torstai 11. kesäkuuta 2015

Älä aliarvioi herkun voimaa


Minä kuulun siihen ihmisryhmään hevosten kanssa, joka antaa mellin nelijalkaiselleen joskus ja jouluna. Namipussi ei kierrä tallinkäytävällä Ootuksen kohdalle. Turhien herkkujen jättäminen pois tuli aikoinaan opittua Ventalta, sillä sen hammaskaluston käyttö ihmisen käteen oli muutenkin turhan arkipäiväistä. Sitä ei tarvinnut rueta provosoimaan namittamalla kädestä päivittäin. 

Toistuva herkkujen viljely joka suuntaan kun synnyttää nopeasti näykkiviä, luimivia ja kiehnääviä kopukoita. Ärsyttävintä on, kun kuusisataa kiloa hamuilee taskuja ja näykkii kättä, että jotain nyt pitäisi saada. Vääriin hetkiin tuleva nami provosoi huonoa käytöstä, jos palkkaushetki meni kolmekymmentä sekunttia sitten ja palkka saadaan huonosta käytöksestä. Herkkupalkkaaminen on tarkkaa, sen varmasti koirankouluttajat ymmärtävät.

  

Moni omistaja, jotka kulkevat porkkanoiden kanssa hevosensa luokse ovat sitä mieltä, että heidän mammanmussukka on maailman kiltein ja sievin. Mutta kun tallityöntekijä kävelee ilman kahisevaa leipäpussia saman hevosen luokse, vastassa todennäköisesti on irvistelevä ja luimiva eläin, joka haluaa herkkunsa. Ei ihmistä. Ne hevoset, joiden herkut on annettu ruokakuppiin, eikä systemaattisesti ihmisen kädestä, eivät opi yhdistämään tietyissä tilanteissa ihmistä herkkuun ja käyttäytyvät uteliaan ystävällisesti. Miinus ne poikkeukset, jotka murjovat ihmistä toistuvasti muutenkin.

Ootus viettää siis aika herkutonta elämää. Moni ihmisistä on inhimillistänyt sen elämän kurjaksi ja surkeaksi, kun melli ei ihmisen kädestä suuhun livahda. Loppujenlopuksi minulla on kuitenkin käsissäni peruspositiivinen ruuna, joka ei luimi ohikulkeville eikä tule ihmisen syliin herkkuja kaivamaan. Puremisesta nyt puhumattakaan! Hevonen ei elääkseen herkkuja kaipaa.

 

Kuitenkin ne namit unohtuvat helposti myös niissä askareissa missä ne tarvittaisiin. Vahvistamaan oikeanlaista käytöstä. Muutamaa viikkoa sitten Ootuksen kehittäessä ongelman lastauksessa olin vajota häpeästä maan alle, kun äitini syötti kyydissä olevalle Ootukselle sankollisen porkkanoita. Lopputuloksena ruuna ei halunnut lähteä kopista minnekään, sillä sen herkut olivat siellä. Seuraavalla kerralla ruuna oikein juoksi kyytiin namiensa perään. Minä kun olin ajatellut, että paras palkka hevoselle on aina tekemisen lopettaminen ja rauhaan jättäminen... 

Nyt olen opetellut laitumelta pyydystäessäni Keltaista pitämään mellipussia mukana. Rapiseva pikkupussi jossa on herkku. Herkku annetaan, kun ruuna lontii kohdalle ja pysähtyy vierelleni, jolloin voin napata sen narunjatkeeksi. Vasta silloin on herkun paikka. Ootuksen lempparimellejä ei suinkaan ole hevosnamit kaupasta, vaan porkkana ja old-schoolisti sokeri. Sokeripalan jälkeen ruuna kiipeäisi vaikka kuuhun asti saadakseen toisen. Herkuissa on tietynlaista vetovoimaa, mitä kaulalle taputuksessa ei ole.

11 kommenttia:

  1. Kiva kirjoitus! :)

    Kun ostin Ripen, minulle kerrottiin, että se juoksee usein pakoon tarhassa, eikä anna kovinkaan helposti kiinni. Ja niinhän se alkuun tekikin, käänsi korvat luimuun ja lähti pois paikalta, tarjosipa perääkin.
    Olen systemaattisesti alusta alkaen palkannut sen namilla, kun olen saanut puettua sille riimun. Eilen hain sen laidunlohkolta ekaa kertaa (se oli ollut siellä vain hetken herkuttelemassa) ja kaikkien suureksi hämmästykseksi se katsoi minua uteliaana ja antoi heti kiinni. :)

    Rippe ei ole saanut nameja myöskään siksi edellisessä kodissa, että se on kova napsimaan. Se on kuitenkin vähentynyt ihan huomattavasti, koska yritän aina muistaa, että namin saa vasta, kun on 1. rauhallinen 2. ei yritä saada sitä (eli "luopuu" siitä). Alkuun se oli itsellekin vaikeaa muistaa, mutta nyt kun Rippe on asian sisäistänyt niin tilanne sujuu omalla painollaan, eikä Rippe jää kerjäämään edes lisää.

