O for president!

Äänestä Ootus presidentiksi... 

Tai Apu-lehden lemmikkikuvakilpailun hevosten sarjan voittoon!

Tänään kiersin monta kauppaa etsiessäni painotuoretta Apu -lehteäni käsiini, koska siellä olisi yksi keltainen ruuna näytillä. Painettuna ihan värimusteella valtakunnalliseen aikakausilehteen! Minulle vinkattiin Apu -lehden lemmikkikuvakilpailulla, johon pystyi osallistumaan myös hevoskuvalla. Totta kai Ootus piti saada ehdolle! Vaikka Ventasta minulla olisi ehkä ollut enemmän kuvia, mutta no... Venta on jo vainaa. Ootuksen kuvan on ottanut Mia Mäki-Maunus / miutsin.net

Jokaisesta sarjasta voi äänestää yhtä (1) lemmikkiä parhaimmaksi / kauneimmaksi / söpöimmäksi / keltaisimmaksi ruunaksi. Eli myös kissoista ja koirista - tai pelkästään hevosista. Äänesi annat täyttämällä yhteystietosi Apu -lehden internetsivuille tai vanhan ajan hengessä lähettämällä postikortin toimitukseen.

Lisäksi ääniä antaneiden kesken arvotaan 2hlö lahjakortti Ikaalisten kylpylään jortsuamaan ja polskimaan. 

Äänestys aikaa on 13.11. asti!

Äänestä täällä!

Ootus HIHS-tuliaisensa kanssa tänään

Tulevaisuuden ravikuningas

Ex-ravurit kuohdutaa kansaa aina yhtä paljon. "Ne on luotu raviradoille, eikä ratsastuskentille". Minäkin veikkaan ettei minun torinhevosta ole alunperin tarkoitettu raviradalle kärryjen kanssa, mutta kovaa vauhtia minä niitä sen perään olen työntämässä. Ehkä ensi kerralla pitää sitten ostaa se oikea ravuri, niin ei tarvitse näitä ratsuja yrittää ravikuninkaiksi. Kyllä ne jutun juonen ymmärtää, mutta vauhti niillä on liian hidas pärjätäkseen raveissa... ;)

Ohjasajoin Ootusta muutama viikko takaperin, kun kenttä oli epätasaisesti jäätynyt kivikova betonialusta. Elohopea laski kymmeneen pakkasasteeseen, kun ponipoikani Tomin kanssa harjoitettiin Åkea ohjasajoon. Ja miksi se ratsu nyt pitää kaikkiin ravikotkotuksiin opettaa? Kaikkien hevosteni kanssa minulla on aina ollut periaate, että haluan hevosen olevan monipuolinen, tottunut "vähän kaikkeen" ja olevan rohkea uusia asioita kohtaan. Näitä ominaisuuksia hevosiin ei saa, ellei niitä harjoittele kotona, ja järjestä hevoselle uusia tilanteita - tämäkin opetustilanne oli hyvin hillitty, sillä Tomi talutti Ootusta kun minä roikuin ohjaksissa. Uudet asiat vievät hevoselta hetken sulattelun, ja pienikin treeni uudessa asiassa on hevoselle hyvää aivojumppaa kehittäen samalla myös lihaksistoa aina hieman eri tavalla.

Keltuainen ei sen suuremmin ihmetellyt valjaita, rintaremmiä ja häntäremmin epäonnistunutta virittämistä. Valtavissa mittasuhteissa oleva ruuna ei mahtunut tallikaverin valjaisiin ihan noin vain... Ootus hyväksyi aika nopeasti, että ihmisen edellä pystyi kulkemaan ja kuinka ohjasavut toimivat, vaikka itse ohjakset olivatkin useita metrejä pitkät. Harjoiteltiin pysähtyistä, peruuttamista, kääntymistä, pohkeenväistöjä ja ympyröitä. Jälkikäteen ajateltuna harjoitukset eivät olleet helpoimmasta päästä ensikertalaiselle. Nälkä kuitenkin kasvoi minulla asioita tehdessä, sillä ruuna ymmärti niin nopeasti jutun juonen.

Ootusta on luultu kuvien perusteella poniksi. Tässä kuvassa ehkä näkyy, että ei se ihan miniponi ole. Minä olen 170cm.

