maanantai 4. syyskuuta 2017

"Kyllä se hevonen on onnellinen maastoillessaan"

Otan joka kerta maastoillessa kuvan, jotta voisin sitten lavetilla maatessa sitä katsella, että oliko sen arvoista.

Maasto. Tuo täti-ihmisten painajainen, ellei alla ole umpikiltti issikka tai evakkokuormaa Karjalasta vetänyt suomenhevonen. Kun alla on 173 senttimetriä korkea ja kuusisataa kiloinen pakoeläin, ei homma oikeastaan ole enää yhtään hauskaa. Tuntuu jännältä kun niin iso eläin on jännittänyt jokaisen lihaksen viimeiselleen asti, että se tärisee kuin horkassa. Ja on tietenkin valmis sinkoutumaan minne tahansa.

Joku varmaan voinee muistaa, että tipuin pahasti maastossa keväällä 2015 (tässä). Ihan aikuisten oikeasti pahasti. Kun pääsin lääkärin tutkimuksiin vastavalmistuneen valkotakin kasvoilta väri pakeni: "nyt sinut täytyy siirtää välittömästi röntgeniin, epäilen että kallo on irti rangasta". Olin suu auki "kallo irti rangasta? sehän on lääketieteellinen ihme, että kävelin tänne omilla jaloilla". Hinauduin siis omin voimin päivystykseen, otin vuoronumeron ja odotin kiltisti vuoroani ilmoittautumistiskin tädille. Siitä lähdin paareilla ja sain elämäni ripityksen, miksi en tullut ambulanssin lavetilla.

Sen jälkeen ei oikeastaan huvittanut maastoilla, koska hommassa oli mukana kuolemanpelkoa. Paria viikkoa myöhemmin nielin taas hiekkaa kentällä, jonka jälkeen Ootus lähti ratsutukseen, koska minua pelotti niin paljon. Se oppi pukittamaan ensin laukassa, sitten ravissa ja lopulta käynnissä. Paras palkinto oli, kun hyppäsin alas selästä (vauhdissa) aivan kauhuissani ja hommat loppui siihen - hevonen äkkiä laitumelle ja itse kotiin miettimään mitä on tullut ostettua. Näin saatiin viikossa kiltistä hevosesta pukkikone. 

Tää on hyvä. Rento, mutta valpas.

Maastoon menin ensimmäistä kertaa talvella 2015. Asuimme silloin Kuopiossa ja olin ratsastanu aamulla hallissa hyvän treenin. Ensilumi teki tuloaan ja ajattelin, että nyt jos ei koskaan. Istuin kauhusta jäykkänä selässä. En uskaltanut käyttää ohjaa tai jalkaa, etten vaan provosoisoi. Kävelimme kolmen kilometrin pätkän, jonka jälkeen Ootus keksi katsoa puunrunkoa ja minä paniikisissa käänsin sen vain ympäri kohti kotia, koska pelotti niin paljon.

Hitaasti mutta varmasti loistavat metsäreitit houkuttelivat. Keväällä 2016 ravasin ensimmäisen pätkän maastossa. Rystyset valkeana harjasta puristaen. Kentällä oma itsevarmuus oli vuodessa kasvanut jo sen verran, ettei mennyt enää luu kurkkuun ihan jokaisesta sivuliikkeestä, mutta metsän siimekseen kadotin joka kerta itsevarmuuteni. Lopulta uskalsin laukata kolme metriä, eli yhden pitkän askeleen. 

Kuopion kumpuleiva ja rauhallinen metsäreitti valoi minuun kuitenkin rohkeutta. Alkukesästä 2016 teimme loppukäyntejä pitkin ohjin samalla kun katsoin Norppaliveä ja Pullervon lötköttelyä kivellä. Juuri ennen muuttoa etelään seuraavana talvena uskalsin jo tehdä laukkatreeniä lenkillä. Oli muuten aikamoine fiilis taittaa lumista metsätaivalta laukassa lumen pöllytessä!

 


Kunnes sitten muutettiin Tuusulaan. Paikallisella mittapuulla maastot lienevät loistavat, mutta näin korpikannon alta muuttaneena ne ovat "ihan ok, kelvolliset kävelyyn". On paljon autoja, omakotitaloja, elämää. Taas alkoi pelottaa maastoon lähtö ja pelko sai maastolenkit katoamaan kalenterista. Ootus keksi myös keväällä sen, että jos pelottaa niin voi tehdä uukkarin. Ja kun siitä sitten saa noottia niin voi rueta pomppimaan ja heilumaan, sekä peruuttelemaan holtittomasti. 

