sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Laukkaamisen ihmeellisyys


Wikipedian määritelmä laukalle on seuraava: "Tavallinen laukka on puhtaana kolmitahtinen askellaji. Yksi ristikkäinen jalkapari laskeutuu maahan samanaikaisesti." Eli aivan tavallinen askellaji, joka pitäisi minunkin ratsastajana hyväksyä ja oppia. Yksi valmentajistani kerran sanoi, ettei hevosta tarvitse opettaa laukkaamaan. Ratsuhevonen osaa sen ihan hyvin itsekin, mutta laukka on silti askellaji, joka täytyy olla ratsastettavissa. Ja luonnollista kyllä, laukassakin voi vaatia tekemään töitä.

Minä olen aina ollut huono laukkaamaan. Tuntiratsastaja sisälläni nostaa päätäni aina, kun puhutaan laukkaharjotteista: ratsastustunnin loppupuolella, yleensä muutama kierros pääty-ympyrällä. Ei treenamiseksi, vaan ratsastajien ja hevosten mielenvirkistykseksi. Laukkaaminen on tullutkin eräänlaiseksi tabuksi minulle, ehkä silloin tällöin. Ei edes joka kerta. Laukassa ei oikeastaan tehdä töitä, mennään muutama kierros ympyrällä ja jatketaan huonon siirtymän kautta ravissa työskentelyä. En osaa edes istua laukkaavan hevosen selässä kunnolla! Ratsastustunneilla ei laukattu vähäisen tilan vuoksi. Kotona en osaa puolestaan laukata, koska en ole ikinä oppinut laukkatyöskentelyyn.


Talvella tulee kenttätyöskentelyssä laukattua entistä vähemmän. Ravissa tuntuu, että pakka pysyy kasassa ja humma pystyssä. Laukkaaminen tuntuu huteralta ja hokki lipsuu uhkaavasti jäällä. Tuntuu, että kohta retkotamme Keltaisen kanssa molemmat kyljellämme jäisellä kentällä. Neljä hokkia jalassaan ei tunnu riittävältä laukkaharjotteisiin. Jäätävät sääolosuhteet ja ratsastajan yltiövarovaisuus ovat johtaneet meidät eräänlaiseen laukkataukoon. 

Kun laukkaharjoitukset rajoittuvat satunnaisiin keskiympyröihin loivilla kaarteilla voi jokainen arvata mihinkä se johtaa. Ootus on ollut kuin hurja leijonamieli laukkaharjotteissa, kun suu kloksaa ärsytyksestä, tukka hulmuaa tuulen vihmotessa ja hevonen tuntuu viimeiseen viritetyltä kilpa-autolta. Pitäisi saada mennä enemmän, kovempaa, pidempään, enemmän ja enemmän! Noidankehä alkaakin olla valmis: jännittynyt hevonen, joka haluaa purkaa energiaa vauhtiin, liukas pohja ja myyttinen laukka pienissä pätkissä. Mitä enemmän laukkaa pantataan sitä voimakkaampaa se on seuraavalla kerralla.

Alan ilmeisesti tätiytyä ratsastuksellisesti, kun laukkaaminen tuntuu jo hurjalta. 

8 kommenttia:

  1. Allekirjoitan tämän kyllä ihan täysin myös omalta osaltani... :D

    VastaaPoista
  2. Haha, ihan kuin omasta päästä kirjoitettua. Mulla meinaa olla kans toi sama, tosin vain Kariksen kanssa. En tee pahemmin laukkatyöskentelyä - tai jos teen, niin se on vain sitä basic pääty-ympyröitä ja muita ylihelppoja tehtäviä...

    Laukassa istuminen tuntuu olevan mulle erityisen hankalaa. En löydä jostain syystä sitä varmaa oloa, että "hei kyllä sitä hevosta voi työstää laukassakin eikä se siitä yhtäkkiä häviä alta tai kaadu." Kyllähän minä siellä satulassa pysyn kiinni, etten pompi siellä missäsattuu, mutta se ongelma onkin sitten yläkroppa ja kuinka se on kokoajan sellaisessa varovaisessa etukumarassa, JOS nyt vaikka tämä hevonen päättää sanoa adios. Tämähän istunnan epävarmuus nyt heijastuu hevosessa tottakai.

    Tuntuu myös, että jos alan vaatimaan Karikselta jotain hankalempaa niin kaikki mitä ennestään saavutettiin jo ravissa ja käynnissä - katoaa. Tällä meinaan nimenomaan sitä rentoutta, herkkyyttä ja hyvää yhteistyötä. Hmph. Tuo taitaa olla se yleisin syy miksen pahemmin Kariksen kanssa tee laukassa töitä - vaikka nimenomaan pitäisi, koska laukka on Kariksen heikoin askellaji.

