sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Hoitovihkojen havinaa

Löysin vihdoin kuukauden etsimisen jälkeen Ventan vanhan hoitovihkon. Huomattuani vihkon kadonneen, etsin sitä kiivaasti ympäri asuntoa. Lopulta tulin murheellisena lopputuloksen, että vihko on varmaan vahingossa päätynyt roskiin, samalla kun hyvästelin kaikki kirjoitetut muistot. Lopulta se osui sattumoisin käteen leipälaatikosta (?!).

Ote Ventan valokuva-albumista, missä on ne kaikista tärkeimmät kuvat
Selasin vihkoa innoissani, luin sanasta sanaan muutaman lauseen kirjoitelmiani, samalla kun muistin ne kaikki elävänä päässä. Mitä "pihalenkki" tarkoitti vuonna 2011. Milloin Venta oli hankala laittaa koppiin ja mistä se ehkä johtui. Mitenkä kilpailut menivät naapuritallilla. Sinne ne oli kaikki mustalla kynällä kirjoitettuna ylös, punaiseen vihkoon missä luki: "Ventan päiväkirja". Viimeinen päivitys oli tehty 2012 syksyllä, sinä samana syksynä kuin ostin Ventan. Viimeiset kirjoitukset loppuvat hieman ennen sitä lokakuista päivää, kun tammasta tuli omani.

Olin muka niin aikuinen silloin. Muistaisin ilman kirjoittamistakin. Lapset kirjoittaa hoitovihkoja. Kuka muka jaksaisi omasta hevosestaan kirjoittaa, kun sitä näkee päivittäin. Ja hei, onhan mulla blogi. Enpä olisi silloin arvannut, että vain muutamaa vuotta myöhemmin olisin halunnut lukea niistä tavallisista arkipäivän asioista: enhän minä silloinkaan kirjoittanut blogiin, että hevosen ruumiinlämpö oli sitä ja tuota, Ventu oli niin söpö ja otettiin pari ponyselfietä. En, mutta vihkoon kirjoitin. Kun kirjoitukset loppuivat, hävisivät niiden päivien muistot miltä ei muita dokumentteja ollut.

 

 


Päätin samalta istumalta tehdä Ootukselle hoitovihkon. Ostin lähikaupasta vihkon, liimailin sen täyteen tulostamiani Ootuksen kuvia, kunnes sinetöin ne kontaktimuovin alle. Kirjoitin käsi vapisten ruunani perustietoja, liimasin kuvia Ootuksen vanhemmista. Piirsin sydämiä. Muutamaa tuntia myöhemmin Minttu kakskytyks veen (oi kyllä, 21 vuotta, ei 11...)  hoitovihko sen ikiomalle hepalle oli valmis. Toivon, ettei se pieni 80-sivuinen ruutuvihko jää ainoaksi vihkoksemme, jotta voin sitten myöhemmin muistella mennyttä aikaa.

Teen elämässäni monia asioita muistojen pysyvyyden takia melko hysteerisesti. Kai senkin voi riippuvuudeksi luetella... Otan lähestulkoon päivittäin valokuvia minua ympäröivästä elämästä - muistan vielä vuodenkin jälkeen erittäin hyvin ajan, paikan ja kuvanotto hetken fiiliksen. Sitä haluan tarjota myös muille, valokuvaamalla heidän suorituksiaan kilpailuissa. Olen koristellut ympäröivän elämäni valokuvilla minulle tärkeistä hetkistä: ihmisistä, eläimistä ja eletystä elämästä. Olen ottanut tatuointeja itselleni rakkaimmista. Siksi minä kirjoitan nyt myös hoitovihkoa, jotta muistojen kirjo olisi vielä pysyvämpää. En ole ikinä niin aikuinen, ettenkö voisi.

Lauantai-illan rakkausselfie.

20 kommenttia:

  1. Ihana postaus! Mun mielestä hoitovihkojen kirjoittaminen on ihanaa, ja kuten itsekin kirjoitit, sinne ne muistot jäävät parhaiten ja sieltä ne sitten voi käydä lukemassa ja muistelemassa niitä juttuja myöhemmin sitten :) Mun mielestä ei voi olla koskaan liian vanha kirjoittamaan hoitovihkoa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kieltämättä olen nämä muutamat päivän nauttinut yhtä paljon kirjoittamisesta vihkoon, kuin vanhojen tarinoiden lukemisesta. Toivon, että saan ikuistaa monet muistot useampaan ruutuvihkoon talteen :)

      Poista
  2. Taas kerran ihana postaus, sulla on kyllä sana hallussa :)

    Meinaatko ottaa joskus tatuoinnin myös Ootuksesta? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Kyllä tuohon vasemman reiden etupinnalle samanlainen muotokuva, kuin Ventasta viereissä jalassa näyttäisi hyvältä. Joko Ootus tai sitten joku muu, mutta limen- / myrkynvihreän taustan minä siihen haluan ;)

      Poista
  3. Kyllä minäkin olen kirjoittanut hoitovihkoa myös omista poneista - aikuisena nimenomaan niistä. Tosin bloggauksen aloittamisen jälkeen en ole ihan jatkuvasti jaksanut vihkoa päivittää, mutta edelleen yritän pitää tallivihkonkin suht ajan tasalla.

    Nimenomaan siksi, että voisi seurata sitä päivittäistä kehitystä. Myöhemmin kun miettii esimerkiksi, milloin joku vaiva alkoi, voi selata hoitovihkoa taaksepäin ja huomata, että ahaa, tuona päivänä olin huolestunut merkistä x - sieltähän se alku löytyy.