Heinäkuun puolivälissä olin maastoillut ehkä 10 kertaa koko alkuvuoden aikana, eniten taluttaen. Silti takaraivossa kuitenkin jyskytti, että kyllähän sen konin pitää metsään päästä, koska se on siellä niin onnellinen. Joka kerta kun lähdin maastoon koko kehoni tärisi ja tuntui että jalat ovat täysin voimattomat. Suuta kuivasi ja hermosätkä paloi ketjussa. Hevonenkin tärisi enempi vähempi koko reissun. Päätin että viimeisen starttini jälkeen ennen lomaa vaan humputellaan maastossa, koska en löytänyt enää treenimotivaatiota hevoselle joka seisoisi pellossa kaksi viikkoa. Eka kerta meni ihan ok. Jouduin tulemaan 8 kertaa alas selästä taluttaakseni jostain ongelmakohdasta ohi. Seuraavalla kerralla niitä enää ihmeteltiin ja kolmannella kerralla ei edes enää huomattu. Eli se on kesytettävissä! Toistoilla.

Eilen kävin kuukauden tauon jälkeen metsässä, kehitys oli taantunut alkukantaiselle tasolle. Esitettiin vaikka mitä levadeja, kun tien vierellä oli eurolavapino. Tai kun lapset leikki kotinsa pihalla. Minua vitutti enemmän kuin pitkään aikaan, jolloin sen oivalsin. Minä en enää pelkää. En pelkää enää hevosen reaktioita, vaan arkisesti vittuunnun sen pelleilyistä. Alkoi hymyilyttää, tähän pisteeseen meni kaksi vuotta. Hevonenkin rentoutui kun kotitalli näkyi nenän edessä, kyllä se siis selvästi tykkää maastoilla.

Tää on huono. Hevonen jännittyneenä, kohde lukittuna (laiduntavat hevoset), valmiina pakenemaan.

10 kommenttia:

  1. Samaistun täysin tähän! Olen koittanut selitellä itselleni, että maastoilu vie paljon aikaa, eikä sitä mulla ole. Enkä edes oikeastaan pidä maastoilusta. Eikä aikataulut sovi kavereiden kanssa yhteen. Ja mitä vielä kaikkea muuta. Loppupeleissä myönsin itselleni, että jännityksestä se kaikki johtuu eikä noista tekosyistä mun kohdalla. Ekaa kertaa pariin vuoteen lähdin maastoon, minä kaverin luottomaastoilijalla ja hän mun hevosella (joka ei edes tee mitään ihmeellistä..) Täytyisi vaan tehdä tästä tapa taas, niin itsekin nauttisi siitä hevosen lisäksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pelko on niin inhottava seuralainen, että sitä oikeastaan ensin kieltää koko jutun - myös itseltään... Muut sen huomaa, kun toinen on hartiat korvissa ja ääni vapisten :D

      Poista
  2. Vinkki: kannattaa totuttaa hevonen kotipihassa jo kaikkeen mikä suinkin tulee mieleen, ihan pähkähulluihinkin asioihin. Tätä keinoa olen käyttänyt vuosia ja eron huomaa heti sellaisiin hevosiin, joiden elämässä ei ole ollut niin paljon "ärsykkeitä". Hevonen alkaa olla rohkeampi, jopa rohkean utelias uusia asioita kohtaan myös tallipiirin ulkopuolella.

    Omani on varsinainen lunki-Joonas. Jos maastossa tulee jotain epäilyttävää niin tähän saakka ollaan selvitty pysähdyksillä ja tuijotuksilla, joskus säpsähtänyt tai vähän hypähtänyt (kerran esim. lähti jänis aivan jaloista). Kun on antanut rauhassa tuijottaa niin kohta itse jo jatkaa matkaa. Maitovarsasta saakka olen totuttanut vaikka mihin ja sen huomaa. 3-vuotiaasta eli alusta asti maastoilu on sujunut täysin löysin ohjin kaikki askellajit. Opettanut myös heti, että kotiinpäin voi myös ottaa koviakin laukkavetoja. Eikä ole putte tai issikka vaan äärimmäisen nopea ja ketteräliikkeinen, mutta tämmöisen kanssa maastoilu on aivan mahtavaa. Voidaan höntsäillä, ottaa väliin kiitolaukka pätkä, sen jälkeen hissukseen hölkätä tai kävellä ihaillen maisemia jne. Käynyt varsasta saakka myös ihan vain taluttelemassakin maastossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä ! Ootus ei varsinaisesti pelkää yhtään mitään, kun se saa itse päättää. Itse jännitän että se kilahtaa ja linkoaa minut maata kiertävälle radalle, koska niin on käynyt. Eli minä jännitän sen reaktiota, jolloin se tuumii että asiassahan on jotain pelättävää ja häipyy. Kyse ei niinkään siis ole hevosesta, vaan omasta korvien välistä.