Ja mitä tästä itse opin? Aivan valtavasti. Esimerkiksi väistöissä ei tarvinnut kuin ulko-ohjan tuen, sekä suuntaa näyttävän sisäohjan. Jo pienestäkin paineesta ruuna lähti tahdikkaaseen ja suoraan väistöön. Åke opetti muutenkin ulko-ohjan merkitystä: ympyrälle se ei varmasti kääntynyt jos vedin sisäohjasta. Ruuna jatkoi pää ja kaula kallellaan uraa pitkin, kunnes ymmärsin että ulko-ohja, se minulta puuttui täysin tuntumalta. Kerittyäni hetken ulko-ohjaa niin ta-DAA, ruuna teki voltteja, kiemuroita ja kääntyi niin mallikkaasti. Hieno O.

Taputin ruunaa, mutta myös itseäni tästä vuosisadan oivalluksesta, joka tulee kyllä nyt muutaman vuoden myöhässä. Seuraavat ratsastuskerrat olen hokenut lirularulorua päässäni: "Ulko-ohja on Jumala ja sisäohja on pappi, joka Jumalaa myötäilee".

Koponen on arvonimi

Tullessaan uudelle kotitallilleen Iisalmeen Ootus sai ihmettelyjä: "onpa se laiha", "miten se on noin kuiva?" tai "eikö se ole ruokaa saanut?". Oli varmasti saanut ruokaa ja rakkautta, mutta jostain syystä keltainen ruuna pysyi hienon lihaksikkaana, sporttisena ja urheiluhevosen näköisenä. Mutta kovin luisevana.

Meidän perheessä ei ole kuitenkaan ollut tapana olla kovinkaan aliravitun tai lihaksikkaan näköinen. Keltään ei ole koskaan näkyneet kylkiluut, ruoka on maistunut ja elopainoa on ollut kaikilla ainakin riittävästi. Isäni aina totesi, että on kunnia olla Koponen. Ootuksen saavuttua perheeseeni on alkanut kylkiluut kovaa kyytiä kadota näkyvistä lihottavan koposgeenin voimalla. Hevonen on minulle aina perheenjäsen, joten Ootus sai maailman parhaan arvonimen itselleen: Koponen.

Yksi sana kilparatsastuksesta...

... ja toinen sen vastustamisesta.

Horse Show on käyty, vaikka olin kovin pettynyt uuteen konseptiin olin silti intoa täynnä: maailman parhaimpia ratsukoita, omia henkilökohtaisia suosikkeja, upeita hevosia ja sitä parasta - kilparatsastusta. Olen aina haaveillut kilparatsastajien eleettömyydeestä, rauhallisen kylmistä päätöksistä ja laskelmoinnin helpoudesta. Rutiinia ja kokemusta on niin paljon takana, ettei tarvitse enää arpoa ponnistuspaikan suhteen, hevonen ja ratsastaja tuntevat toisensa joka mahdollistaa saumattomat yhteistyön, jolloin upeista suorituksista vaativilla radoilla nousee katsojallakin kylmät väreet pintaan.

Kilparatsastus kuitenkin puhuttaa negatiivisessa sävyssä paljon. Kritisoidaan kilpahevosten elämää maailmaa kiertäen, tarkkoja hoitorutiineja hevosten hyvinvoinnin vuoksi ja sitä, kuinka hevonen ei pääse välttämättä elämään lajityypillistä elämäänsä hevosensa. Puhumattakaan kaikista niistä kuolaimista, joita hevosilla käytetään kilpailusuorituksessaan. Ne ovat aivan oma taiteenlajinsa käytettäessä hevosella - ja vielä vaikeampi taiteenlaji on tätien ja ponilapsien kritisoida niitä foorumien sivuilla.

