sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

On aika kysymysten


Nyt lähtee... kysymyspostaus nro. III ! Viime kerran kyseltiin tammikuussa 2012, joten parin vuoden tauon jälkeen.
Areena on täysin teidän - olen valmis paljastamaan kaikki luurangot kaapistani.

Aikaa niin kauan, kunnes kysymyksiä on sopiva määrä!

suomalainen puoliveritamma HR Duenastasia viikon ikäisenä kotitallillaan Iisalmessa

Kisakuvat.net


Tämän viikon alussa suurelle yleisölle julkaistiin uusi, hevoskuvaajia yhteen kokoava sivusto, kisakuvat.net. Sivuston tarkoituksena on saada ympäri maata hevoskuvauksen harrastajat yhden sivuston alle, jossa on yhteinen kalenteri kaikille. Kilpailijoiden on helppo löytää kilpailusuorituksistaan kuvia Helsingin Laaksolta aina Oulun Äimärautiolle asti. 

Erityisen iloinen ja ylpeä olen siitä, että kuvasivustoni aaveen.net on mukana tässä reilun 10 hengen porukassa! Olen todella otettu lempiharrastuksen saamasta huomiosta ja olen aivan innoissani lähdössä uuteen kuvauskauteen. 

Tutustu kisakuvat.netin sivuihin täällä ja käy tykkäämässä facebookissa, jolloin saat omiin uutisiisi uudet päivitykset kisakuvat.netin fb-sivuilta. 

Muista myös aaveen.netin facebook-sivut!

torstai 20. maaliskuuta 2014

Ponikuvauksen ABC


Viime aikoina en ole itse tarttunut kameraan kuvatakseni, vaan olen pysynyt linssin etupuolella antamassa nopeita ABC-ohjeita ponikuvausta varten paremmalle puoliskolleni. Hällä on vankkakokemus kameratekniikasta, ihmiskuvauksesta ja mistähän muusta... No, hepat oli ainakin uusi juttu! Yllätyksenä taisi tulla, kuinka vaikeaa ponikuvaus olikin.

1) Eläin ei ymmärrä kuvaustilannetta
- Harvempi hevonen minunkaan kuvaushistorialla on osannut oikeasti poseerata kameralle. Sukia harjaansa paremmin, vaihtaa asentoja edustavammaksi minun huudellessani kameran takaa: "Bravo! Just siin! Just noi! Hyvähyvähyvä, mahtavaa!". Hevosten passikuvia varten tarvitaan hevoselle esittäjä, joten kuvaajan apukäsinä toimivan assarin voi siis vaihtaa pitelemästä heijastavaa valotaulua kuusisataa kiloisen eläimen ohjaksiin, joka ei välttämättä halua seisoa "jalat just oikeinpäin" tai pysyä edes kuvauspaikalla. 


2) Eläin ei pysy paikallaan, vaikka sen pitäisi
- Olen kuvannut miltei 10 vuotta, joten minulle on itsetään selvyyttä ettei kaviokkaat aina pysy paikoillaan. Mystisempää on miksi kilpaponi seisoo paikoillaan kuvattavana rauhallisesti, kuin se miksei se pysyisi . Ne saattavat heiluttaa päätään juuri kun olen manuaallisesti hiissanut tarkennuksen kohdilleen sen otsaan. Tai hevosen voi olla luonnotonta seisoa juuri rakennekuvauksen "kuvaajan puolinen jalkapari" auki ja se toistuvasti korjaa itseään seisomaan tasajaloin. Ehkä yleisintä lienee, että kun olisi aika hymyillä - eli höristää korvia -niin kuvattava poni liimaa ne sojottamaan suoraan taaksepäin tai katsoo täysin päinvastaiseen suuntaan. Eläinkuvaukseen tottumattomalla kuvaajalla on vaikuksia ennakoida hevosen liikkeitä kameran etsimen läpi.

3) Nopeus
- Maltti on valttia, mutta eläinkuvauksessa nopeus on vielä suurempi valttikortti. Rauhallisempikin hevonen hermostuu jos se puolen tunnin ajan korjataan seisomaan paremmin kuvaajalle samalla kun esittäjä viheltelee suu kuivana saadakseen hevosensa korvia höröön. Kun hevonen tuodaan kuvattavaksi olisi kuvaajan parempi jo olla valmis. Kesken kuvauksen ihmismallille voi sanoa "odotatko hetken niin säädän kameraa", mutta kovin vauhdikkaalle jalostusorille en yrittäisi viittoa aikalisää ja lisää malttia touhuun. Itse tietoisesti kuvaan nopeita sarjoja, kun hevonen on mielestäni hyvännäköisenä kamerani edessä. 


