Mummon kanssa maailmalla

Kaksi postausta olen alustanut ja raottanut kulissia ennen sitä kamalaa kisapäivää. Sitä sunnuntaita, jota kaduin heti ilmoittautumisen jälkeen (siis eihän mulla ole rahaa, ponikaan ei mene peräänannossa ilman gramaaneja ja vettäkin pitäs sataa). Mutta, kotikisat on aina kotikisat, niissä kun on käynyt niin voi hyvillä mielin viedä ponin kotiin odottamaan seuraavia kotikaupungin kinkereitä. Näillä esityksillä mitä olen tuomareille tarjonnut täällä en kehtaisi lähteä yhtään merta edemmäksi kalaan. 

Kilpailupäivän aamuna meillä oli poikaystäväni kanssa minuuttiaikataulu, ylös, kahvia, tallille, poni kyytiin, äkkiä kisapaikalle. Olen aina hirvittävän hermostunut ja haluan olla aikaisin kilpailupaikalla, jotta voin panikoitua ratsastettavasta ohjelmasta, verryttelyn liian lyhyestä ajasta (ja silti aina yliverryttelen) ja kaikesta oheistoiminnasta. Tälläkin kertaa hermostuneisuus kostautui: Venta aisti mielenliikkeeni kävellessäni tallinkäytävälle tammani nautiskellessaan vielä aamuheinistä. PikkuMusta ilmoitti mielipiteensä hyvin selkeästi minusta paetessaan takaseinälle ja yrittäessäni lassota tammaani se vain hyökkäili kohti. Siinä vaiheessa paniikki nousi pintaan ja sydämeni takoi tietään ulos rinnasta - eihän me nyt ainakaan keretä kilpailupaikalle ajoissa!!! Totta kai tästä nousi kamala oravanpyörä: tamma näytteli minulle vain hampaitaan, mieheke odotti ulkona sateessa kunnes saan mustangini työnnettyä koppiin asti ja itselläni vain suuta kuivasi käsien täristessä. Olen ennenkin saanut  joutunut harjoittelemaan ei-niin-yhteistyökykyisen hevosen pyydystämistä karsinasta. Kikka on varsin yksinkertainen: kyllä uteliaisuus aina voittaa. Tälläkin kertaa yritettyäni ensin houkuttelua, sen jälkeen komentamista ja viimeisenä anelua tulin lopputulokseen, että pakko saada tamma haluamaan ulos karsinastaan. Avasin oven sepposen selälleen ja jäin nurkalle odottelemaan kyykyssä milloinka tamma suvaitsisi residenssistään astua maailmaan. Meni elämäni pisimmät viisi minuuttia, kunnes tunsin hengityksen niskassani ja livautin tammani päähän riimun kiinni. Tämän koitoksena alkoi valtataistelu, joka päättyi minun voittooni saadessani PikkuMustan takajalat ulos karsinasta. Sen jälkeen tamma oli yhtä aurinkoinen ja iloinen, kuin aina ennenkin.

oon oikeesti järkyttyny kun katon näitä kuvia, oonko oikeesti noin fatty bomba?!

Työnsin Ventan kilpailukamppeissaan ennätysvauhtia traileriin ja lähdimme pihasta nilkka suorana kaasupolkimella. Nyt olisi tosi kiire, Ventan kanssa leikkimiseen meni aivan liian kauan kuin olin ajatellut. Saavuimme kuitenkin naapuritallilla olleisiin kilpailuihin ensimmäisten joukossa, täysin ajallaan. Kyyditettävä pikkuheppa oli hyvin malttamattomana kyydissä ja ryskytti lattiaa etusillaan minkä kerkesi. Ponikokelaana toimineen poikaystäväni tehtävänä oli komentaa protestoivaa ponia, mutta kuulin kilpailualueen toiseen päähän vaativan etujalan takomisen. Riensin pikaisesti takaisin katsomaan tilannetta ja samantien kun Venta kuuli heleän ääneni loppui protestoiminen. Purin tammani yksin ulos trailerista ja lähdin suorinta tietä kohta verryttelyä, jotta kerkeäisin kävelemään ulkona ennen varsinaista verkka-ajan alkua, johon oli varattu ruhtinaaliset 15 minuuttia. 