Kun kritisoidaan toista osapuolta täytyisi olla täysin tietotaitoinen omista toimintatavoistaan. Ymmärtää myös oman toiminnan huonot puolet, koska niitä löytyy: teitpä asiat niin tai näin. Voisin kuvitella että Ootus järkyttyisi, jos se laitettaisiin elämään Maailmanmestari hobusen eloa pitkien kuljetusmatkojen, rajallisen tarhausajan ja tarkan treenauksen vuoksi. Se ei olisi tottunut sisähevosen elämään. Toisaalta taas vuosien ajan maailman parrasvaloissa paistatellut kilpakaviokas, joka olisi tottunut hienostoelämään saisi sydänkohtauksen, kun se joutuisi pohjoistuulen puhaltaessa pellolle seisomaan ilman loimea ja vaihteleville pohjille liikkumaan amatööriratsastajan kanssa. 

Absoluuttista totuutta oikeanlaisesta hevosenpidosta ei voi löytää. On tutkimuksia puolesta ja vastaan, joissa todetaan mikä aiheuttaa mahahaavaa, onko kylmäys sittenkään hyödyllistä ja hevosten lämmöntuottamista ilman loimea ja loimella. Informaatiotulva on loputon ja vastuulliset hevostenomistajat yrittävät löytää tietoa mikä on oikein ja mikä ei. Muodostetaan omista käsityksiä raudanlujia totuuksia ja googlen kautta etsitään lisää pontta argumentoinnille, joka johtaa "vääräuskoisten" sivistämiseen siitä, kuinka apuohjat on saatanasta, kuolaimet kamalat ja kuka muka voisi enää hevosellaan kenkiä käyttää. Ja kilparatsastus, se on pahuudesta suurin - varsinkin jos laji nähdään taloudellisten hyötyjen valossa. Koska sillonhan ainakii ne hepat on ihan rääkättyjä ja väärinpidettyjä. Herraneaika.

Kolikolla on kääntöpuolensa tässäkin lajissa. En voisi ikinä kuvitella, että hevoseni asuisi hienolla all-inclusive -tallilla ja kilpailisimme edes Suomessa kovinkaan laajasti. Enkä myöskään sitä, että jättäisin hevoseni kengättä ja keskittyisin täysin vain "rakastettuun yhdessäoloon", mitä ei kilpahevoset joidenkin argumentoijien mukaan saa elämässään lainkaan. Parhainta on omaksua kaikesta hyviä puolia ja suhteuttaa niitä omaan toimintaan - luoda täysin oma kokonaisuus hevosenpidosta.

Piäkirkolla

Joka vuos se Horse Shoow ratsastettaan tiällä Helsingissä, ja taetaap olla kymmenes vuos perjälkeen ku äetmuorin kanssa ollaan piäkirkolla merten takkaa tulleita hopotteja kahtelemassa. En minä näen savolaisemäntänä ossoo oikein arvostaa tätä etelänvetelien hommoo heelua nii kaaheta vaahtia ympär kyliä. Kassaneetiki jo naur kun puhuin muka nii savolaisittain vaekka yritin olla vuan nii kohtelias...

Ikävä on kaahee jo nyt savonmualle, vaekka vasta tulin. Keltasen näppee ruuna jäe talliin seesommaa ku matkaan lähin bussilla ryttyyttämmää. Ikävä tahtoop tulla nii pientä Ootusta silimänräppäyksessä, varsinnii ku ee koko viikonloppuna piäse voikkoo ruunaa taputtammaa. Toine mitä aena ikävöin on kotsänky ja kuustoista kilone kissa siellä sängyssä. Lisäksi on nii kotosata, jos ee ihmiset ouvvosti kato ku suuni avvaan tai en hättäile joka paekkaan. 

Huomenna mään tinkaamaan kovasti tonne Horse Shoown ekspoon ja yritän suaha ilimaseks kaeken. Äet aina on opettanna, että tinkaamine ee oo varastamista ja isä puolestaa kertoili, että aena pittää tingata koska on hölömöjen hommoo maksoo myyjän tahtojen mukkaan. Nuorherra O tartteis kaaheesti itelleen uuvet muoviset jalkakiäreet, narun piähän ja minä tartteisin ehkä talavitakin. Vuan ee rahat riitä kaikkeen nii pittääp ehkä tingata. Viime vuonna tul ostettua säehkyvän turkoosit jinit vuan tänä vuonna ee ollukaa vara tulla ies valtionrautatiellä paekan piälle.

