lauantai 29. marraskuuta 2014

Tiukkaa istunta-analyysiä ja itsekritiikkiä

Kävimme Ootuksen kanssa sunnuntaina pitkästä aikaa kouluvalmennuksessa. Viimeiset viikot on vain kävelty ja köpötelty, milloin pellolla ja milloin metsässä. Vaikka osasin arvata tulevan valmennustunnin aikana tapahtuvat katastrofit yritin ajatella asian valoisaa puolta: kerrankin olisi niin hyvä pohja, ettei tarvitsisi pelätä liukastumista. Tai kiskoa hevosta turvallisesti alitempoiseksi, siinä pikkusievässä pakassa kun on niin mukava istua. Ryhmässämme oli neljä ratsukkoa, meidät mukaanluettuna. Ootushan on myös löydetty tämän kyseessä olevan kouluvalmentajan kautta, joten jälleennäkemisessä on aina pientä riemua. O tosin saattaa katsella kauhistuneena, sillä valmentajalla on usein tapana pistää meidät hommiin... 






Aloitimme ylitaivutuksilla ja väistöillä. Hieno homma, mutta eihän näin kierokroppaisen ratsastajan hevonen käänny minnekään. Kääntää vain ohjan paineesta pään niskastaan vinoon ja siinä könköttää lapa edellä joka suuntaan antamatta ratsastaa itseään siitä tilasta pois. Tässä asiassa voin vain soimata itseäni, sillä harjoittelen paljon mielummin itselleni helpompaan suuntaan ja teen pikkuhiljaa hevosistanikin vinoja.

Jatkoimme laukkatehtävällä, joka (meidän helpompaan suuntaan) sujui kuin tanssi. Åke oli aivan täpinöissään päästessään laukkaamaan ja vielä ryhmässä...! Keltainen ruuna ei ollut pysyä nahkoissaan innostuksesta, kun se tajusi että nyt saa mennä sitä kotona kiellettyä askellajia. Pitkillä sivuilla teimme avoja, joissa Ootus horjui kuin kännissä urallaan. Minkäs se mahtaa, kun kuskilla ei ole selkeät suunnitelmat tulevasta ja roikkuva ulkopohje mahdollistaa kaiken ruunalle kivan, eli lintsailun. Voin vain soimata itseäni.





Laukkatehtävässä oikealle pakka levisi totaallisen käsiin. Kiero kroppani ajaa hevosta täysin eri suuntaan, kuin apuni kertovat. Oikean istuinluun paino satulassa ammottaa tyhjyyttään ja vasen ohja on silti viulunkieli tiukalla. Ootus hermostuu ja korvaa kaiken vauhdilla kiitäen pää pystyssä, kuin sanoen että nyt akka hiljaa siellä selässä tai oot kohta kontillas. Tässäkin asiassa voin vain soimata itseäni.

Mutta Ootus se on varsin ketku ruuna, sillä jos se saa tilaisuuden tehdä toisin, se käyttää sen tilaisuuden hyväkseen. Siirtymiset ovat aina olleet heikoin kohtani, sillä niitä niin harvoin treenattiin minun nuoruudessani. Riitti, että hevonen kaatui raviin ja alkoi nostella jalkojaan mitenkuten rytmissään. Keltainen ruuna käyttää aika törkeästi hyväkseen minun heikkoa keskivartalon hallintaa ja siirtymisten vaikeutta: se rojahtaa niin paljon eteenalas, että saa kiskottua minut kyllä mukanaan. Etujalat siirtyvät askellajista toiseen ennenkuin takajalat ovat edes reagoineet. Pakka on jo niin levällään siinä vaiheessa, että pitelen korvista kiinni. Täytyy soimata ihan vähän ruunaa, mutta myös itseäni.





Kuvista paljastuu karmea niskaan tuijottamisen maailmanmestaruuskilpailut, täysin kääntyneet ja vääntyneet ranteet, sekä kuin koristeena kakun päällä: hirvittävän kova ja jäykkä hartijalinja. Jos olisin tämän blogin lukija ja näkisin vain tämmöiset ratsastustaidot, haluaisin vetää kirjoittajaa tunnin turpaan takapihalla. Tajuaispa sekin silloin, kuinka vastenmielisen kova ja jäykkä sen käsi hevosen herkkään suuhun on. Itseni tuntien, minä kuitenkin yritän. Kaiken tämän kenottamisen, toispuoleisuuden ja kovakätisyyden minä kovasti yritän kitkeä pois, mutta yksinään se on kovin hidasta.

