perjantai 15. syyskuuta 2017

Kuinka valmistautua kuvaukseen


Teen tämän postauksen nyt vinkkinä kaikille asiakkailleni sekä muillekin. 
Muutamia pikkujuttuja, ihan vain nopsaa.

  • Päätä, että haluat hevosestasi kuvia. Hyvä. Kuvat ovat pysyvä muisto ja teetettynä laadukkaalle paperille ne ovat suurinpiirtein ikuisia. Ota yhteyttä kuvaajaan.
  • Sovi kuvausaika ja pidä siitä kiinni. Suhtaudu kuvaukseen kuin mihin tahansa sovittuun tapaamiseen, vaikka se olisi ilmainen / edullinen. Ole ajoissa paikalla, ilmoita jos myöhästyt soittamalla.
  • Mieti minkälaisia kuvia haluat ja kerro se etukäteen, sillä jotkin toiveet saattavat tarvita etukäteen suunnittelua kuvaajalta. Katso muutamia kuvauspaikkoja tallin ympäristössä, joissa on siisti ja rauhallinen miljöö taustana. 
  • Puhdista hevosesi. Jos hevonen on puhdas, sitä ei tarvitse pestä erikseen, mutta se tulee harjata hyvin valmiiksi. Myös varusteille on hyvä näyttää sientä ja saippuaa, jos ne ovat kovin kuraiset. Älä oleta, että valokuvaaja innostuu valkoisesta hevosesta, jossa on kusiläikkä kyljessä "kyllähän sen photoshopilla saa pois". Saa kyllä, mutta työmaa on valtava.

  • Harjoittele etukäteen hevosen seisottamista. Jos et itse halua kuviin mukaan, niin harjoittele sitä, että hevosesi malttaa seisoa sinusta pienen matkan päässä. Hyvin koulutettu hevonen seuraa taluttajaansa helposti, mutta pienellä harjoittelulla se oppii seisomaan muutaman metrin päässä.
  • Älä jännitä. Minä ainakin olen rennonrempseä, nähnyt monenlaista enkä arvostele kenenkään hevosta tai ratsastamista. Hevosesi vaistoaa, jos oudoksut tilannetta ja sekin muuttuu epäileväiseksi.
  • Yhteiskuvat. Jos haluat hevosesi kanssa yhteiskuvan niin voin vain suositella - toimii facebookissa tykkäysmagneettina ja näyttää kauniilta kotialbumissa. Valitse siistit vaatteet, joissa tunnet itsesi kotoisaksi ja olosi rennoksi. Vältä kuitenkin väriristiriitaa; jos hevosesi on musta niin älä valitse vaaleaa paitaa, sillä kuvan valottaminen on silloin hankalaa luonnonvalossa. Sama koskeaa vaaleaa hevosta ja tummaa paitaa.
  • Varaa mukaan jotain, mikä kiinnostaa hevosta. Minulla on muutama vinkki takataskussa sitä varten, että hevonen seisoisi korvat hörössä ryhdikkäästi. Hienoin näkemäni "peloke" oli raippaan teipattuja muovi- ja paperipussin suikaleita, jotta hevonen seisoisi ryhdikkäästi korvat hörössä.
  • Maksa kuvaus sovitusti. Sanomattakin selvää - vai onko?


Yksikään hevonen ei ole vielä koskaan jäänyt kuvaamatta, mutta hyvällä valmistautumisella etukäteen tilaisuudesta saadaan nopea, helppo ja kaikin tavoin jouheva. Myös kuvien lopputuloksessa on paljon eroja siihen, onko väännetty puolen tunnin ajan hyvää asentoa vai onnistuuko se kerrasta. 

Syksyn ruska alkaa olla parhaimmillaan ja jos haluat, että ikuistan hevosesi syksyn väreissä niin ota yhteyttä minttu(at)POISTATÄMÄaaveen.net. Ensi ja sitä seuraavalle viikolle olisi muutamia arkipäiväaikoja vapaana!


maanantai 4. syyskuuta 2017

"Kyllä se hevonen on onnellinen maastoillessaan"

Otan joka kerta maastoillessa kuvan, jotta voisin sitten lavetilla maatessa sitä katsella, että oliko sen arvoista.

Maasto. Tuo täti-ihmisten painajainen, ellei alla ole umpikiltti issikka tai evakkokuormaa Karjalasta vetänyt suomenhevonen. Kun alla on 173 senttimetriä korkea ja kuusisataa kiloinen pakoeläin, ei homma oikeastaan ole enää yhtään hauskaa. Tuntuu jännältä kun niin iso eläin on jännittänyt jokaisen lihaksen viimeiselleen asti, että se tärisee kuin horkassa. Ja on tietenkin valmis sinkoutumaan minne tahansa.

