Lohikäärmeponi

Sateettoman syyspäivän kunniaksi muutama kuva Ventasta samalla kun irtojuoksutin sitä. Kuvattavaa ei oikein ole näin syksyisin, enkä haluaisi kuvata loimiinsa hukkuvia hevosia mutavellissä. Toivottavasti asiaan on tulossa parannus pian!

Yrmy-Irmelin perusilme

Otsikko viittaa Venta-tamman tulisieluisuuteen. Se on joskus saanut ihan kunnolla isän kädestä tai jotain sille on tehty siten, että luotto ihmiseen on ollut koetuksella. Nyt päätin ottaa tulikokeeni: kuinka paljon tamma minun kanssa frendaakaan, kun seison suojattomana komentaessani sitä. Aluksi kun pyysin käyntiä kaikki sujui hyvin, hevonen vähän yrmyili mutta noudatti käskyäni. Ravissa tamma muuttui uhmailevaksi, se viskoi päätä ja liimasi korvat niskaansa pitkin, mutta kovin vastentahtoisesti noudatti pyyntöjäni.

Välistä tamma lompsi luokseni ollakseni ystäväni ja lipoi kielellä huuliaan. Se pysähtyi eteeni kuin odottaen, kosketti turvalla kevyesti käsiäni ja kun lähdin kävelemään se seurasi perässäni. Kuitenkin laukkatyöskentelyn alkaessa siirryin itse seisomaan kentän keskeltä portin luo, jotta pääsisin pakoon nopeasti ja otin juoksutusraipasta molemmilla käsillä kiinni niin, että raippa oli "suojanani". Sitten vaan ikenet verillä sihisemään ja maiskuttamaan suu rutikuivaksi laukkaa. Ja kun sitä laukkaa irtosikin se tuli pätkissä ja sen jälkeen yrmy-irmeli tuli minua kohti lohikäärmeen näköisenä, puhisten ja pöristen. Kun sitä alkoi oikeasti kiukuttaa se laukkasi keinuhevoslaukkaa ja polki vimmatusti etusillaan ja kauhoi eteenpäin jalat harallaan.

"joko sua pelottaa, häh?"

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Kun tamma oli riekkunut tarpeeksi se ravasi kauniisti ympärilläni venyttäen päätään alas (ja minä uskaltauduin poistua turvapaikaltani kentän keskelle). Pian se pyynnöstäni pysähtyi, ja kun lähdin siivoamaan kenttää ja kuljin kottikärryjen kanssa pitkin ja poikin se seurasi minua ja pysähtyi aina taakseni lähelleni, mutta tarpeeksi kauaksi jättäen meille molemmille selkeät omat tilamme. Tallissa ei tarvinnut kertaakaan minun komentaa etujalalla kuoputtamisesta vaan Venta seisoi rauhassa ja selkeästi nautti, että touhusin sen kanssa. Selkeästi irtijuoksuttaminen teki yhteistyöllemme hyvää, nähtiin molemmat kumpi on kumpi ja kuka tottelee ja ketä. Olen tyytyväinen ettei minun kertaakaan tarvinnut kohottaa suojakilpeäni eikä karjua hevoselle, joka yrittää tulla ylitseni.

lopuksi söpöilykuva

Valokuvauksellisesti melko turha reissu: 50mm kiinteä Nikkorin objektiivi, kamerana Nikon D90 ja asetuksina ISO500, suljinaika 1/1000 ja aukko f1.8. Bokehia kiitettävästi, jota lähdin myöskin hakemaan näissä kuvissa. Kuvista myöskin näkee, ettei ratsuni ole kauneimmasta päästä ollessaan alasti ja päässä ollut riimukin oli likainen, ruma ja liian iso. Kuvankäsittelyllä kuvia vedetty huomattavasti keltaisemmaksi, pidättekö siitä vai onko ns. neutraalin väriset (enemmän sinisävyiset, postauksen muut kuin pääkuvat) kuvat teidän mieleen enemmän?