Morkkis huonoista ratsastustaidoista tuli vasta viikonlopun jälkeen katsellessani tuon tunnin aikana otettuja kuvia ja videoklippejä. Valmennus itsessään oli mukavinta pitkään aikaan: oli ihanaa ratsastaa hyvällä pohjalla hevonen hikeen asti ja saada uusia vinkkejä tuleviin treeneihin. Ehkä minäkin vielä joskus opin.









torstai 27. marraskuuta 2014

Tule joulu kultainen

Venta viime joulukuun alussa. Silloin kun kaikki oli vielä hyvin.


Monissa blogeissa suunnitellaan, ja toteutetaan, jo kovaa kyytiä joka päivä aukeavaa postausta. Joulukalenteria. Itse olen hieman kahden vaiheilla, lähtisinkö toteuttamaan kalenteria omassa blogissani - olenhan minä kuitenkin ihminen, joka aika syvästi jokaisella solullaan vihaa Joulua. En sinänsä olisi ilosanoman saattajana, vaan ehkä enemmänkin itse Minttu the Grinch. Jos saisin valita, joulukuun nimikään ei viittaisi mitenkään tulevaan koitokseen.

Silti tuo haaste - 24 postausta jouluun asti - houkuttelee. Se olisi enemmän kirjoituksia, ajatuksen vaihtoa ja kuvien julkaisua kuin koko blogissa on sen tähän astisen kolmivuotisen historiansa aikana nähty. Siispä kysyn nyt teiltä: haluatteko te lukea päivittäin kirjoituksiani? Ja jos haluatte, niin mistä? Olen vähän kaavaillut jo kirjoittavani blogini alkuperäisestä oodista, hevosvalokuvauksesta, tarkemmin lähiviikkoina. Vai meneekö teidän joulu liikaa pilalle, jos lukee minun tarinoita ja maakin on musta? 

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

STOPPI taudeille ja viruksille!


Kolmas ähky meidän lintukodossa lyhyellä aikavälillä. Jokainen hevosihminen varmasti tietää, kuinka pelottava asia ähky omalle hevoselle sattuessaan on. Me olemme Ootuksen kanssa siltä säilyneet, kop kop. Ähkyhän voi muodostua käytännössä mistä vain, milloin vain. Ei ole selkeitä syy-yhteys seuraamuksia, jotka ähkyä muodostaisivat. Siihen vaikuttavat hevosen ruokailun muutokset, stressi, vääränlainen ruoka ... ja miljoona muuta muuttujaa. Täytyy silti ihmetellä, että meidän pienessä lintukodossa kolmas "ähkytapaus" kahteen viikkoon on paljon. Säilöäkin koko talli on syönyt miltei kuukauden, joten ruokinnassa ei näin isolle poppoolle ole sattunut päivää tai paria aiemmin juurikaan muutoksia. Kaksi tapauksista ovat olleet letkutuksissa, sykkeet korkealla ja kuumeisina. Vaikuttaa jo virukselle.

Kun kuulen työpaikalla, koulussa tai kotona, että liikkeellä on vatsatautia aloitan heti reagoimisen. En koskettele muita, pesen käsiäni ja teen muutkin tarvittavat poppakonstit, jotta en itse sairastuisi. Monesti saatan kuitenkin olla oireeton taudinkantaja, tuo kavala seurassa liikkuja. Siinä ei itse varsinaisesti sairasteta, mutta levitetään tautia eteenpäin josta sen joku onneton itselleen poimii. Mikään ei sanoisi, etteikö Ootus olisi tällä hetkellä oireeton taudinkantaja, jos todella on kyse virusperäisestä tartunnasta. Ja me käytiin viikonloppuna naapuritallilla valmennuksessa. Jossa Ootusta taputti eräs joka on toisella tallilla töissä... Ja näin se lumipalloefekti saa alkunsa.

Tarhaan O saa päivittäin heinää...

Mitenkä ne taudit sitten tarttuu? Meillä on hirvittävän vähän tallin ulkopuolista liikehdintää, jos verrattaisiin vaikka isoihin valmennus- ja kilpatalleihin, joista käydään harva se päivä kylillä tai talliin tulee uusia hevosia. Mitä enemmän hevosia ja liikkumista tallien välillä, sitä enemmän tauteja. Muutama vuosi sitten Itä-Suomessa nosti ilkeästi päätään hevosten herpesvirus, jolloin koko maan kilpailu- ja valmennustoiminta pistettiin jäihin. Pääntautiepidemiat jylläävät milloin missäkin, liikkuen hevosten mukana paikasta toiseen. Tai meidän ihmisten mukana.