    VastaaPoista
  2. Hyvä teksti :) Arvaa häpesinkö kun laitoin hevostani traileriin siinä onnistumatta ja hetken päästä minulle tultiin kertomaan että josko kokeilisit kaurakipolla sen viedä sinne. Ei tarvinnut hevosen kuin nuuhkaista kaura-astiaa niin jo se käveli suorilta sisälle.Ja tekee muuten saman nykyään ilman nameja :) Mutta en siis vaan tajunnut tota herkun voimaa :)

    VastaaPoista
  3. Hyvä postaus, vaikka itse kuulun niihin, joilta löytyy aina nameja taskusta! :)
    Käytän nameja(lähinnä leipäpaloja) usein palkkaamiseen oikeasta käytöksestä. Ja kädestä annan aina, siltikään hevoseni eivät ikinä luimistele saati pure eivätkä ne syöksy taskuihin. Ne ovat 'kohteliaita' ja odottavat namia ilman ylimääräisiä sähläyksiä... Kummatkin ovat uteliaita ja positiivisia, mutteivät tunge ihmisen tilaan ja kunnioittavat ihmistä äärihyvin.
    Itse suosin namien käyttöä ihan arjen pikkutilanteissakin, kunhan palkan ajoitus on oikea. Tosin itsellä on projektihevonen, jonka kanssa tulee tilanteita joissa pelkkä taputus kaulalle ja kehuminen äänellä ei riitä palkaksi ja siinä samalla tulee sitten vanhemmalle ja kokeneemmallekin hepalleni annettua nameja palkaksi samalla tavalla. :) Koen namien käytön helpoksi tavaksi palkita hevonen oikeasta reaktiosta ja saada hevonen motivoitumaan ja oppimaan/tottumaan eri ärsykkeisiin suhteellisen vaivatta ja nopeasti. :)
    Ja ei, en ole mikään kukkahattutäti, joka syöttää poneilleen nameja koko aikaa tai narupyörittelijä, vaan poneiltani löytyy tiukahko kuri ja nameja saa vain oikeasta,halutusta käytöksestä. ;) Sopiva kuri ja kunnioitus pitää olla, jotta voi turvallisesti antaa nameja kädestä :)

    VastaaPoista
  4. Uskallan olla vähän eri mieltä tuosta, että herkut tekisi hevosesta vihamielisen. Herkkujen annon voi opettaa myös niin, että hevonen kääntää pään pois aina ennen kun saa nätisti ottaa herkun kädestä. Tätä kutsutaan luopumiseksi, ja se on ihan virallinen termi vaikka kukkahattu päässä keksityltä saattaakin kuulostaa ;) tällä menetelmällä oon opettanut usean meidän tallilla olevan hepan nimenomaan POIS näykkimisestä ja luimimisesta! Keskimäärin kahdeksan toistoa jonka jälkeen hevonen ei enää räpellä ja näyki (omien kokemuksieni perusteella). Coda luopuu AINA ennen namia, ja tallityöntekijät kehuvat aina kun se on niin hyväkäytöksinen ja helppo hevonen joka ei kuitenkaan tule syliin, koska sille on myös opetettu ihmisen oma tila, ja kunnioitus ihmistä kohtaan :) namin anto on mun mielestä oiva kehu oikein opetettuna.

    VastaaPoista
  5. Moi!
    Asiani ei varsinaisesti liity aiheseen, mutta mitä muokkausohjelmaa/ohjelmia käytät kuviesi käsittelyyn?
    Terkuin, Susanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lightroom 5.3:sta ja PSP Pro X:ää :)

      Poista
  6. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  7. Mun hevonen kuuluu niihin, jotka on naama norsunsilläitsellään yleensä aina kun vieraat ihmiset lähenee. Se ei koskaan pure eikä tee mitään, se ei vaan arvosta vieraiden lääppimistä, mikä tuntuu olevan monille hankala käsite kiltin hevosen kohdalla. Tällä ei ole kyllä mitään tekemistä namujen kanssa vaan se nyt vaan on sellainen luonteeltaan, oma ihminen kelpaa ja muut siedetään. Aina ei tosin kelpaa omakaan ihminen :D Herkkuja annan joskus ja erityisesti laidunkauden alkaessa pidän yleensä jotain taskussa ettei tulisi suuria jahtioperaatioita. Omalleni olen opettanut luopumisen jokaisessa tilanteessa mihin liittyy yhtään mikään syötävä, joten ainoa tapa millä tämä kerjää herkkuja on kääntämällä päänsä pois. Luopumisen opettaminen pitäisi kyllä mielestäni opettaa jokaikiselle hevoselle ja tallityöntekijänä en esimerkiksi anna ruokakupille ryysäävällä hevoselle mitään ennen kuin se asettuu ja kääntää päänsä pois. Kun ruoasta on kyse niin yleensä ne tahvoimmatkin oppii nopsaan :D

    VastaaPoista
  8. Kyllä niillä herkuilla vaan on paikkansa hevosen koulutuksessa. Minä olen myös sitä koulukuntaa, jolla on aina namia taskussa. Ja tunneilla ratsastan hevosella, joka ottaa kuolaimet nätisti, jos saa sitten herkun, muuten saa taistella. Se ei ole millään tasolla tuhma hevonen eikä näyki yhtään, vaikka onkin saanut koko ikänsä namipalkkioita.

    Omani olen Elinan tapaan opettanut luopumaan herkusta. Jos siitä jaksaa johdonmukaisesti pitää kiinni, näykkimisen todennäköisyys pienenee valtavasti.

    VastaaPoista
  9. Tallilla töissä ollessani kirosin juurikin nämä "minun mamman mussukkani"-tädit alimpaan sinne. Lisäksi eräs hevonen oli kolmen vuoden ajan saanut valmiit porkkanat ruokakuppiinsa, kun tulee sisälle. Siinä oli 700kilossa piteleminen kun lähdettiin sisälle ja oli kiire porkkanoiden luo...

    VastaaPoista
  10. Ja pakko vielä kertoo sellainen, että onpa tätä herkkujen jakelua tehty myös ratsastaessa. Kerran yhdessä valmennuksessa eräs ratsastaja nosti ratsullaan laukan, laukkasi kaksi askelta, hevonen pysähtyi itse, käänsi päänsä ja ratsastaja antoi sokeria taskusta... :D siinä vähän mietittiin, että mites tässä nyt oikein olisi muiden osallistujien kanssa.

    VastaaPoista