    Sitäpaitsi kuka sitä tietää, minä päivänä joku virus tuhoaa koko blogin. Vähän kuin ne tärkeimmät valokuvatkin pitäisi teettää paperille, se on edelleen varmin tapa pitää muistot tallessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla taas kun blogi ei niinkään toimi päivittäisen arjen kertomisesta (esimerkiksi kuinka olen vain kolme viimeistä iltaa talutellut, kun ei pääse edes ratsaile...) niin unohtaa helposti ne arkisimmat päivät. Kilpailut ja muut jännittävät päivät (joista tulee blogattua) ovat jo sen verran ikimuistoisia, että ne jäävät muistiin pidemmäksi aikaa.

      Suuri syy myöskin on tuo vaivojen kertominen. Itselläni on tapana mittailla säännöllisesti kuumetta, sekä vieläkin hysteerisemmin kopeloida jalkoja - merkiten ne ylös :)

      Poista
  4. Minulla on ollut aina käytössä omalla liikutuskalenteri/hoitovihko johon päivittäin merkkaan miten on liikkunu jne.. Omasta mielestä kiva lukea vanhoja ja ennenkaikkea seuratata miten elämä on sujunut :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on! Ihan ensimmäiset hoitopäiväkirjat minulta on vuodelta 2001, jossa ekaluokkalaisena haparoivilla kirjaimilla olin kuvien avulla havainnollistanut, kuinka western-satulan vyö kiinnitetään... :)

      Poista
  5. Tää oli tosi ihana! Itse olen tyytynyt blogin tarjoamiin muistoihin. Välillä luen vanhat postaukset läpi silmät vuotaen ja samaan aikaan hymy huulilla. Salaa toivon saavani lukea vaikka blogin kaltaista kokoelmaa tapahtumista sitten vanhoilla päivillä. En vain tiedä olisivatko nämä paremmin tallella paperilla vai netissä...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanoisin, että paremmin muistot pysyvät paperilla. Toki blogiin voi lisätä kuvia ja saada jutun "elävämmäksi", mutta käsinkirjoitetussa on sitä jotain aina vähän enemmän... ;)

      Poista
  6. Omani ostin aivan varsana ja ns. hoitovihkoa aloin kirjoittamaan nuorikon ollessa 2v.. Tänä päivänä harmittaa todella paljon, kun en aloittanut kirjoittamista heti syntymästä alkaen. Aivan joka käyntiä ja jokaista asiaa en vihkoon kirjoita, mutta myös arkisia asioitakin sinne rustailen.
    Terveisin kohta 28v.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuullostaa hienolta - ja varmasti upea asia omistaa ne kaikki vihkot, joissa ilmeisesti on teidän miltei koko tarina kirjoitettuna.

      Poista
  7. Niiin ihana postaus! Ja aivan supersöpö vihko Ootuksella! Tekee mieli tehdä omallekin hepalle vihko :) Minulla oli joskus ekan heppani kanssa vihko, itse tekemä, mihin kirjoitin joka ikisen ratsastuksen ja annoin aina myös arvosanan ratsastuksista. Nyt vihkoja (niitä on kaikkiaan 2) on hauska lukea. Voi nostalgian määrää :D Enää en jaksa kirjoittaa kun hevoset omassa pihassa ja ne on jotenkin vaan niin "tavanomaisia." Mutta kyllä ne parhaimmat muistot säilyy silti ikuisesti sydämessä vaikka ei jokaista lenkkiä ylhäällä olekaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, huolella sitä askartelin ja asettelin kuvia, jotta kaikki näyttäisi mahdollisimman hyvältä :)

      Olet kyllä oikeassa, että ne parhaimmat (ja pahimmat) hetket muistaa täysin, vaikkei vihkoa olisikaan. Minusta silti hauska lukea vanhoja kirjoituksia. Kaksi vuotta sitten päivätty teksti alkaa näin: "MULKERO VENTA EI ANTANUT KIINNI". Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun se ei antanut kiinni, sillä sen jälkeen se tuli aina niin iholle asti, että vähempikin olisi riittänyt... :D

      Poista
  8. Sinut on haastettu! (:

    http://elisariia.blogspot.fi/2014/11/viikon-blogihaaste-harrastusanalyysi.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, täytyypä ottaa haaste vastaan! :)

      Poista
  9. Bongasin Ootuksen Villivarsan vuoden hevonen kisasta! Wau, hieno hevonen :)

    VastaaPoista
  10. Aivan ihana vihko kyllä!! :) Itsekin olen aikanaan suokki mammastani pitänyt vihkoa, joka päivä sinne on kirjoitettu jotakin mitä on tapahtunut ja jos on tapahtunut isompaa on siitä jopa usean sivuisia romaaneja saatu aikaiseksi! Vihkoja, kirjoja ja kalentereita onkin niiltä ajoilta 5 kappaletta.... :) Lueskelin noita vihkoja nyt 6 vuoden takaa ja huomaan kyllä että aika on kullannut muistot joissain asioissa :D
    Uuden suokki tyyppini kanssa aloin pitämään vihkoa, into ei ehkä ole yhtä vahva kuin aikanaan mutta tulee sitä tekstiä sinnekin.
    Kannatan vihkoilua edelleen, varsinkin vuosien jälkeen on hienoa lukea ja siirtyä sen kautta niihin hetkiin :)

    -Sanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika kyllä nopeasti kultaa muistot, ei tainnut olla minunkaan muistot niin ruusuisia todellisuudessa... :)
      kiitos kivasta kommentista!

      Poista