Ihminen ei sairastu kantaessaan mukanaan hevosten virustauteja, mutta levittää sitä vääränlaisella toiminnallaan pitkin maita ja mantuja: ensimmäinen virhe on, että tallista toiseen kuljetaan samoilla vaatteilla. Tai jos vaatteet vaihdetaan, yleensä unohdetaan kengät vaihtaa. Selkärangassa pitäisi olla nyrkkisääntönä, että tallilta toiselle kuljettaessa vaihdetaan kaikki vaatteet, kenkiä ja pipoa myöten. Kädet desinfioidaan, eikä taputeta jokaista hevosta turvalle ja siirrytä sen jälkeen naapurikarsinan hevosta taputtamaan. Vaatteita pestään joka kerta, kun siirrytään tallilta toiselle ja pesemättöminä niitä säilytetään erillään. Taudit kulkevat rehuissa, puruissa, kuljetusvälineissä, varusteissa jne. nopeasti eteenpäin. Pahimmassa tapauksessa talli suljetaan karanteeniin, mikäli epidemia jyllää jo tallin sisällä. Silloin hevoset eivät liiku tallialueelta mihinkään suuntaan.

... mutta eniten se koluaa jäistä heinää, joka on jo itsessään mahavaivoille altistava...
... toisaalta, eipä heinän koluamista saisi estettyä kuin turpakopalla, jolloin jäisi heinätkin syömättä.

Kukaan meistä ei varmasti halua tartuttaa hevosia tahallaan, joten kyse lienee enemmän huolimattomuudesta. Yksi kuumeinen ja räkäinen hevonen voi kuitenkin poikia jo saman tallitakin kautta toisenkin kuumeisen ja räkäisen hevosen. Aina kun ilmestyy jokin epäily, tulisi miettiä keitä tallilla on käynyt ja informoitava. Minä jo ilmoitin valmennustallille ja Ootusta taputtaneelle, että homma on nyt näin, että tallissa porukka sairastelee - vaikkei mitään todisteita ole. Spekulointia ja arvailuja, ilman verikokeita on vaikea todentaa mitään. Voihan kyse olla normaaleista ähkyistä tai sitten ei. Parempi on kuitenkin katsoa, kuin katua.

Muistakaa vaihtaa ja desinfioida vaatteenne liikkuessanne tallilta toiselle!

tiistai 25. marraskuuta 2014

Viidentoista minuutin pikaonni ja lottovoitto

Torstaina oli kulunut taas herra Keltaisen kavioníden laittelusta seitsämän viikkoa, joten vakiokengittäjämme tuli vierailuille laittaen taas kourallisen tallin hevosia - mukaanluettuna Ootuksen. Todellinen onni on kengittäjä, joka tulee sovittuna päivänä, sovittuna aikana ja lähettää vielä tehdystä työstään laskunkin. Muutamia kertoja olen viettänyt perjantai-iltani kengittäjää odottaen tallilla, joka ei tullutkaan ennenkuin seuraavan viikon torstaina... ilman anteeksipyyntöjä tai pahoitteluja... tai soittoa, että nyt en pääse. Aamupäivän ihmettelin Ootuksen tarhakaverin omistajan DIY lämpimän vesisaavin tekoa varsinaisessa työnjohtajan roolissa ja kun O (joka on kengityksessä aina yhtä hyvä käytöksinen ja helppo) oli uusissa menomonoissaan suuntasin kohti peltoa. Ajatuksena oli "vähän läpiratsastella, kun viikonloppuna olisi valmennus".  

Arvata saattaa, kuinka kamala on "läpiratsastaa" jäykkä ruuna, jonka kanssa hikihommia on tehty viimeksi yli kuukausi sitten. Ratsastettu harvakseltaan, ratsasteltu sitäkin enemmän metsäteillä pimeällä ja päivällä. Pelto oli epätasainen ja muhkurainen, mutta silti suoraan mentäessä kelvollinen. Ajattelin mielessäni, että ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu samalla kun hinkuni maneesitallille nousi aivan uusiin atmosfääreihin.






Aluksi ruunan kanssa keskusteltiin ryhdistä: siis siitä, että ihmisen kättä vasten ei ole kiva juttu roikkua. Jokainen kantakoot oman päänsä. Sen jälkeen tahdista: mennään kuskin mielen mukaista vauhtia eteenpäin. Talliin päin ei ryysätä yläkautta kuskia silmiin katsoen, eikä vastaavasti tallista poispäin mennessä jäädä rämpimään, kuin täi tervaan. Minusta aika yksinkertaisia juttuja, Ootuksesta ei niinkään. Lopulta tein sen pahimman virheen: annoin vaan olla. Ajattelin siinä vaiheessa jotakin siihen suuntaan, että huono pohja ja alitempo rikkoo hevosta enemmän kuin hyödyttää. Ja oikeutin itseni siihen, että voitaisiin vaan vähän tuuletella sitä kaasua, mitä on pitkään pantattu.

