tiistai 5. joulukuuta 2017

Kadonnutta motivaatiota etsimässä

Pontus pääsi pitkästä aikaa juoksemaan kentällä omaan tahtiin minun valokuvatessa
 
Motivaationi koko hevosharrastukseen on kadonnut kuin tuhka tuuleen tämän syksyn myötä. Voin laskea sormilla ja varpailla montako kertaa olen päässyt ratsaille syyskuun jälkeen. Nyt mennään jo joulukuussa. Siinä missä ennen riensin heti aamulla herättyäni tallille intoa puhkuen, on aamuherätykset nykyään vaihtuneet sohvalla kahvikupin kanssa makaamiseksi. Lisäksi 12 tuntisen työpäivän jälkeen illalla en vaihda ratsastushousuja jalkaan, vaan pehmeät kotipöksyt.
 
Vaikka tiedän, että motivaationi palaa heti kun pääsen vähän hölkyttelemään ruunallani, niin se tuntuu jotenkin tosi absurdiselta ajatukselta juuri nyt. Ootuskin on metsittynyt niin, että se jännittää kovasti ihmisen selkäännousua ja pohjeapuja ensimmäiset viisi kierrosta. Eli pohjalta taas lähdetään kohti ensi kesää (kisoineen). Vaikka joutunen ehkä hautaamaan haaveet Ootuksen viemisestä vaativiin luokkiin, treenataan silti kokoajan takaraivossa ajatus niitä kohti. Ensi kausi menee jälleen helpoissa koululuokissa pitkällä radalla. 
 
Kotiratsastelijaksi en halua enää taantua, vaikka siinä ehkä säästäisikin pitkän pennin ja voisi enemmän keskittyä hevosvalokuvaukseen. En koe kotihömpöttelyä tarpeeksi motivoivaksi itselleni, vaan harrastekilpaileminen tuo sopivasti tavoitteita ja haasteita - "kahden viikon kuluttua on pakko hallita tämä ohjelma X kuvioineen Y, joten nyt ei ole aika löysäillä". Lisäksi oman kotikentän kiertäminen 365 päivää vuodesta on aika tylsää minulle ja hevoselle. Itselläni ei enää pää kestäisi.
 
O kuvittelee, että kun mennään täysii niin pääsee kovempaa, kun vähän kyyristyy...
 
... ettei tuulenvastus ole esteenä ...
 
... sitten pitäisi enää pysyä vain pystyssä
 
Yleensä en lannistu ihan pienestä, olen ihmisenä turhankin päättäväinen. Teen varmasti 110% sen eteen, että tavoitteeni onnistuvat, enkä anna periksi. Nyt kuitenkin tämä syksy on ollut ihan liikaa kaikkea; keuhkojutuista olen jo puhunut, satulankin mainitsin. Viimeisimpänä löydöksenä on Ootuksen suusta hammaspeikko. Sen alahampaissa hampaiden 2-3 välissä on diasteema molemmin puolin, joka pakkaa rehua. Kun hevonen syö keuhkojensa puolesta hapanta esikuivattua heinää on se vähän kuin cokista joisi paljon. Hampaat syöpyy.
 
Ajattelin, että hätä ei ole tämän näköinen ja hankin suunavaajan. Tunnustelin hampaita ja huuhdoin suuta paineruiskulla. Mitään ei tullut ulos. Epäilin jo, että onko konitohtori nyt sekoittanut potilaat keskenään, koska minä en hampaista löydä mitään. Kunnes se osui yksi päivä käteen. Iso rehuklöntti, joka ei ollut lähtenyt huuhtelussa irti - enkä ihmettele. Nyhdin sitä sormin samalla kun tulehtunut ien valui verta, kunnes viimein sain jo pitkälle mädäntyneen rehumöykyn irti. Haju oli mitä vastenmielisin, enkä löydä sille mitään verrattavaa. Ei edes mädäntynyt kananmuna tai ruumiinavauksen lemu vetänyt sille heinätupolle vertoja.
 
Seuraavana päivänä tunnustelin hampaita taas ja rehutuppo sieltä jo kaukaa vilkutti minulle. Taas yritin vedellä, mutta päädyin sen lopulta sormin mekaanisesti nyhtämään irti. Niin tiukassa se on. Ootus-parka seisoo kiltisti kohtaloonsa alistuneena, kun minä olen käsi kyynerpäätä myöten sen suussa.
 
 
 
jos Ootuksesta ei enää muuta iloa minulle ole, niin ainakin sitä on kaunis katsella. Eikö ;)
 
Olen harkinnut vuokraajan hankkimista Ootukselle, sillä koen valtavan huonoa omatuntoa jos en pysty liikuttamaan sitä kuutta kertaa viikossa. Olisi myös enemmän kuin helpottavaa, että joku muukin pystyisi hoitamaan sitä toisinaan. Viime keväänä kävi pari kokelasta, mutta erinäisistä syistä he jäivät kelkasta pois. Minulla on ollut muutama ilmoitus netissä, joihin on tullut maltillisesti vastauksia - eikä kukaan ole enää vastannut minulle sen jälkeen, kun olen kertonut enemmän hevosestani. En tiedä kuka meistä on se turning-down: minä, Ootus vai me kombona... :D
 
Yritän ajatella asiaa parhain päin ja lähden metsästämään kadonnutta motivaatiotani minilomalle Tallinnaan ja sitä seuraavalla viikolla pariksi päiväksi vanhalle kotiseudulle. Lisäksi hankin uuden tatuoinnin, josta olen aika iloinen <3 Yritän vakuuttaa itselleni, että tämä hammasjuttu on sinänsä pieni ja verrattaen yleinen vaiva nykypäivänä hevosilla, eikä vaikuta tuleviin treeneihin. Kun nyt vaan kaikilta irtokengiltä ja koppuraksi jäätyneiltä kentänpohjilta päästäisiin edes suorittamaan muutakin kuin käyntiä ympäri tiluksia.
 
Onneksi pari kelvollistakin kuvaa tarttui muistikortille ;)