4) Lajituntemus ja hevosen anatomian tietämys
- On totta, että hyvä esittäjä saa ohjeitta vaikka keskenkasvuisen varsan näyttämään upealta korostaen sen parhaita piirteitä peittäen huonot. Koska maailman parhaat esittäjät eivät aina osu linssin eteen on tärkeää, että kuvaaja omasta näkökulmastaan osaa ohjata esittäjää hevosen kanssa. Hevosen runko näyttää sopusuhtaisimmalta kun se kuvataan kaviokkaan sydämen kohdalta ja eläimen koosta riippuu onko kuvaaja seisoen, kyykyssä vai maassa mahallaan kuvaamassa. Jotta huonorakenteisten hevosten epäsopusuhtaisuutta saataisiin peitettyä ei kaikki kuvakulmat kuitenkaan sovi kaikille. 

Omalla tammallani Ventalla on painunut selkä, eli notkoselkä. Sen takapää on isompi verrattuna etupäähän ja se on helposti etupainoinen. Tammaa ei voi kuvata kyykystä, sillä se korostaa sen selän kaarevuutta ja epätasapainoisuutta. Liian etuviistosta otetut kuvat taas korostavat sen isoa takaosaa liikaa.

Kisakuvauksessa tärkeimmäksi nousee lajituntemus: miten ratapiirros menee, mitä liikkeitä esitetään, ravaako hevonen kumpaan kierrokseen vai kääntyykö se radalla jo poispäin ennen kuin kuvaaja saa sen tallennettua. Valmiista kuvista ei lajiin perehtymätön osaa sanoa meneekö avotaivutus oikein, saako hevosen kita olla auki tai haittaako se jos kuvassa ratsastaja rankaisee fyysisesti hevostaan. Teknisesti hyvin onnistuneen kuvan voi pilata kuvassa olevan hevosen jännittyneisyys, väärä askelvaihe tai kilpailusääntöjä / hyvää etikkaa rikkova toiminta. 

 


Helppoa, eikö? Onneksi jokainen hevoskuvauksesta kiinnostunut saa varmasti apua kysyessään. Rakettitiedettä tämä homma ei ole, ja hyväksi kuvaajaksi on helppo kehittyä. Siihen ei tarvita muuta kuin maalaisjärkeä, tilannetajua ja hyviä käytöstapoja. Oman ponipoikani koulutus etenee hyvällä vauhdilla, pääkuvia osataan ottaa jo erittäin mallikkaasti!

Blogistani löytää jo tiedonnälkäisille apua KUVAUSOHJEITA -postaussarjassa:

Kaikki postauksen kuvat on ottanut ponikoululaiseni Tomi

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Kevät tuli viikossa

Kun viime vuonna tähän aikaan vuodesta tarvottiin keskellä hankia ja kinoksia (ilman satulaa joskin) niin nyt Ventaa kuntoutetaan kovaa kyytiä täysin sulilla, pehmeillä ja kimmoisilla hiekkateillä. Ei voisi tämä tyttö parempaa toivoa <3

Innostuin kevätauringon kunniaksi kuvailemaan Ventan kotitallilla Nikkor 50mm/f1.8 -linssillä yksi päivä. Hevoset eivät ole näin keväisin karvan irrotessa kovin kauniita, ja Nikkor piirtää vielä niin tarkkaa kuvaa, ettei yhtäkään pölyhiukkasta voi olla huomaamatta. Mutta taustaa se kauniisti pehmentää ja yritin oppieni mukaan "saada etualalle jotain, joka todella näyttäisi f1.8 mahdollistaman syväterävyyden"

Kevät tuli tänä vuonna alle viikossa
welsh tamma (sek. A) Goldencoast Night Moon

suomenhevostamma Kikapo. Tuo tausta <3
lämminveriruuna Sharky

kaukaa kuvaamiseen 50mm/f1.8 ei kuitenkaan sovellu kovin hyvin. Til-t Venta.


aaveen.netillä on uusi sivu facebookissa, muista peukuttaa sivua!
Tällä hetkellä tykkääjiä on 179 kpl, olisiko jo ensi viikon alussa 200? 