Ruuna Keltainen on kyllä siitä mainio olento, ettei se oikeastaan riemusta kiljuen lähde ravakkaan laukkaan pellolla. Se kyllä etenee sitä vauhtia mitä pyydän, muttei sen kierrokset jää päälle rajotinta vasten tai ruunalla ei aa keittämään yli. Rytmikästä ja silti melkoisen ravakkaa laukkaa esitettyämme jäin kävelemään. Kunnes silmiini osui johonkin mustaan ja muoviseen. Katsahdin ensiksi, että sytkäri olisi lentänyt taskustani, kunnes tarkemmin katsottuna se alkoi näyttää tilsakumilta. Mietittyäni päässäni, kenenkä tilsakumi ja kenkä täällä pellolla olisi välähti mieleeni, että viisitoista minuuttia sitten ruunalle muuten lyötiin tilsakumit jalkoihin.






Nostin keltaisen ruunani syliini ja lähdin kiikuttamaan pikkuruunaa kohti tallia. Olisiko kengittäjä vielä paikalla? Auton keula pilkisti kulman takaa ja kiihdytin askeliani ruunan kinkuttaessa kolmijalkaisena kivikovaksi jäätyneellä epätasaisella savikolla. Näin, kuinka kengittäjä käveli kohti autoaan, valmiina lähtöön, kun karjaisin että "OOTA! KENKÄ LÄHTI!". Kymmenen minuuttia myöhemmin keltainen ruuna seisoi tarhassaan kaikki neljä tuliterää menomonoaan kavioiden alla. Ikinä ei hevoshistoriassani ole käynyt näin hyvä tuuri, että kengittäjä olisi vielä tallilla, kun kenkä irtoaa. Varsinainen lottovoitto.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Ootus Vuoden Hevoseksi


Tässä se nyt tulee: O for President II

Ilmoitin Ootuksen hieman vitsikkäästi mukaan Villivarsan Vuoden Hevonen 2014 -äänestykseen. Yllätyksellisesti keltainen ruunani pääsi mukaan äänestykseen, missä voit äänestää sekä Vuoden Hevosta että Vuoden Kepparia - molempia! Hevoskategoriassa kilpakumppaneita löytyy viitisen kappaletta, ken on heistä kaikken kaunein juuri sinun mielestäsi?

Ja äänestää voit näin: 
  • lähetä sähköpostia os. villivarsa@otavamedia.fi otsikolla "Vuoden Hevonen 2014"
  • suosikkisi nimi ja numero (Ootus on numero 5... :))
  • oma nimesi, postiosoitteesi
  • sähköpostiosoitteesti ja puhelinnumerosi
  • Äänestää voi aina 30.11.2014 saakka

Myös kaikien äänestäjien kesken arvotaan Talttumaton talismaani -heppakirjoja neljä kipaletta.
Kiitän Ootuksen kanssa jokaisesta äänestä jo etukäteen, kaunein hevonen voittakoot! :)


torstai 20. marraskuuta 2014

Rohkea-Reima ja Nössö-Nynnerö

Ostettuani viime viikolla Villivarsan kaupan lehtihyllyltä (selitys tälle tulee myöhemmin, wait and see...) silmiini osui todella mielenkiintoinen, ruohonjuuritasolta kirjoitettu artikkeli hevosten itsevarmuudesta. Ihmisten kanssa kommunikoidessa on selkeitä eroja ujojen, hiljaisten ja sosiaalista tilannetta pelkeävien ihmisten välillä, kun taas rohkeat, itsevarmat ja sanavalmiit ihmiset erottaa kaukaa jo kävelytyylistä. (En tiedä olenko aivan väärässä, vai onko silmäni asiakastyössä vain harjaantunut, että ihmisistä näkee paljon jo olemuksesta.) Miksei samoja eroja olisi hevosissa? Tarkemmin mietittyäni kaksi viimeistä hevostani, Venta ja Ootus, olivat kyllä luonteiltaan kuin yö ja päivä. Eikä syyttä.