Yritin saada tammaani kuulolle, se oli sinkoilemassa seinille ja menossa niin kauheaa kyytiä eteenpäin, etten pysynyt sen tahdissa mukana. Suuhun jäi kuitenkin hyvä maku verryttelystä, kerrankin sain ratsastettua kaikki askellajit läpi haluamallani tavalla ilman pelkoa, että Uljas Ratsuni väsähtäisi kesken suorituksen. Niinkin rankasta ohjelma olisi kuitenkin kyse kuin C-merkin koulurata. Itse suoritus alkoi lupaavasti, vähän kiemurtelua tervehdykseen saapuessa, kuitenkin ihan ok pysähdys ja liikkeellelähtö. Rata jatkui niin kauan ihan ok-kelpoisena, kunnes unohdin siirtyä käyntiin ja nostaa ensimmäisen laukan käynnin kautta. Laukkaamisen jälkeen alkoi PikkuMustan draivi: enemmän, enemmän, kovempaa, nopeampaa! Onnistuin kuitenkin jotenkuten säilyttämään istuntani ja kylmänviileästi annoin tamman kauhoa eteenpäin etusillaan aina lopputervehdykseen asti.

"hieman avoin muoto" really?

Lopputuloksena oli 58,333%, loppukommenttina mm. "hyviä pätkiä, tarkkutta suoritukseen, varo asettamasta liikaa, tarkempi tahti". Silloisessa hetkessä olimme sijoittumassa kolmanneksi, mutta lopullisissa sijoituksissa olimme 8/16, eli hyvästi puolessavälissä mikä on varsin normaalia Ventan kanssa minun ratsastamana - ja ollaan me monesti oltu jumbosijallakin. Luokan voitti siilinjärveläinen ratsukko tuloksella 65,833%.

Kotipihassa minulle sattui pahemman kerran ajatuskatko. Ponikokelas ei ollut vielä aivan varma takapuomin poisotosta, joten otin puomin itse. Tammahan tietysti oli jäänyt vielä etupuomiin kiinni (entisen kuskini kanssa kuljetimme Ventaa siten, että minä huolehdin ponin, hän trailerin) ja kun naapuritarhan ihanainen ruunan-rupsukka huuteli kutsuhuutoaan tammalle, tuli Ventalle kiire pois kyydistä. Yleensä se höllää heti tajutessaan olevansa kiinni, mikäli paine niskassa kasvaa. Tällä kertaa tamma kuitenkin nykäisi itsensä kerralla (onneksi, muistoa tuskin edes syntyi) irti, kun naru antoi lukon alta poikki. Kyseessä oli vanha ja rupuinen riimunaru, jonka pitävyyttä olen ennenkin miettinyt. Onneksi se, eikä uuden karhea salmiakkinaru yhdistettynä nahkapäitsiin, jotka eivät olisi varmasti antaneet periksi ennen hevosenniskaa.

Matkailu avartaa ja kotitallilta poistuminen kilpailuihin on taas tehty, mikä saa riittää toviksi jos toiseksi. Oma psyykkeeni ei kestä jatkuvasti kisaviikonloppuja kun stressaan niin paljon asioiden kulkua ja aikatauluttamista, että käydään vain huvikseen naapuritallien pikkukarkeloissa. 

Mitä mieltä olitte tämmöisestä, ns. perinteisemmästä hevosblogipostauksesta päiväkirjamaisesti? 

Mainitakseni vielä, kuvausolosuhteet ovat olleet haastavan maneesin ollessaan ennestäänkin pimeä ja niukalla valaistuksella. Tässä postauksessa kuvat toimivat lähinnä rytmittämään tekstiä. 