Tulukeeha tutut ja vieraattii ottamaan hihasta kiinni jos vuan yhtää tuttua nuamaa näkkyy. Laetoin tähän nyt kuvannii ittestäin, että ossootte sitten vähän kahtella. Ootus ee oo mukana muamerkkinä minulle. Kameraa en millää jaksanna raahata mukkaa, ku jiähalli on yhtä pimmee ku persreikä. Eli vuan naatin sen minkä pystyn tuosta hummahommasta. Huomenna illalla jiähallilla kajahtaa, siihen asti "maalainen kaupungissa" allekirjoittaa tämän tekstin, sekä kiittää ja kuittaa. Savo rocks ok.

Aennii, kuvaloesina ol jottai vanahoja kuvia hiihooässästä. Vuos näkkyyp kuvissa, ol armonvuos kakstuhattajakakstoesta. Ratsukkoja en kyllä millänsäkkää muista ennee... Vuan kamera ol vanaha tuttu Nikon D90 + Sigma 70-200mm/f2.8 - luottopel ol jo silloe!

Päivien viimeiset valonsäteet

Pitkiä aamuvuoroja. Taas. Vuosi takaperin tein Ventani vuoksi vain iltavuoroja, jolloin pääsin aina tallille kun oli valoisaa. Joka aamu olin viimeistään puoli yksitoista tallilla PikkuMustaani hoitamassa. Ruuna Keltaisen asteltua kuvioihin mukaan ajattelin, että voisin tehdä myös aamuvuoroja - nyt kun ei ollut pakottavaa tarvetta ehtiä ratsastamaan hevonen ennenkuin se olisi jo karsinansa vankina. Aamuvuoro tarkoittaa noin yhdeksästä viiteen välille sijoittuvaa toimintaa. Päivät katselen ikkunan takaa, kuinka valo kirkastaa kadut, mutta kuinka hämärä on jo hiipinyt taivaalle kun leimaan itseni kellokorttikoneesta ulos. Tämän postauksen kuvissa meni 15 minuuttia, jona aikana taivas hämärtyi täysin - joka ikävä kyllä näkyy myöskin kuvien laadussa.

Syksy on tullut jäädäkseen. Kesä oli vain nopea valon pilkahdus taivaalla, syksyn ruska hävisi puista nopeammin kuin koskaan aiemmin. On kuitenkin jo lokakuun loppupuolisko. Loppusyksy / alkutalvi kuuluvat myöskin "vihaan elämää maalaistallilla" -ajanjaksoihin. Hävettää myöntää, että olen viimeksi ravannut Åkella viime viikon keskiviikkona. Sen jälkeen maa karahti betonimaiseen jäähän ja viikonloppuna taivaalta satoi tilsottava lumivaippa..... kentän ollessa edelleen betonia. Haluan maneesitalliin ja äkkiä.

Olen sentään Ootuksen kanssa käynyt kävelemässä maastossa ja pelloilla, etsien sopivaa ratsastusalustaa. Ventan kanssa olisin varmaan puksuttanut letti viuhuen maastossa laukkaa kuten ennenkin, mutta Keltaisen kanssa en halua ottaa riskiä että jotain sattuisi. Maa kiiltää kuin luistinrata ja minun mielessäni välkkyy jännevammat. Ei kiitos. Näissä kuvissa löysin pellon pätkän, jossa oli noin kymmenen metriä pitkä pätkä, jossa uskaltauduin ottamaan erittäin alitempoista ravia. O:han oli sitä mieltä, että tässä voisi mennä vähän kovempaakin... Muutama päivä kevyttä kävelyä, avaralla pellolla ravaaminen nivelkuolaimen ollessa suussa ja ruunan selässä vielä lepattava viltti. Näin jälkikäteen ajateltuna, aika hienosti olin taas ajatellut. :D

Treenaaminen talven läpi taivas alla alkaa tuntua vuosi vuodelta vielä enemmän mahdottomalta idealta. Maneesitalli olisi todella nyt poikaa, mutta rajallinen budjetti ja halu pitää Åkea mahdollisimman paljon tarhaillen voittavat. Nyt vain kävellään kunnes ratsastuspintoja alkaa löytyä. Onneksi sain hokitettua tänään O:n, jotta se pysyisi edes tarhaillessaan pystyssä.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...

...se hämmästyttää, kummastuttaa pientä Ootusta.