R O H K E A  -  R E I M A

Eli Venta, melkein sen jokaisella piirteellään. Itsevarma hevonen on rohkea, kokeilee helposti rajojaan ihmisen kanssa ja yleensä laumajohtaja. Itsevarmat hevoset tekevät ratsastaessa hommia helposti "oman mielensä mukaan" ja ratsastajan korjaukset eivät välttämättä ole mieluisia, koska silloin heidän arvokkuuttaan on menty muuttamaan. Rohkeat Reimat kävelevät yleensä varmajalkaisina maastoissa säikkymättä juuri mitään. Laumanjohtajan asemassaan ne yleensä tarkistavat niitä epäilyttävät asiat, mutta itsevarmoin ja MaailmanMestarin elkein. Liika itsevarmuus huokuu hevosesta myös pakotilanteissa: leijonan rohkeudella varustettu PikkuMustani oli ainainen tappelijaluonne. Venta olisi aina halunnut jäädä paikalleen tappelemaan "tuu vaa jos uskallat!" -asenteella, kuin paeta pelkoaan. Ihmisen tehtävänä on rajoittaa liian itsevarman hevosen käytöstä; Venta esimerkiksi nousi helposti niskan päälle omassa tilassaan, mutta ollessaan kiinni oli hyvinkin miellyttämisenhaluinen. 



N Ö S S Ö  - N Y N N E RÖ

Eli Ootus, kukapa muukaan... Åke raukka, kun kaikki sille aina nauraa mitä se on taaaas järkyttynyt ja kuinka pahasti. Ootukselta puuttuu tietynlainen itsevarmuus, ns. "show-hevosen meininki" olemuksestaan. Sen ryhti on yleensä vähän matala, se ei tule kovin rohkeasti luokse. Ihmisenä siitä luonnehdittaisiin, että se on ujo ja vetäytyvä. Heikolla itsevarmuudella varustettu hevonen on helposti peloissaan ja pyrkii pakenemaan sitä pelottavia asioita, eikä se halua niitä tutkia - eikä se näillä ominaisuuksilla ole ainakaan laumanjohtaja. Yleensä huonoin itsetunto löytyy nuorilta ja kokemattomilta hevosilta, joilta puuttuu tietynlainen vuosien tuoma rutiini tehtävistään. Tälläinen hevonen ei luota omiin taitoihinsa, eikä siitä saa lypsettyä hyviä suorituksia. Jos hevonen osaisi puhua se piipittäisi, että jos minä vähän nyt yritän. Huonolla itsetunnolla varustetut hevoset eivät kävele kuten Euroopan Omistajat, vaan ne luikkivat pois näkösältä - piiloon. Ihmisen tehtävänä on rohkaista tämmöistä hevosta antamalla tehtäviä, rohkaisemallaja kehumalla. Huonolla itsetunnolla hevonen tarvitsee pientä tukea aluksi: kuten minä olen yrittänyt näyttää O:lle, ettei vesikuppiin voi hukkua. 

Ventan kanssa elämä ei käynyt tylsäksi, sillä se muodosti mielipiteen kaikkeen välittömästi. Hankalaa olikin saada sen mielipide jostakin muuttumaan, kun reaktiot olivat aina niin äärilaitojaan... Ootus puolestaan jää "helpon hevosen" imagoon, vaikka sen koko kehonkieli kertoo, että nyt vähän jänskättää. Ruunasta jää helposti haalea maku suuhun, sillä se ei selkeästi ilmaise mielipidettään vaan jää "ihan ok" -linjalle uusista asioista. Yrittäessäni saada Keltsistä pomminvarmaa poliisihevosta olen monta kertaa kehumalla rohkaissut ruunaa ja palkinnut hyvistä suorituksia. Seuraavalla kerralla asiat menevät jo vähän enemmän omalla painollaan, Keltuaisen ollessa jo hieman rentoutuneempi. 

Hevosen itsevarmuutta voi ihminen kehittää antamalla hevoselle sopivia tehtäviä ja palkita se suorituksista. Hyvänä esimerkkinä voisi toimia pressuun kääriminen: aluksi totutellaan uuteen, sitten tehdään tehtävää, ja aina lopuksi muistetaan palkita hevosta. Kun hevonen tottuu "vähän kaikkeen" ja yhdistää sen palkintoon itselleen se kasvattaa itsevarmuuttaan. Hommien sujuessa rutiinilla, ilman että hevosen silmät pyörivät kallossa kuin pelikoneen voittolinjat, alkaa hevosella olla kyseisen tehtävän suhteen hyvä luotto itseensä. Itsevarma hevonen esiintyy mielellään kävellessään pää pystyssä laitumelta vastaan ja omaksuen kilparadat kodikseen. Pelokkaat kaviokkaat kävelevät varovaisesti - eivätkä myöskään esinny show-tilanteissa säväyttävästi. Vuodet kasvattavat hevosen itsevarmuutta ja arvokkuutta. Usein nuoret hevoset jaksavat pöljyillä lentävien muovipussien perään, mutta vanhat hevoset tietävät että se oli vain muovipussi tuulessa.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Hoitovihkojen havinaa