Hailakan harmaasta uljaaksi mustaksi

Olen aika tarkka Ventan ulkonäöstä: kiiltävä karvainen hevonen näyttää hyvinhoideltulta ja -voivalta. Keväänkorvilla kuitenkin Ventan karvapeite aina tussahtaa, kuten kaikilla muillakin. Irtokarvaa tippuu jatkuvasti ja hevosen iho kutiaa sen verran, että sen pitää päästä piehtaroimaan joka päivä siihen tarhan kuraisimpaan kohtaan. Ventani on pakko päästä mutakylpyyn, oli loimi päällä tahi ei, jolloin kiiltävän musta karvapeite vaihtuu mutaisen harmaaseen kuorrutukseen, jota ei saa sitkeimmälläkään harjauksella pois.

vielä kuivana ja harmaana mutakuorestaan

Vaikka lähdin kilpailuihin "kunhan käydään maailmalla" -periaatteella, en voinut jättää ratsu reimaani siistimättä. Hävettäisi ratsastaa tuomarin ohi, kun uljaasta pikkumustastani nousisi paksu pölypilvi, johon tuomari yskien tukehtuisi. Siispä lauantai-illan viihdenumerona toimi Ventan peseminen: eli shampoota niskaan ja ahkeraa veden lotrausta. Edellisestä kerrasta olikin aikaa, taisi olla viime heinäkuussa.

Venta ei ollut kovin mielissään, mutta käyttäytyi paremmin kuin kuvien ilmeestä voisi päätellä. Kertaakaan se ei yrittänyt poistua paikalta tai väkivaltaisesti runnoa minua mihinkään suuntaan. Aika alistuneelta se kuitenkin vaikutti ja pään peseminen oli oma prosessinsa: Venta kun on sitä mieltä, että päähän ei kosketa.

Shampoon hinkkaaminen alkakoon, kun esipesu on suoritettu!

Pään peseminen piti suorittaa käsillä...

Mutta silti tamma ei tykännyt ylimääräisestä liikkeestä silmien ympärillä

On kuitenkin kivaa kun joku rapsuttaa poskista

Kun shampoo on levitetty alkaa runsasvetinen huuhtelu

Maatuska-Mummo kuivamaan vilttiinsä

Itse peseminen on nopeaa, mutta se kuivattaminen... Neljän eri loimen ja useamman kuivaustekniikan jälkeen tamma oli sen verran kuiva, että sen pystyi jättämään karsinaan yöpuulleen, heittäytyen tietysti heti selälleen puhtaaseen turpeeseen. Lopputuloksena kuitenkin oli puhtauttaan kiiltävä ja tuoksuva PikkuMusta, sekä litimärkä ja karvainen (hevosenkarvoista!) pesijämestari. 

Kaikki kuvat ovat Tomin käsialaa, yhdistelmänä on Nikon D90 ja Nikkor 50mm/f1.8.

mina toissa ravintola

Treenipäivä

Perjantain piti mennä normaalisti: aamulla töihin, poikaystävä saapuisi työpäiväni loputtua kotikaupunkiini Iisalmeen, josta lähtisimme yhdessä tallille laittelemaan viime hetken treenejä ennen sunnuntain seurakoulukilpailuja. Matkaan tuli yksi muuttuja: poikaystäväni oli jäänyt junasta sillä aikataulut olivat muuttuneet kesäaikoihin. Lähdin itse hakemaan häntä, mutta Venta piti saada liikkeelle, sillä sen edellinenkin päivä oli ollut vapaa. Olen aika tarkka siitä kuinka Venta liikkuu, sillä tasaisella liikutuksella sen nivelrikon oireet pysyvät kurissa. Tietysti olisin voinut jättää toisenkin päivän liikuttamatta, mutta omatuntoni ei antanut sitä periksi. Äkkiä rupesin soittelemaan jotakuta joka voisi käydä Ventalle antamassa kyytiä ja onneksi tärppäsi! Ventan kyytiin nousi ensimmäistä kertaa tuttavani tallilta. Kävin itse laittamassa tammani varusteisiin, toivotin hyvät ajut samalla kun annoin muutaman vinkin: ei pelkää mitään, kiltti ratsastaa, perusjuttuja sileällä.