      Poista
    2. Tuolla totutuksella on monesti myös vaikutusta omaan päähän. Itse ainakin huomasin, miten oma luottamus samalla kasvoi, kun näki ettei hevonen pelkää. Monesti myös oma pelko/jännitys laukaisee pekoreaktion, kun hevonen on epävarma niin ihminen "puuttuu liikaa" eli jos antaisikin hevosen rauhassa katsoa epäillyttävää asiaa niin yleisemmin ne toteavat, että matkaa voi jatkaa kuin ottaisivat ritolat.

      Tilannetta aina monimutkistaa juurikin sattuneet onnettomuudet, läheltäpititilanteet jne.

      Tsemppiä jatkoon. Kyllä se varmuus löytää tiensä pelon ohi.

      Poista
  3. Tiedän niin tuon tunteen. Minua ei huvita maastoilla juurikin saman syyn takia. Pakotan itseni sinne välillä, mutta en nauti. Odotan sitä hetkeä, kun ei enää pelota. Toistoja, toistoja vaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se kyllä mistään kohtaa ole nautittavaa, kun pelottaa niin että kurkkua kuristaa. Helpottaa aina silloin kun saa jalat tukevasti maan pintaan (hallitusti laskeuduttua ;) ) tallin pihassa.

      Poista
  4. Lensin viime syksynä pahasti maastossa hevosen pukitellessa, että menetin hetkeksi lähimuistini. En olisi osannut yksin tallille, sillä tie näytti vieraalta vaikka maastoilin sielä usein. Kun mieheni tokaisi että onneksi minulla on kaksi vapaapäivää töistä toipuakseno, en edes tiennyt missä olen töissä. Siinä iski paniikki, kun tajusi oman muistin kadonneen muutamaksi tunniksi. Vaikka maastoilenkin tällä hetkellä viikottain, huomaan olevani paljon enemmän varuillaan kuin ennen.

    VastaaPoista
  5. Lensin viime syksynä pahasti maastossa hevosen pukitellessa, että menetin hetkeksi lähimuistini. En olisi osannut yksin tallille, sillä tie näytti vieraalta vaikka maastoilin sielä usein. Kun mieheni tokaisi että onneksi minulla on kaksi vapaapäivää töistä toipuakseno, en edes tiennyt missä olen töissä. Siinä iski paniikki, kun tajusi oman muistin kadonneen muutamaksi tunniksi. Vaikka maastoilenkin tällä hetkellä viikottain, huomaan olevani paljon enemmän varuillaan kuin ennen.

    VastaaPoista
  6. Hiton hyvä postaus!! Tää kuulostaa niiiiiin tarkalleen samalta, miten mulla meni Mustin kans nimim talutin sitä ekan vuoden, koska selkään mennessä pelotti niin helvetisti, että sydän hakkas miljoonaa jne. Nyt päässyt samaan tilaan kun sä, wuhuu! Tosin edelleen tuun kävelyttää, jos alkaa jännittää tai varsinkin, kun Musti menee (nykyään onneks harvakseltaan) ihan tiloihin. Joku vielä joskus selitti, että ei missään nimessä pitäs tulla hevosen selästä alas, jos se pelkää, koska sen hallitsee selästä paremmin. Sallikaa mun nauraa! Oikeesti Musti sekoilkoot ja karatkoot, jos niikseen on, mut ku se alkaa vetää paniikkirodeoo, nii kyllä ei hallinnasta oo tietookaan, ku meikä lentää ilmojen halki.. :D

    Mutta Ootuksen selässä en kyl lähtis maastoon vaikka maksettais, Mustilla sentään on joku tolkku päässä toisinku sillä XD

    VastaaPoista