    Ei kai siinä muu auttaisi, kun laittaa joku juoksuttamaan Karista liinassa ja minä sinne selkään hakemaan laukassakin sitä ryhdikästä ja epävarmuutonta istuntaa. Tunnetta, että siinä pystyisi tekemään ihan kunnolla töitä ilman epävarmuutta. Tämän jälkeen ehkä alkaisi kiinnostamaan myös ne vähän vaativimmat laukkatehtävät.

    Mutta tää oli kyllä hyvä postaus ja pystyn samaistumaan suhun täysin. :)

    VastaaPoista
  3. Minulla oli Villen sairasloman jälkeen laukka kammo. Olin varma, että yksikin askel laukkaa, niin jänne taas poikki. Sitten Elisa rohkaisi ja oli apuna neuvomassa laukkojen kanssa. Nykyisin en muuta tekisikään kuin laukkaisi. Ei olla kaaduttu eikö jännekään katkennut. Välillä on ollut haparoivia askeleita, mutta hepo on osannut jalat kasata oikeisiin asentoihin, kun vaan ratsastaja on pitänyt tuntuman ja jalat lähellä eikä tehnyt yhtään mitään ylimääräistä!

    Kesä saapuu hurjaa vauhtia, joten teidän laukkailut pääsee vauhtiin! :)

    VastaaPoista
  4. Vaikka hyppäänkin paljon, minulle tuo laukka on myös aina ollut se kompastuskivi. Meillä ei ole alusta ongelmia koska maneesi käytössä, mutta silti meni iät ja ajat ennen kuin uskalsin edes kokonaista kierrosta maneesissa laukkaa ottaa. Tuntui, että hevonen karkaa käsistä ja ratti katoaa totaalisesti, vaikka laukka olisikin ollut ihan normaalia. Koska minulla on mahdollisuus ratsastaa useaa eri hevosta, onkin tuosta laukasta ja etenkin sen hallinnasta tullut "mittari". En mielelläni nouse sellaisen hevosen selkään, jonka laukkaa en tunne hallitsevani. Terv. Marika, tätiratsastaja blogista: kiviä kaviouralla

    VastaaPoista
  5. Voin täysin samaistua noihin laukkailuongelmiin ja laukkaamisen puuttumiseen. Aina se pari laukannostoa tunnin lopuksi ei riitä:D Kun itsenäisesti on päässyt ratsastamaan niin laukkaamiseenkin panostaa enemmän. Ei kukaan koskaan kertonut että alkuverryttelyn voisi ottaa ravin sijaan vaikka laukkaa, ja ai että sen jälkeen ravaaminen on helppoa!:D...

    VastaaPoista
  6. minun ongelmani laukkaamisen kanssa on kohdassa laukannosto. Jos en keskittymällä keskity nostoon, ja oikein erikseen pitämällä pidä persusta penkissä ja nosta kunnolla, niin hyökkään laukkaan ja ikäänkuin ajan hevosen laukkaamaan enkä varsinaisesti nosta sitä. Silloin laukkakin on mitä on. Pitää aina ja joka kerta psyykata itseään että nyt nostetaan laukka, pyrstö satulaan.... :D

    VastaaPoista
  7. Suosittelen kaikille, jotka kokevat laukan tuottavan sydämmen tykytyksiä niin hakeutumaan sellaisen valmentajan luokse, joka osaa antaa hyviä vinkkejä istuntaan. Varsinkin hyvät ja erilaiset mielikuvat ovat monesti tehokkaita. Jo yksikin kerta voi laukaista pahimman jännityksen ja epävarmuuden pois.

    Itse olen käynyt jo pitkään vain sellaisten valmentajien silmien alla, jotka ihan oikeasti perehtyvät istuntaan ja osaavat auttaa oikeasti sen korjaamisessa. Sen verran olen mm.saanut, että vaikka hevonen olisi virtaa täynnä niin en pelkää ratsastaa sitä kovemmassakaan vauhdissa tai en pelkää sivuloikkia tmv. Eli hyvin pian pystyn suuntaamaan energian ratsastuksellisesti fiksuihin asioihin.

    Mielummin maksan oikeasti hyvälle valmentajalle harvoin kuin keskiverrolle tai jopa huonolle usein. Silti saan ja opin enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja sanottakoon vielä se, että jos aikoo lähteä parantamaan istuntaa ihan oikeasti niin voi käydä niin, että esim. laukkaaminen jätetään myöhemmäksi eli vasta kun istunta on siihen valmis. Tunnit ei monesti koostu perinteisestä kaavaasta vaan ovat monille ehkä alkuun jopa tylsiä ja tuntuu ettei mitään tehdä. Vaikka itseasiassa voi saada siltä yhdeltä tunnilta paljon enemmän kuin puolen vuoden ajan käydyiltä tunneilta. Mutta kun alkukynnyksen yli pääsee niin ennen esim. mahdottoman hankalilta tuntuvat väistöt, ravi- ja laukkatyöskentelyt ottavatkin yhtä äkkiä aimo harppauksen eteenpäin vain ja ainoastaan ehkä tylsiltä tuntuvien harjoituksien ansiosta.

      Poista