Tunnin päästä puhelin soi: "Ihanku se ois vähän eepee tosta oikeesta etusesta". Kirosin mielessäni koko kontturan ja kävin tunneskaalan läpi uusiko sen etujalkojen kränkät näin nopeasti piikityksen jälkeen, eikö se olekaan kuntoutunut, tuleeko tästä mitään ja tässäkö se Ventan elo nyt oli. Meinasin jo perua koko kilpailut, mutta ajattelin itse vielä koeajaa sen lauantaina. Jos se olisi eepee silloin niin sitten joutuisin kaivaamaan Ventan kokoisen kuopan kolmen metrin syvyyteen.

Lauantaina lähdimme poikaystäväni kanssa tallille ja kopeloidessani tamman jalkoja en huomannut mitään. Tarhasta se könysi luokseni normaalisti, joten eikun ajua vaan. Heti aloittaessani työskentelyn kentällä oli Ventan liike mahtipontisen isoa, puhdasta ja rullaavaa. JESJESJES!! Harvoin tammani on niin kevyt liikkeissään ja eteenpäinpyrkivä kuin silloin. Tein muutamia perusjuttuja, hioin säätöjä kisoja silmällä pitäen painottuen siirtymisiin ja isoihin askeleisiin. Ratsastin melko nopeasti kaikki askellajit läpi ja huikkasin paremmalle puoliskolleni, että nyt harjoitellaan hevosentaluttamista, oothan sä kuitenkii huomenna mun apukädet kisoissa.

Annoin Ventan poikaystävälleni talutettavaksi ja kävelin itse tamman vierellä. Kun kenttä oltiin saatu talutettua ympäri kehuin molempia ja otin Ventan itselleni aikomuksenani löysätä suitsien leukahihnaa. Juuri silloin Venta säikähti jotain takanaan ja hyppäsi ison loikan nilkkani päälle. Moinen säpsyily on minulle tuttua hevosten kanssa ja sain tilanteen sekuntissa ohi, mutta säikähdin että rysähtikö tamma poikaystäväni päälle. Säikähdyksellä kuitenkin selvittiin, sillä minulle pienet sotaruhjeet ovat enemmän kuin tuttuja - aina on jossain joku mustelma. 

Tomi kokeili myös perinteistä liike-efektin luomista laukatessani

Loppuun pieni sana gramaaneista, ennenkuin saan kimppuuni kuusitoista anonyymiä neuvomaan. Venta on minulle edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeenkin hankala hevonen ratsastaa: se vaatii suuhunsa todella tasaisen, mutta melko voimakkaan tuen. Näillä pirun apuohjilla se on helppo ja kevyt edestä, ja se liikkuu itse paremmin kuin ilman apuohjan tuomaa tukea. Venta on myöskin rakenteeltaan niin vänkyrä, että se tarvitsee saada itsensä oikeinpäin jotta sen selkä ei kipeytyisi. Hävettäähän se minun myöntää, etten osaa ratsastaa hevostani ilman apuohjia kunnolla. Gramaanien tukemana saan myös omaa asentoani hieman paremmaksi selässä (joskin tuo niskan tuijottaminen on aika häiritsevää...), sillä Ventan liikeradat ovat rullaavammat ja pehmeämmät, kun se saa rotkoselkänsä nostettua ylös. Mikäli antaisin tammani humputella kaula pitkänä se muuttuu jäykäksi ja kipeäksi selästään. Ventan perusmuoto liikkua on yliryhdikäs, selkä alhaalla ja alakaula pullottaen, jolloin tämä koko konsepti muuttaa sen liikeradat samanlaiseksi kuin shetlanninponilla. Totta kai me mennään ilman gramaaneja ja yritän opetella ratsastamaan niin, että vaikuttaisin kokoajan hevoseeni: käynnissä ja ravissa se jo onnistuukin melko mallikkaasti. Ratsastaminen vaan on niin vaikeaa.