Löysin vihdoin kuukauden etsimisen jälkeen Ventan vanhan hoitovihkon. Huomattuani vihkon kadonneen, etsin sitä kiivaasti ympäri asuntoa. Lopulta tulin murheellisena lopputuloksen, että vihko on varmaan vahingossa päätynyt roskiin, samalla kun hyvästelin kaikki kirjoitetut muistot. Lopulta se osui sattumoisin käteen leipälaatikosta (?!).

Ote Ventan valokuva-albumista, missä on ne kaikista tärkeimmät kuvat
Selasin vihkoa innoissani, luin sanasta sanaan muutaman lauseen kirjoitelmiani, samalla kun muistin ne kaikki elävänä päässä. Mitä "pihalenkki" tarkoitti vuonna 2011. Milloin Venta oli hankala laittaa koppiin ja mistä se ehkä johtui. Mitenkä kilpailut menivät naapuritallilla. Sinne ne oli kaikki mustalla kynällä kirjoitettuna ylös, punaiseen vihkoon missä luki: "Ventan päiväkirja". Viimeinen päivitys oli tehty 2012 syksyllä, sinä samana syksynä kuin ostin Ventan. Viimeiset kirjoitukset loppuvat hieman ennen sitä lokakuista päivää, kun tammasta tuli omani.

Olin muka niin aikuinen silloin. Muistaisin ilman kirjoittamistakin. Lapset kirjoittaa hoitovihkoja. Kuka muka jaksaisi omasta hevosestaan kirjoittaa, kun sitä näkee päivittäin. Ja hei, onhan mulla blogi. Enpä olisi silloin arvannut, että vain muutamaa vuotta myöhemmin olisin halunnut lukea niistä tavallisista arkipäivän asioista: enhän minä silloinkaan kirjoittanut blogiin, että hevosen ruumiinlämpö oli sitä ja tuota, Ventu oli niin söpö ja otettiin pari ponyselfietä. En, mutta vihkoon kirjoitin. Kun kirjoitukset loppuivat, hävisivät niiden päivien muistot miltä ei muita dokumentteja ollut.

 

 


Päätin samalta istumalta tehdä Ootukselle hoitovihkon. Ostin lähikaupasta vihkon, liimailin sen täyteen tulostamiani Ootuksen kuvia, kunnes sinetöin ne kontaktimuovin alle. Kirjoitin käsi vapisten ruunani perustietoja, liimasin kuvia Ootuksen vanhemmista. Piirsin sydämiä. Muutamaa tuntia myöhemmin Minttu kakskytyks veen (oi kyllä, 21 vuotta, ei 11...)  hoitovihko sen ikiomalle hepalle oli valmis. Toivon, ettei se pieni 80-sivuinen ruutuvihko jää ainoaksi vihkoksemme, jotta voin sitten myöhemmin muistella mennyttä aikaa.

Teen elämässäni monia asioita muistojen pysyvyyden takia melko hysteerisesti. Kai senkin voi riippuvuudeksi luetella... Otan lähestulkoon päivittäin valokuvia minua ympäröivästä elämästä - muistan vielä vuodenkin jälkeen erittäin hyvin ajan, paikan ja kuvanotto hetken fiiliksen. Sitä haluan tarjota myös muille, valokuvaamalla heidän suorituksiaan kilpailuissa. Olen koristellut ympäröivän elämäni valokuvilla minulle tärkeistä hetkistä: ihmisistä, eläimistä ja eletystä elämästä. Olen ottanut tatuointeja itselleni rakkaimmista. Siksi minä kirjoitan nyt myös hoitovihkoa, jotta muistojen kirjo olisi vielä pysyvämpää. En ole ikinä niin aikuinen, ettenkö voisi.

Lauantai-illan rakkausselfie.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen

Keskustelimme taannoin muutaman tallikaverini kanssa, että kummassako olisi enemmän järkeä: omassa hevosessa vai ratsastuskoulutunneissa. Pienenä se ainainen haave olisi ihan ikioma humma, mutta näin vanhemmiten (varsinkin jos asiat eivät mene kuten elokuvissa), alkaa pänniä hevosen omistaminen. Mitenkä sitten lähteä vertailemaan kahta niin erilaista tapaa harrastaa hevosia: omaa hevosta ja tuntiratsastajan arkea?