Pieni keltainen toriruuna, joka aina välistä järkyttyy elämää itsessään on osoittanut uppiniskaisuutensa uusien - vähän jännien - asioiden opiskeluun. Minä kyllä hyvin annan harjoituksia Åkelle tehtäväksi, mutta kotiläksyt jää ruunalta aika usein tekemättä, kun en ole niiden toteutumista vahtimassa. Isoin näistä kotiläksymöröistä Ootukselle on niinkin kamala, kuin vesikuppi.

Ootus taisi olla entisessä kodissaan sankojuotolla, eikä tallissa ollut juoksevaa vettä pesukarsinassa. Kai, jos nyt muistan ihan oikein. Tullessaan Kivimäelle Oodeli oli lentää perseelleen kauhistuksesta, kun se vietiin karsinan näköiseen tilaan, jossa sen päälle suihkittiin kylmää vettä. Sen silmät olivat järkyttyneet, mutta koko olemus vaan pysyi paikallaan kerrasta toiseen. Kunnes nyt muutaman kuukauden jälkeen jalkojen kylmäys letkuilla saa ruunalle raivarit ja se hivuttautuu jatkuvasti eri seinille seisomaan. Ilmeisesti kylmä juokseva vesi ei taida kuitenkaan olla Ootuksen favorite. Edellisessä elämässäni PikkuMusta osoitti joka kerta halukkuutensa juoda juoksevaa vettä suoraan letkusta. Ootukselle vettä tarjottuani letkusta se menetti varmaan pysyvästi uskonsa ihmiskuntaan... :D

Eli vesi on ollut itsessään jo jonkinnäköinen "juttu". Varsinkin kun se kuuluu karsinan nurkassa nököttävästä kiposta. Vähän suhinaa ja veden hakkaaminen putkistossa, jolloin keltainen ruuna saa sydänhalvauksen. Ootus aina mielenkiinnolla tulee tutkimaan vesikupin, mutta ensimmäisen äänen kuuluessa se pakenee takanurkkaan seisomaan. Aluksi aijjoin antaa shokkihoitoa: kyllä se oppii mistä sitä vettä tulee. Oppihan se, viidessä minuutissa. Ainut vain, että säikähdettyään ruuna hävisi joka kerta takanurkkaan. Seuraavassa oppivaiheessa laitumella oli vesisaavi, mutta tallissa odotti vain vesiautomaatti. Ootus joi laitumen sadan litran saavin päivittäin, mutta paastosi koko yön tallissa. 

Pelottava vesikuppi naamioituna ystävälliseksi...

Kunnes keksin ruunan houkuttelun vesiautomaatille. Täytin kupin porkkanoilla, omenanpaloilla, omenamehulla, mellalla... Ihan kaikella. Ootus oppi jo, että kupissa on herkkuja ja antaumuksella lotrasi niitä suuhunsa veden seasta. Silti joka kerta suhinan kuuluessa ruuna huuti äitiään ja hävisi paikalta. Eikä Ootus herkkujen kanssa oppinut juomaan vettä, vain lotraamaan sen pitkin seiniä. Kamelinomaisesti se oli kuivinsuin koko illan ja yön karsinassa, kun aamulla taas sadan litran saavi oli kerralla tyhjä laitumen portilta. Jos juomakuppi oli pumpattu illalla täyteen ruuna saattoi nauttia runsaat puoli litraa vettä öisin, sillä se varoi viimeiseen asti painamasta kupin vesipainiketta.

Ruuna keltainen alkoi osoittaa olevansa todella janoinen: se lipoi kielellään vesikarsinasta lentäneitä pisareita karsinansa seinistä, karkasi taluttaessa laitumen vesisaavista juomaan... ja karsinassa odottaa jopa täyteen pumpattu vesiautomaatti, joka ei vaan kelvannut. Minun täytyi luopua shokkihoidosta. Ei opi, niin ei opi. Tuhmasti jättänyt ruuna kotiläksyt tekemättä. Talliin tuli yksi sankojuottoinen hevonen lisää. Ja kuin taikaiskusta, väkirehut ovat alkaneet (chiaa lukuunottamatta) kelvatta keltaiselle ruunalle.