Kun raha ei kasva puissa

Olen korviani myöten rahaongelmissa, tai ainakin siltä tuntuu. Pystyn pitämään elintasoni, hevoseni, autoni mutta silti taskun pohjalle ei jää lantteja pyörimään, vaan jokainen on etukäteen tarkasti suunniteltu mihinkä se käytetään ja paljonko sitä käytetään. Olen harkinnut vähän jokaista vaihtoehtoa: pienemmät kulut (en pystyisi nipistämään kuin itseltäni ja syön kuukaudessa n. 60e edestä), hevosen myyminen (ei koskaan) tai hyväpalkkainen työ tämän hetkisen minimipalkalla kittuuttelun sijaan (helpommin sanottu kuin tehty). Eilen tarkistin seuraavan ison rahareikäni, joka on olennaisesti osa harrastustani...

Kamerani Nikon D90 on erittäin hyvin palvellut. Viisi vuotta yhteistä ja hyvää taivalta on takana ja näinä vuosina olen aina pystynyt luottamaan sen tehokuuteen ja varmuuteen. Se ei ole akkusyöppö kuten toinen kamerani D200 ja se *kop kop* ei ole koskaan aiheuttanut harmaita hiuksia toimimattomuudellaan. Muistanpa eräänkin kerran kun D200 hidas kirjoitusnopeus ja liian suurella nopeudella tuleva data (kuvatut kuvat) ovat hajoittaneet muistikortin. Lystiä kuin mikä: kuvaat ensin 6h pakkasessa, kun kamera losahtaa ja kuvat häviää.

Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että uljas ja luotettava Nikonini on alkanut tökkimään. Ihan vähän, mutta kuitenkin - aivan kuin se olisi yhtä nopea kuin ennen. Eilen tarkistin suljinlukeman, rapiat 165 000 kuvaa on mittarissa eli se tekee noin 33 000 kuvaa vuoteen. Valmistaja on käyttäjien kokemusten perusteella lupaillut sulkimelle minimissään eliniäksi 200 000 laukaisua. Eli 35 000 kuvaa jäljellä. Kaikkien matemaattisten yhtälöitteni jälkeen tämä vuosi pitäisi vielä pystyä menemään vanhan kuoman kanssa.

Kuitenkin kauhuskenario kasvaa päässäni, että kamera lopsahtaa juuri kisakauden alussa. Muutamat ensimmäiset ulkokisat kun on kuvattu se vain losahtaa ja that's it. Niin kävi vuonna 2007, juuri kun olin siirtynyt järjestelmäkameroiden maailmaan. Silloin korjautin rikkoutuneen rungon isolla rahalla. Näin tarkan markan aikaan voisi kameran korjaaminen jäädä suorittamatta ja kuvauskausi loppua siihen.

Totta kai voisin myydä jokaikisen kameranrungon, pikkupokkarin ja muut vermeeni rahahuolissani uusille käyttäjilleen. Tietysti. Mutta kameroissa piilee samanlainen fiilis kuin (ensi)kitarassa. Ei siitä vaan voi koskaan luopua. Rahallisesti settini on näin loppuunajettuna melko mitättömän arvoinen, jolloin taskuun tulisi muutama satanen. Eli niin pieni raha, etten näe ideaaliksi lähteä edes yrittämään myymistä.

Haaveissa siintää jo uusi, tuliterä kameranrunko kaupanhyllyltä haalittuna, hintalappuna yli kaksi tonnia. Ehkä ensi vuonna, ehkä kymmenen vuoden päästä. Onhan minulla tässä näitä kameranräppänöittä, joilla kuvata jos ykköskamera losauttaisi huomenna ottaa viimeisen kuvansa. Ehkä? Olisipa se 57 miljoonaa tullut minun tililleni. Rahahuolet loppuisivat kuin seinään ja voisin elellä leveästi loppuikäni. Voisin ostaa ehkä jopa kaksi kameraa ja uudet kengät. Mutta kai kroonisen rahapulan kanssa oppii elämään. Vai oppiiko?