R A H A

Aloitetaan nyt siitä helpoimmasta, eli rahasta, riihikuivasta, mammonasta... Yksi ratsastuskouluntunti maksaa täällä päin Itäistä Suomea n. 25 euroa, eli minuuttitaksa on 42 snt. Oma hevonen taas syö rahaa juurikin sen verran, mitä sinulla on siihen laittaa - jos haluat maksaa pelkät pakolliset maksut, voit päästä hyvinkin edullisesti, tai voit upottaa kuukaudessa kymppitonneja. Otetaan vertailukohteeksi minun ja Ootuksen lokakuu 2014, joka oli hyvin tavallinen peruskuu, johon kuului yhdet seurakilpailut naapuritallilla. Ootus asuu täysihoidossa, joka maksoi 280e. Sen vakuutusmaksunerä oli 220e, sen lisäravinnesäkki maksoi 18e, kengitys 75e ja kilpailukulut olivat 20e. Yhteensä lokakuussa hevoseen meni rahaa 613e. Varustehankintoja tein 40 eurolla. Yhteensä rahaa meni siis 653 euroa, kuukaudessa. Toki tämä on "pikkuraha" monelle muulle hevosihmisille, mutta minulle se on aika tarkalleen puolet tai seitsämänkymmentä prosenttisesti kuukausitulojeni verran. Jos tuo sama rahamäärä laitettaisiin ratsastustunteihin saisin kuukaudessa yhteensä 26 tuntia. Eli ratsastaisin käytännössä katsottuna viikon jokaisena päivänä miltei koko kuukauden ajan.

Ensimmäisiä heppakuvia minusta: sh-t Jaavan Tähtö v. 2003, sh-r Kirmaaja v. 2004 ensimmäisissä kilpailuissa ja v. 2005 sh-r Visun Pyry

A I K A

Kuinka monen kotona valitetaan siitä, kuinka kauan tallilla menee aikaa? Hep, täällä näin! Oikein kaksi ihmistä jaksavat motkottaa, kuinka vietän tuntikausia päivästäni tallilla, mutta mitään muuta en sitten oikein teekään töiden lisäksi. Itse en koe tallilla vietettyä aikaa hukkaan heitettynä, vaikka saatan viihtyä siellä päivittäin neljän tunnin ajan. Puuhastelen yleensä melko paljon "ekstraa" hevosenhoidon ja ratsastamisen lisäksi, vieläpä melko raittiissa ulkoilmassa. Mutta sitten kun olisi kiire töihin, kuljen kellokaulassa ruunani kanssa tallia ympäri. Kiire muuttuu vähittelen stressiksi ja sitä myöten pahaksi oloksi. Tuntiratsastajana aikaa minulla meni tallilla alle 2h, sisältäen ratsastetun ajan. Koni karsinaan, kamat kantoon ja kohti kotia.


H U O L E T T O M U U S

Tuntiratsastajana voit ilmestyä hetkeä ennen tuntisi alkua, ratsastaa valmiiksi satuloidulla hevosella tunnin ajan ja sen jälkeen ojentaa sen jollekin innokkaalle tallitytölle pois hoidettavaksi. Tuntiratsastajana ylipäätään voit ilmestyä aika huolimattomana: "ai, ratsullani olikin epäsopiva satula" tai "oho, suojien tarrat repesi". Oman hevosen kanssa menettää nopeasti yöunet, kun miettii illat pitkät sopiiko satula sittenkään ja mikä on seuraava varusteinvestointi... Kukaan muukaan ei sinun hevostasi ratsasta, ellet vartavasten etsi oikeat ihmiset siihen hommaan ja kouluta ne siihen.

torinh.-r Limbo v. 2010, tunt.-r Bento 2007 ja kvr-t Slorina v. 2010

L O M A

Olen omistanut nyt reippaat kaksi vuotta oman hevosen, jonka päivittäisestä hyvinvoinnista vastaan täydellä panoksellani tallinpitäjän lisäksi. Minun vastuullani on taata hevoselleni hyvä elämä. Tuona reiluna kahtena vuotena en ole käynyt neljää päivää pidemmällä reissulla, edes Suomen sisällä. Ennen matkustin paljon ulkomailla (vähintään joka kesä), kävin paljon festareilla, reissasin Suomen sisällä, kävin pitkilläkin kuvausmatkoilla... Nykyään ajan talli-koti-työpaikka-talli-koti -reittiä. Kerran vuoteen Helsingissä on iso juttu lompakolle ja mielenrauhalle: pärjääkö se hevonen nyt? Entä jos sille tulee ähky?? Ratsastaessani ratsastuskoulussa ilmoitin viikkoa ennen tunninpitäjälle "en pääse ensi viikolla, olen Saksassa. Ratsastan tultuani rästitunnin pois." ja end of story. Hieno homma että lähet Saksaan, pidä kiva reissu. Ja huolet unohtuivat samantien ratsastuskoulusta, kun tallivaatteet vaihtoi kotivaatteisiin. Nykyään ei tule tehtyä edes vaatteiden vaihtoa...