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Rutto-Raijojen arkiratsastukset


Ventan kyytiini en ole kivunnut treenaamishengessä yli kuukauteen, joten kyselin ystävieni hevosia ratsastettavaksi. Ystäväni Anskun ruunan Kekkosen selkään en ole noussut koskaan, koska isot hevoset ovat mielestäni...sydämen tykytyksiä nostavia. Nyt kuitenkin päätin rohkaista itseni, joten vedin saappaat jalkaan ja kypärä tiukasti päähäni.

Otin Kekkosen kotitallilla Koljonvirralla ensin muutamia kuvia maneesissa olleista ratsukoista ja ah-niin-ihania varustekuvia ruunan kamppeista. Ansku ratsasti ensin ruunaansa, sillä molemmat olimme semmoisessa keuhkoödeemassa, ollen varsinaisia Rutto-Raijoja, ettei yksinään olisi voinut ratsastaa hevosta alusta loppuun samalla hengittäen. Ja tietenkin Ansku kävi vähän tunnustelemassa miltä polle tuntuu ja uskaltaako sinne kyytiin tämmöisen mamman vellihousun laittaa. 


Kekkonen oli maastakäsin katsottuna silmiini innokas, herkkä ja eteenpäinpyrkivä. Eli oikeastaan kaikkea sitä mikä varsinkin uusissa hevosissa pelottaa, sillä ne tuntuvat aina "häviävän paikalta". Ansku ratsasti askellajit läpi ja näytti että mitä pitempään ruuna katseli maneesissa pystyssä olleita esteitä sitä kuumempana se kävi. Ansku sanoi: "ei sun pakko oo Minttu tänne tulla tällä kertaa". Mutta päätin olla sen verran rohkea, kerrankin.  Onneksi maneesin esteetkin raahattiin pois ennenkuin minä nousin kyytiin! Olisi muuten tätä pelokasta-petraa jännittänyt aivan liikaa. Mutta päätin olla sen verran rohkea, kerrankin. 

"Pikku-Kepu"
Lähestyessäni ruunaa noustakseni sen selkään kasvoi Pikku-Kepun säkä silmissäni korkeammaksi kuin Mt. Everest. Seisoessani Kekkosen vieressä mietin "miten ihmeessä minä tuonne pääsen". Kotona nousen miniponi-Ventan kyytiin A-portailta, joilla pääsen satulan korkeudelle, hehe. Päästyäni ruunan kyytiin järkytyin ensiksi sen kapeudesta. Sen jälkeen siitä kuinka se vaappui kävellessään pitkillä honkkelijaloillaan. Kutakuinkin olin siis aika tiukkana kuin viulunkieli kyydissä perinteisen polvipuristuksen ja harjasta pitelemisen lisäksi. 

Käperryn isojen eläinten kyydissä kuin kilpikonna eteenpäin

tai sitten istun ihanasti tuoli-istunnassa...
Alun kävelyn jälkeen uskaltauduin vähän jopa ravaamaan, laukka ei olisi tullut kuuloonkaan. Olisin pelännyt laukkaamista sen kokoisella eläimellä niin paljon, että olisin pyörtynyt kyytiin. Alun kankeuden jälkeen ravistakin alkoi tulla aika kivaa, kun uskalsin rentoutua. Ja ruunakaan ei ollut kanssani Villi-Ville, vaan melkoisen vieraskoreana rauhallinen kanssani. 

Ratsastus meni hyvin, mutta satulasta jalkautuminen. No... Tullessani sieltä kahdesta metristä vauhdilla alas, niin ei ollut kaukana etten olisi pyrstölläni kyntänyt maneesinhiekkaa. Ja silloin pystyin ääneen sanomaan, että jestas kun pelotti. Oikeasti. Vastaavasti taas oma tammani voi hyppiä pystyyn ja mennä samalla siksakkia allani ilman, että edes kunnolla noteeraan...

Homma alkoi luistaa, kun vähän kuski rentoutui
Anskun mielestä näytän tässä ihan ammattilaisratsuttajalta. :D

Jännittääkö teistä kukaan vierailla hevosilla ratsastamista?