Mitenkä te saatte säästettyä rahaa?

Kysymyksiin vastauksia ja kuulumisia

20.3.2014

Viime kertojen Ventakuvat ovat (taas) jääneet julkaisematta. Aina ottaessani edes semisti kelvollisia kuvia ajattelen heti rientäväni koneelle somettamaan ottamani taideteokset ja päivittämään tätä sivua viisi kertaa päivässä, kuin yli-innokas bloggari. Todellisuudessa päästessäni kotiin vaivun SoMe-koomaan, josta havahdun kun pitäisi olla jo töissä! 

Venta on nyt kuntoutunut hyvää vauhtia ja harjoitellaan taas parin kuukauden jälkeen normijuttuja, eli pohkeenväistöä ja ah-aina-niin-ihanaa eteen-alas -jumppaa. Jokainen ryhdikkään rotkoselän kyydissä istunut tietää, että notkoselkien kanssa se venyttely etujalkojen väliin on vähän vaikeampaa kuin normaalilla hevosilla. PikkuMusta on ollut elämässäni kohta kolme vuotta ja silti se kunnon venyminen tapahtuu vasta erittäin tuettuna ja pitkien (hyvien!) reenien jälkeen. Kevään tullessa esiin on tammamainen puoli herännyt Ventasta ja se kuumuu ratsastaessa yhtä paljon kuin hella kutosella. Jos ei saa mennä kovaa ja heti alkaa takaosan heittely puolelta toiselle ja pään viskominen.

29.3.2014

Venta on kaiken kevätvillinsä keskellä myös kunnostautunut alkeisratsuna, kun parempi puoliskoni on rohkaistunut hevosurheilun ihmeelliseen maailmaan. Ensimmäisnen kerta oli hieman haparoiva, kun laiskuuttani päästin Ventan kävelemään irtonaisena mieheke kyydissään kentälle - enhän minä osannut arvata, että juuri silloin se päättäisi lähteä ravailemaan huvikseen ympäri uraa... Jatkoharjoitukset on tehty liinassa ja tällä hetkellä harjoitellaan keventämään, kun pysähtyminen ja peruutus onnistuu jo mallikkaasti. Venta ei ole helpoin alkeisheppa sen herkkyyden ja kiehumisen vuoksi, mutta kun ei paremmasta ole tietoa niin ;) Tamma on kuitenkin selkeästi muistanut vanhat päivänsä ratsastuskoulussa, sillä tehtävistä lintsaaminen on uskomattoman röyhkeää!

Ensi viikonloppuna käydään naapuritallilla seurakoulukilpailuissa kääntymässä Ventan kanssa. Tarkoituksena ei ole lähteä verenmaku suussa työntämään keskiraveja sinivalkeat ruusukkeet mielessä liehuen, vaan näyttämään tammalle että elämää on kotitallin ulkopuolellakin. Luokkana on C-merkin kouluohjelma, joka on tällä hetkellä meille varsin sopiva, vaikka laukka ei varmasti nouse pisteestä... 

Viime aikojen instakuvvii! Seuraa nick mikey3001

Ja nopeasti vielä kysymyspostauksen vastauksia. 

Mikään jättimäinen kysymystulva ei minua odottanut vastassa, mutta kuten sanotaan - less is more!

Mitä odotat eniten tulevalta vuodelta?

- KESÄLOMAA! Olen lomaillut viimeksi kutakuinkin vuosi sitten ja voin kertoa, että olisin pidemmän loman tarpeessa. Kesäloman oheisaktiviteetit, kuten tallilla aamusta iltaan, heppakisoja ympäri maakuntaa ja pitkiä kesäiltoja laiturin nokassa. Toiseksi eniten odotan tietoa koulupaikastani.

Mikä saa sinut iloiseksi huonona päivänä? 