kvr-t Slorina eli Murre, elämäni rakkain hevonen niin monen vuoden ajan. Oikealla torinh.-r Limbo v. 2010


T E R V E Y S

Kuulun "hysteerinen hevosenomistaja" -ryhmään. On helpompi varautua pahimpiin onnettomuuksiin ja pikkuhaavereihin, jos ne on käynyt päässä tuhat kertaa läpi. Hipelöin hevoseni jalkoja, tunnustelen ja etsin lämpötilan vaihteluja päivittäin, kunnes toissapäivänä se osui käteen: HEVOSENI JALASSA ON PULLOTTAVA KOHTA!!11 googlasin jo, että se oli pinnallisen koukistajajänteen kohdalla, mietin mistä saan kaivurin, sillä olin kuullut että naapurilta kaivuri olisi mennyt rikki. Entäs hätälopetuksen, eläinlääkärit ovat aina niin kiireisiä? Kuristanko minä hevoseni? Kirosin huonoa tuuriani loukkaantuvien hevosten kohdalla, kunnes talliystäväni Heidi totesi:  "miten ois ihan vaan verisuoni". Ja no, sehän se sitten oli... Tuntiratsastajana voit valita tallista aina uuden hevosen, jos ratsusi sattuu onnahtamaan tai olemaan täysin kolmijalkainen. Hätä ei ole koskaan hevosen terveydestä suuren suuri: jos vakioheppa ei voi osallistua tunnille, ei hätää! Tallista löytyy toinen. Jos tallin tuntiheppa kuolee yllättäen, ei hätää! Tallissa on vielä monta jäljellä! Tuntiratsastajan kukkarolle ei myöskään käy kalliit klinikkamaksut, tyyriit hoidot ja epätoivoiset yritykset saada poku vielä elvytettyä kantaville jaloille.

Venta 2013, PJR/Pyhäjärvi 90cm v. 2012 ja Murren kanssa kesällä 2010

E T E N E M I N E N    N O P E A M M I N

Urbaanilegenda, oma kehitykseni on ainakin tyssännyt kuin seinään omien hevosteni kanssa. Toki jos minulla olisi päivittäin heiluttaa seteleitä valmentajan silmien edessä olisimme jo vähintään Int.-tasoisia Ootuksen kanssa. Kotikenttä ilman valmentajaa on oivallinen syntypaikka istuntavirheille, joita ei itse tule huomattua selästä käsin: niitä istuntavirheitä sitten korjaillaan isoilla seteleillä, ennenkuin voidaan varsinaisesti edes lähteä kehittymään. Sillä rahalla, mitä pistän omaan hevoseen kuukaudessa ratsastaisin tosiaan miltei päivittäin ohjatussa opetuksessa... kummassakohan kehittyisin nopeammin?


N E   H Y V Ä T   H E T K E T

En kuitenkaan voisi enää luopua omasta hevosesta. En osaisi elää, kun ei tarvitsisi mennä tallille räntäsateen vihmoessa maisemaa vakaatasossa. En osaisi kiintyä ratsastuskoulun hevosiin enää, ne olisivat "vain hevosia", harrastusvälineitä. Esineellistettyjä. Oma hevonen on paljon muutakin, kuin suuria seteleitä konin syötäväksi työnnettynä: Ootus tuli tähän taloon ollakseen perheenjäsen, arvonimeltään Koponen. Oman humman näkeminen onnellisena heppakamujensa kanssa on niitä rahanarvoisia hetkiä. Tai hyvin mennyt voltin lopetus valmennuksessa. Suurinta nannaa on, kun se oma heppa hörisee sinulle itsellesi - oli sinulla heinäkasa sylissäsi tai ei.

Murre 2005 - 2011, Venta 2011 - 2014, Ootus 2014 -->

Kuvista kiitos Ansku Kauppinen/ak.galleria.fi, Heli Leskinen/jattitassu.net, Paula Martiskainen ja perheeni.