Niin kahtokaapa nyt. Siinä se niitä omenoita lotraa.

No nyt sitten kootaan

Kun viime postauksessa voivottelin tuomarin omituista kommenttia helppo C -luokassa otin tänään vähän järeämmät aseet käyttöön tuossa ruunan ruttelon nippuun vetämisessä, rullaamisessa ja ehkä vähän siinä kokoamisessakin... ;)

Harmi ettei näistä tullut kuitenkaan meidän kankia. Turpahihna oli aavistuksen snadi (meni vain yhteen reikään), kun taas poskihihnat olisivat vaatineet reittämistä otsapantaan asti. Siispä joudun palauttamaan nämä kankisuitset takaisin myyjälleen. Eikä kuolainvalinnatkaan osuneet aivaan nappiin, sillä lainassa olisi Anskyn bridong ja kankikuolain. Ensimmäisenä mainittu oli aavistuksen liian lyhyt ja jälkimmäisenä mainittu hieman liian pitkä. 

Ratsastin muuten ihka ensimmäistä kertaa elämässäni kankikuolaimilla. On tullut mentäyä pitkin maita ja mantuja vaikka millä virityksillä, mutta tämä oli miltei 17 vuotta kestäneen ratsastusurani ensimmäinen kerta, kun pitelin nyrkeissäni tuplaohjia, joista toinen johti kankikuolaimen varteen. Onneksi O:n kankineitsys on mennyt jo aiemmin, joten se tiesi vähän pidemmälle missä mennään ja miten mennään. Huomasin muutaman kerran selkään, kuinka O painui hieman kuolaimen alle, mutta muuten sille oli varsin fine sipsuttaa sivistyneesti kuin korkeammankin kouluratsastuksen esittäjä. 

Oma asentokin näyttää varsin kelvolliselta ja tällä kertaa taputin enemmän itseäni, kuin hevosta. Pystyin pitkiä pätkiä katselemaan ruuna keltaisen korvien yli horisonttiin, sekä säilyttämään jotenkuten oman asentoni. Välistä lantionkulma heittää etukenoon, mutta ei onneksi koko aikaisesti ole eteenpäin kannollaan. Vaikka keskityimme menemään tukka putkella ympäri kenttää ruunani kanssa ansaitsee se myös taputukseni itseni lisäksi. Hienoin O, joka tuo pilkahduksen aurinkoa synkimpäänkin syyspäivään.

Huomenna pitkästä aikaa aamutalleillaan. 

Esitä hevonen koottuna

Viikonlopun kotiseuran järjestämät seurakilpailut huipentuivat siihen (ehkä) tulevaan päälajiin: kouluratsastukseen. Olin estekilpailuiden jälkeen viritellyt Åken ylipitkää blondia tukkaa nykeröille koko illan, opetellut hätäisesti radan ja lopulta valvoin koko viikonlopun "samoilla silmillä" yövuorojen takia. Sunnuntaina aamulla kiitin itseäni, kuinka hienosti olin taas saanut junailtua asiat. Ajoin autoa kuin promilleja puhaltava ja unohtelin jatkuvasti kaikkea. Vielä aloittaessani työt nykyisessä mestassa jaksoin hyvin tehdä yö-kisapäivä-yö-kisapäivä -settejä. Ikä on tuonut sen verran mukanaan, että nykyään sunnuntaiaamuna jo vähän korpeaa, jos edellisen kerran on nukkunut torstain ja perjantain välisenä yönä viisitoista minuuttia pidempään...

Oli KUUMA. Siksi höyrystyneet silmälasit.

Yritin hätäisesti kotikentällä juoksuttaa Ootusta veträmmäksi, sillä se ei ollut päässyt kunnolla liikkeelle edellisen päivän estekilpailuiden jälkeen. Tunnin tarhailun jälkeen edellisenä ilta se saapui karsinaansa yöunille, josta sen noukin aamulla jo mukaani. Juoksuttaessa Keltsi oli kyllä varsin mainio ja haaveilin jo mielessäni, että jos se tuollaista ravia esittää ohjelman läpi (ja minä pysyn kyydissä) niin voitto napsahtaa sellaisilla prosenteilla, ettei ole kuuna päivänä Koljonvirran seurakinkereissä nähty. Tuhannennen kahvikupillisen jälkeen oli siirtyä kilpailupaikalle ja verryttelemään. 