Joku varmaan voinee muistaa, että tipuin pahasti maastossa keväällä 2015 (tässä). Ihan aikuisten oikeasti pahasti. Kun pääsin lääkärin tutkimuksiin vastavalmistuneen valkotakin kasvoilta väri pakeni: "nyt sinut täytyy siirtää välittömästi röntgeniin, epäilen että kallo on irti rangasta". Olin suu auki "kallo irti rangasta? sehän on lääketieteellinen ihme, että kävelin tänne omilla jaloilla". Hinauduin siis omin voimin päivystykseen, otin vuoronumeron ja odotin kiltisti vuoroani ilmoittautumistiskin tädille. Siitä lähdin paareilla ja sain elämäni ripityksen, miksi en tullut ambulanssin lavetilla.

Sen jälkeen ei oikeastaan huvittanut maastoilla, koska hommassa oli mukana kuolemanpelkoa. Paria viikkoa myöhemmin nielin taas hiekkaa kentällä, jonka jälkeen Ootus lähti ratsutukseen, koska minua pelotti niin paljon. Se oppi pukittamaan ensin laukassa, sitten ravissa ja lopulta käynnissä. Paras palkinto oli, kun hyppäsin alas selästä (vauhdissa) aivan kauhuissani ja hommat loppui siihen - hevonen äkkiä laitumelle ja itse kotiin miettimään mitä on tullut ostettua. Näin saatiin viikossa kiltistä hevosesta pukkikone. 

Tää on hyvä. Rento, mutta valpas.

Maastoon menin ensimmäistä kertaa talvella 2015. Asuimme silloin Kuopiossa ja olin ratsastanu aamulla hallissa hyvän treenin. Ensilumi teki tuloaan ja ajattelin, että nyt jos ei koskaan. Istuin kauhusta jäykkänä selässä. En uskaltanut käyttää ohjaa tai jalkaa, etten vaan provosoisoi. Kävelimme kolmen kilometrin pätkän, jonka jälkeen Ootus keksi katsoa puunrunkoa ja minä paniikisissa käänsin sen vain ympäri kohti kotia, koska pelotti niin paljon.

Hitaasti mutta varmasti loistavat metsäreitit houkuttelivat. Keväällä 2016 ravasin ensimmäisen pätkän maastossa. Rystyset valkeana harjasta puristaen. Kentällä oma itsevarmuus oli vuodessa kasvanut jo sen verran, ettei mennyt enää luu kurkkuun ihan jokaisesta sivuliikkeestä, mutta metsän siimekseen kadotin joka kerta itsevarmuuteni. Lopulta uskalsin laukata kolme metriä, eli yhden pitkän askeleen. 

Kuopion kumpuleiva ja rauhallinen metsäreitti valoi minuun kuitenkin rohkeutta. Alkukesästä 2016 teimme loppukäyntejä pitkin ohjin samalla kun katsoin Norppaliveä ja Pullervon lötköttelyä kivellä. Juuri ennen muuttoa etelään seuraavana talvena uskalsin jo tehdä laukkatreeniä lenkillä. Oli muuten aikamoine fiilis taittaa lumista metsätaivalta laukassa lumen pöllytessä!

 


Kunnes sitten muutettiin Tuusulaan. Paikallisella mittapuulla maastot lienevät loistavat, mutta näin korpikannon alta muuttaneena ne ovat "ihan ok, kelvolliset kävelyyn". On paljon autoja, omakotitaloja, elämää. Taas alkoi pelottaa maastoon lähtö ja pelko sai maastolenkit katoamaan kalenterista. Ootus keksi myös keväällä sen, että jos pelottaa niin voi tehdä uukkarin. Ja kun siitä sitten saa noottia niin voi rueta pomppimaan ja heilumaan, sekä peruuttelemaan holtittomasti. 

Heinäkuun puolivälissä olin maastoillut ehkä 10 kertaa koko alkuvuoden aikana, eniten taluttaen. Silti takaraivossa kuitenkin jyskytti, että kyllähän sen konin pitää metsään päästä, koska se on siellä niin onnellinen. Joka kerta kun lähdin maastoon koko kehoni tärisi ja tuntui että jalat ovat täysin voimattomat. Suuta kuivasi ja hermosätkä paloi ketjussa. Hevonenkin tärisi enempi vähempi koko reissun. Päätin että viimeisen starttini jälkeen ennen lomaa vaan humputellaan maastossa, koska en löytänyt enää treenimotivaatiota hevoselle joka seisoisi pellossa kaksi viikkoa. Eka kerta meni ihan ok. Jouduin tulemaan 8 kertaa alas selästä taluttaakseni jostain ongelmakohdasta ohi. Seuraavalla kerralla niitä enää ihmeteltiin ja kolmannella kerralla ei edes enää huomattu. Eli se on kesytettävissä! Toistoilla.

