa.

 

Kuitenkin ne namit unohtuvat helposti myös niissä askareissa missä ne tarvittaisiin. Vahvistamaan oikeanlaista käytöstä. Muutamaa viikkoa sitten Ootuksen kehittäessä ongelman lastauksessa olin vajota häpeästä maan alle, kun äitini syötti kyydissä olevalle Ootukselle sankollisen porkkanoita. Lopputuloksena ruuna ei halunnut lähteä kopista minnekään, sillä sen herkut olivat siellä. Seuraavalla kerralla ruuna oikein juoksi kyytiin namiensa perään. Minä kun olin ajatellut, että paras palkka hevoselle on aina tekemisen lopettaminen ja rauhaan jättäminen... 

Nyt olen opetellut laitumelta pyydystäessäni Keltaista pitämään mellipussia mukana. Rapiseva pikkupussi jossa on herkku. Herkku annetaan, kun ruuna lontii kohdalle ja pysähtyy vierelleni, jolloin voin napata sen narunjatkeeksi. Vasta silloin on herkun paikka. Ootuksen lempparimellejä ei suinkaan ole hevosnamit kaupasta, vaan porkkana ja old-schoolisti sokeri. Sokeripalan jälkeen ruuna kiipeäisi vaikka kuuhun asti saadakseen toisen. Herkuissa on tietynlaista vetovoimaa, mitä kaulalle taputuksessa ei ole.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Sievä PikkuMusta

Näin ihana pikkutyttö oli kamerani edessä viime viikolla. Olisin toki toivonut hurjaa vauhdinnäyttöä ympäri laidunta, mutta jo ennakkoon ilmoitettu hieman arka varsa lähestyi minua höristen kuvatessani sitä. Pikkuvarsan hörinä sulatti jääkylmän valokuvaajan sydämen ja luovuin liikekuvista laitumella. Oli niin ihanaa rapsutella varsaa, tuitui.

Tämän mustan suomenhevosen isä on Knuutilan Veikko ja emänisä Kihin-Muisto.