Minun tavoitteeni

Muutamia vuosia sitten minulta kyseltiin jatkuvasti, miksen kilpailisi itse. Vastasin aina siten, että sain aasinsillan vaihtaa aihetta, sillä en halunnut kellekään myöntää pelkääväni hyppäämistä. Kuvaajanrooli tuntui helpolta vastaukselta päästä pois piinapenkistä. Minun tavoitteenani on päästä yli rimakauhustani ja hypätä puhtaasti 100cm rata, pelkäämättä.

Vaikka olin ratsastanut pikkutytöstä asti, en hypännyt ennen kuin vuonna 2004 ensimmäisen kerran. Kehityin tasaisen varmasti pikku esteillä ratsastuskoulussa. Ensimmäinen takapakki tuli syksyllä 2005, kun kaaduin harjoituskilpailuissa. Ruunan repukka vain kompuroi omissa jaloissaan ja jatkoin hymyilevänä radan loppuun asti. Mutta kaatuvan hevosen alle jääminen sai minut epävarmaksi esteillä.

Viime hetken treenausta kilpailuihin keväällä 2006, ennen tapaturmaa. Päätin kuitenkin perua kilpailut huonon fiilikseni vuoksi kilpailuista. Olisin hypännyt 70cm.

Epävarmuuteni heijastui kesään 2006 ollessani ratsastusleirillä. Estetunnilla este nostettiin reipasta vauhtia metriin ja minä kieltäydyin tulemasta. Itkin pelosta, mutta opettaja pakotti minut hyppäämään kyseisen esteen, vaikka hän selvästi näki etten olisi tahtonut tehdä niin. Kuitenkin minut ympäripuhuttiin "vain yhteen hyppyyn".

Muistan kun hevonen ponnisti, juuri oikeassa kohdassa ja tunsin hetken aikaa ylitsevuotavaa riemua siitä, että onnistuin voittamaan pelkoni. Mutta alastullessa minulle ja ratsulleni tuli erimielisyyksiä suunnasta. Minä lähdin vasemmalle, ruuna oikealle. Tulin alas suoraan päälleni ja niskani taittui selkää pitkin. Äitini "kasvun-varaa-on-oltava" -asenteella hankkima turvaliivi nousi olkapäistä ja löi poikittaissuunnassa suoraan taittuneeseen kaulaani.

En muista seuraavia tunteja tippumisesta vaan seuraava muistikuvani on röntgenosastolta sairaalasta, kun niskaani kuvataan. Lääkärin mukaan olin murtanut 3 kaulanikamaa ja ei ollut kaukana, että olisin halvaantunut kaulasta alaspäin. Murtumat oli aiheuttanut liian suuri turvaliivi, joka oli päässyt mahdollisimman huonoon aikaan lyömään kovalla voimalla.

Kesä 2007, onnettomuudesta vuosi.

En ole onnettomuuden jälkeen pelännyt hevosia, mutta sitäkin enemmän hyppäämistä. Tarvitsin hirveästi onnettomuutta seuranneinna vuosina rutiinia varmoilla ja hitailla hevosilla, joiden hyppyyn kerkeisin mukautua, eikä yllättäviä alta kääntymisiä pääsisi sattumaan ilman ennakkovaroitusta.

Tiedän teknisesti pärjääväni radalla, mutta pelätessäni estekorkeutta otan liian lyhyitä teitä, en huolehdi myötälaukoista, jolloin hypyistä tulee huonoja. Jännityn tästä enemmän ja olen paniikissa, jolloin koko rata on este esteeltä pahenevampi fiasko, sillä takaraivossani on kokoajan yksi ainut ajatus: "äkkiä täältä pois".

Ensimmäiset kilpailut onnettomuuden jälkeen, aikaa 1,5 vuotta. Korkeus 40cm.

Kilpailin vuodet 2007-2009 alle 70cm esteillä hakien itselleni rutiinia ja kokemusta. Viime vuonna hyppäsin 80cm radan, jossa tipuin verryttelyssä. En loukannut itseäni, mutta pelko neljän vuoden takaisesta onnettomuudestani nousi esiin ja pelonsekaisella fiiliksellä suoritin radan. Syksyllä hyppäsin 70cm radan ja jännitin kamalasti ennen suoritustani. Käteni vapisivat ja jallkani tuntuivat voimattomilta. Ratsuni oli kuitenkin maailman kiltein, eikä välittänyt hermoilustani, ja pääsin ehjänä maaliin sijoittuen 4.! Tuntui aivan lottovoitolta päästä palkintojenjakoon, vaikka olin jännittänyt suoritustani.

Kevät 2010, 80cm verryttelyssä tippuminen.

Nyt onnettomuudestani on kulunut viisi vuotta, ja rutiinin tuoman turvallisuudentunteen myötä olen osallistunut enemmän "isoihin" luokkiin. Starttasin keväällä 80cm (ja olin toinen!), sekä kesällä kahdesti 70cm. Ensi sunnuntaina minun hermojani kuitenkin odottaa melkoinen tulikaste, kun osallistun Pyhäjärvellä järjestettävään 90cm luokkaan. Rata sujuu, kunhan muistan rauhoittua ja ratsastaa ajatuksella, pelkäämättä mitään.

Kevät 2011, onnettomuudesta 4 vuotta ja 10 kuukautta. Korkeus 80cm, sijoitus 2.

Vuosia vanha tavoitteeni on kohta täyttymässä ja teen edelleen aktiivisesti töitä kammoni parantamiseksi. Toivon saavani sisäisen rauhan tehdessäni rataa sunnuntaina, sillä vain silloin suoritus voi onnistua ja voin ottaa askeleen lähemmäs tavoitteeni täyttymistä.

Parasta kuitenkin vain laittaa silmät kiinni, ottaa harjasta kaksin käsin ja toivoa parasta.

Tämän blogitekstin avulla osallistun Horzen bloggauskilpailuun ja minulla on mahdollisuus voittaa 500 euron lahjakortti Horzen verkkokauppaan, www.horze.fi.