Verryttelyssä ruuna jäi valitettavan pohkeen taakse, poikitti kovasti ja oli tahmea. Sitä kuitenkin kiinnosti melkein jopa enemmän kuin minua kouluratsastus sillä hetkellä. Yritin saada ruunan asettumaan ja taipumaan paremmin molempiin suuntiin, mutta oikea laukka sai koko pakan aina levähtämään. Rataa kohti sain kuitenkin Ootuksesta vähän skoupattua suoritusfiilistä ylöspäin laukkailemalla melko hulvattomasti ympäri verryttelyareenaa.

Hartijat korviin ja alkutervehdykseen :)

Suoritukseen Ootus asteli kepein askelin ja ehdin jo luulla, että se heräsi aamukoomastaan hereille. Hyvän pätkän suorittaminen jäikin sitten toisen kuvion jälkeen jo unholaan. Olin itse jo tuomarille vilkuttaessa aivan maitohapoilla, reidet vapisivat satulaa vasten ja mielikuvitus laukkasi jo Nukkumatin mukana höyhensaarille. Aloin epäillä, että olenko opetellut edes oikeaa rataa ja "tuliko tässä edes pysähtymistä..." -fiiliksissä jatkoin rataa. Ootus teki minun ratsastamistasooni nähden oikein mallikkaasti, mutta oikeassa laukassa se taas kenahti pitkälleen kättä vasten. Siirtymiset olivat kuitenkin tuomarin mielestä se radan heikoin kohta, ei niinkään suoritustahti (kuten samalla tuomarilla Itä-Suomen aluemestaruuksissa).

Lopputervehdyksen ja taputtamisten jälkeen siirryin odottamaan omaa tulostani. Ratsastelin Ootuksen kanssa meille tuloksen 137,5 pistettä (prosentein 59,783%) luokasta Helppo C, tutustumisluokan ohjelma 2003 (rata A). Suorituksemme jälkeen olimme kolmantena, mutta lopullisissa tuloksissa tipuimme jaetulle viidennelle sijalle juuri sijoituksen ulkopuolelle. Ihmettely kuitenkin alkoi, kun hain arvostelupaperin luokan jälkeen, sillä lopussa lukee: "Esitä hevonen koottuna. Kokoa selkeämmin siirtymiin. Suht aktiivinen, sujuva ratsastus". Kokoa hevonen. Siis koottuna. Helpossa C:ssä. Anteeksi miten meni? 

Keskiravilävistäjä, joka tuntui olevan ikuinen

Kaadun niin paljon sisään, että voi apua

oikea laukka on uusi kompastuskivi...

Tuudittauduin ajatukseen siitä, kuinka kyseessä on arvostelulaji. Tuomarin näkökulma ja mielipide ratsukosta vaikuttavat luokan loppuliseen järjestykseen. Pisteet ja kommentit käyvät kyllä yksi yhteen omaan fiilikseeni radan suhteen, mutta loppukommentti sai minut todelliseen ihmetykseen, sillä helpon C:n arvosteluperusteisiin ei mielestäni kuulu hevosen esittäminen koottuna. En haastattanut luokkatuomaria asiasta, mutta ihmettelen kyllä vieläkin, että miksi sain tämmöisen kommentin. 

Oma ratsastamiseni on kyllä kokenut parin viime viikon takaisista huippufiiliksistä melkoisen romahduksen. Jännitän kauheasti ylälinjaa, tuijotan hevosen niskaa ja koko olemukseni on kuin tullivirkailijan kumihanskainen käsi olisi arsessani. Eniten soimaan itseäni siitä, että kaadun jatkuvasti vasemmassa kierroksessa sisään, hartijalinja on aivan eri tasoilla jännittäen kädet,  sekä oikea istuinluu on taas kadonnut mäkkärin purilaisten ja nugettien muodostaman rasvakerroksen alle arsessani. No, häntä pystyyn ja kohti uusia tuulia ruunan repukkani kanssa!

Passikuva-O

Kännikuva-O

Kuvista ja avusta kisapäivänä kiitos Heidille!