- Oikea vastaus olisi varmaan, että ei mikään. Olen harvoin pahalla päällä vapaa-ajallani, mutta sitäkin enemmän ollessani kellokortista sisällä. Yritän olla näyttämättä kiukkuani, sillä työtoverini eivät ole syypäitä siihen vaan kiireinen työpaikka, mikä stressaa minua. Kaikista parhainta ollessani kiukkuinen on hiljaisuus ja yksinolo, jolloin rauhoitun.

Oletko ikinä harkinnut Ventan rinnalle toista hevosta? 

- Olen, aika useinkin. Todellisuudessa en niinkään rinnalle vaan tilalle... Mutta en pystyisi olemaan niin raadollinen, että vaihtaisin hevosta omista itsekkäistä syistäni. Jos Venta potkii taaksepäin hyvällä mallilla, kun elämäntilanteeni sallii toisen hevosen pidän kyllä ehdottomasti vanhan tammamammani.

Oletko ääripäistettynä yhden ehdottoman totuuden hevosihmisiä vai otatko jutun sieltä ja jutun täältä mutulla vai jotain aivan muuta? :D 

- Suomalainen ratsastuskoulukulttuuri on tehnyt minusta tiukan linjan saksalaisen ratsukulttuurin kannattajan. Eli kannukset soi ja kanki kiristyy. Ventan hankittuani huomasin, ettei vanhan koulun opit soveltuneet herkälle tammalle, joten aloin kiinnostua luonnollisesta hevosmiestaidosta (tai siis perinteisestä hevosenkäsittelystä). Eli kai voisi sanoa, että olen ottanut toisen sieltä ja toisen tuolta muodostaen omia hevosenkäsittely- ja ratsastustotuuksia.

29.3.2014

Kuvatko raw tai jpeg? 

- .jpeg. En ole koskaan kuvannut RAW-kuvia.

Tarvitseeko mielestäsi laadukkaaseen valokuvaukseen kalliita kameroita ja objektiiveja, vai voiko pärjätä tavallisella järkkärillä ja 18-50mm objektiivilla? :) 

- Olen sitä mieltä, että jokainen kamera on sopiva käyttäjälleen kunnes kuvaajan kehityskaari jatkuisi, mutta pokkarin / tavallisen järjestelmäkameran mahdollistama kehittyminen tulee vastaan. Hevoskuvaukseen ominaisin objektiivi ei ole tuo 18-50mm, mutta jo 55-200mm alkaa jo ottaa kivoja heppakuvia vähän kauempaakin! Objektiivi tekee mielestäni enemmän kuvien eteen töitä, kuin runko. Joten itse sijoittaisin mielummin laadukkaisiin laseihin, kuin kalliiseen runkoon. Eli lienee vähän kuvaajasta kiinni pärjääkö perinteisemmillä välineillä vai havitteleeko aina uusinta teknologiaa - itse vaadin kameran tuntuvan "omalta" käsiini.

Minkä värisiä/millaisia hevosia on mielestäsi helpoin ja vaikein kuvata?

- Hmm! Rautiaat näyttävät kuvissa kuin kuvissa aina hyvältä, mutta kimojen kuvat onnistuvat hämärässäkin helpommin. Kaikista vaikein on kuvata mustia / todella tummia hevosilla, sillä kuvista katoaa helposti ihmissilmiin näkyvät varjot tehden hevosesta kuvassa kaksiulotteisen mustanmöykyn.  

Kuvaatko paljon muutenvaan, siis jos ventakuvia ja kisakuvausta ei lasketa?

- Tällä hetkellä enemmissä määrin olen harjoitellut ihmis- ja katukuvausta. Niitä kuvia en kuitenkaan tule julkaisemaan internetissä, vaan kerään niistä portfoliota itselleni. Pääsääntöisesti en kuitenkaan kuvaa mikäli linssin toisella puolella ei ole kavioeläintä.

Parin lauseen vinkki aloittelevalle mutta kehittymishaluiselle hevoskuvaajalle? 

- Pyydä kritiikkiä, kokeile, älä pelkää epäonnistua. Harjoittele ahkerasti ja tee sitä rakkaudesta lajiin!