Eilen kävin kuukauden tauon jälkeen metsässä, kehitys oli taantunut alkukantaiselle tasolle. Esitettiin vaikka mitä levadeja, kun tien vierellä oli eurolavapino. Tai kun lapset leikki kotinsa pihalla. Minua vitutti enemmän kuin pitkään aikaan, jolloin sen oivalsin. Minä en enää pelkää. En pelkää enää hevosen reaktioita, vaan arkisesti vittuunnun sen pelleilyistä. Alkoi hymyilyttää, tähän pisteeseen meni kaksi vuotta. Hevonenkin rentoutui kun kotitalli näkyi nenän edessä, kyllä se siis selvästi tykkää maastoilla.

Tää on huono. Hevonen jännittyneenä, kohde lukittuna (laiduntavat hevoset), valmiina pakenemaan.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Ihastu uudestaan



Muuttaessani etelään koko valokuvausharrastukseni on muuttunut. Siinä on rippeitä vanhasta ajasta, jolloin uskollisesti törötin päivästä toiseen kisakentän laidalla kuvaamassa mutta siihen on tullut paljon uutta; pelkästään hyvää. 

Kesän puolivälissä tein suuren päätöksen hankkia uuden objektiivin. Sigma-suttu oli palvellut minua miltei 10 vuotta hyvin, mutta viimeisinä vuosina suhteemme ei ollut enää yhtä silmäätekevä kuin aiemmin. Olin kuitenkin kohtalaisen kiintynyt Sigman sateen pieksämään ja hiekan naarmuttamaan ulkomuotoon, joten suhteemme sai olla. Olisihan se liikaa vaadittu, jos objektiivi tarkentaisi edes joka toisen kuvan kelvollisesti. Kirpputorilta kuitenkin silmiini osui laatuyksilö. Nikkorin oma, 70-200mm f2.8 VR II. Katselin sen kuvaa hetken ja mietin. Ajattelin, että olen hullu kun ostan jotain näin kallista, edes autoni ei ole näin arvokas. Kaupasta ostettuna Nikkorin uusi olisi samanhintainen kuin keltainen ruuna tallissa, joka sentään hengittää ja elää mukana. Huokaisin syvään samalla kun kirjoitin aavee yyvee. Sovittiin kauppatavarantarkistus, jossa esitin suhteellisen härskin tarjouksen perävalotakuulla. Sigma-sutturan ja minun parisuhde päättyi tuona heinäkuisena päivänä. 


 







Elämä on hymyillyt siitä asti. Vaihtamalla ihan oikeasti paranee moni asia. Kun ennen sain 20 kuvan sarjasta yhden tarkan, niin nykyään suhdanteet ovat toisinpäin. Piirtää kuin kuuma veitsi voihin ja on yhtä tarkka kuin sveitsiläinen kello. Ihastuin valokuvaamisen uudestaan, kun koin kerta toisensa jälkeen onnistumisentunteita katsellessani ottamiani kuvia. Innostuneena uudesta kalustosta rustasin vapisevin käsin kotikuvaustarjouksia. Ajattelin, että halvalla menee mutta menkööt. Halusin päivittää itseäni, kasvattaa osaamistani ja rakentaa jotain uutta. Epäilin kuitenkin tovin, että niinköhän kukaan jaksaa minulle hevosiaan esittää kameran edessä. Minulle on tarjottu sen jälkeen ties mitä hienoja yksilöitä kuvattavaksi ! On parasta kaveria, uutta hevosta, suomenhevosta järvimaisemassa ... ! Ja minä imeydyn joka kerta enemmän ja enemmän valokuvauksen maailmaan.

Ensimmäisenä liityin facebookin jokaiseen valokuvausryhmään jonka vaan saatoin keksiä. Oli mallihakua, kuvien kaatopaikkaa ja kuvien showroomia. Aloin harjoitella kuvaamaan muutakin kuin hevosia (sen tosin hylkäsin nopeasti, luonto tulee joskus liian lähelle herkkää sieluani). Sen jälkeen aloin vakavasti harkita valokuvausnäyttelyn asettamista, ottaa taas yksi askel kohti unelmien täyttymistä. Viimeisenä muttei vähäisimpänä raskin luopua hyvin palvelleesta kuvanmuokkausohjelmastani, kun vaihdoin Paintin Photoshoppiin. Ja aukesi kokonainen uusi maailma.


 

Etelä-Suomen parhaita puolia on tapahtumien kirjo. On näyttelyä, estehyppelöintiä, askellajeja, raveja ja kouluratsastusta samana päivänä. Viikossa on useampi päivä, lähes jokaiselle vapaapäivälle löytyy heppakisat kuvattavaksi. Ja tulen mielelläni kuvaamaan kilometrikorvauksella kaikki, jotka kuvia tarvitsevat ;) Suurin syy muuttooni oli, että pystyn viemään sekä ratsastusta ja valokuvausta ihan eri tasolle. Enkä ole muuttoani katunut.

-- Seuraa aaveen.nettiä instagramissa @aaveennet --
-- Facebookista löydät nimellä aaveen.net --