Kuvan hevonen ei liity tapauksiin.
Kuvassa sh-o Etu-Virtuaali (i. Soviiri e. Etu-Siroke ei. Siruluonto)
Nikon D50 + Nikkor 55-200mm/f4-5.6G
Joskus elämä antaa, joskus elämä ottaa.
Tällä kertaa se otti sinut.
Kuvassa sh-o Etu-Virtuaali (i. Soviiri e. Etu-Siroke ei. Siruluonto)
Nikon D50 + Nikkor 55-200mm/f4-5.6G
Joskus elämä antaa, joskus elämä ottaa.
Tällä kertaa se otti sinut.
Yksi hienoimmista hevosista mitä tiesin siirtyi vihreämmille niityille laukkaamaan. Elämä käyttäytyy välistä arvaamattomasti meidän kaikkien kohdalla. Otan osaa ystäväni suruun ja muistelen lämmöllä persoonallista työkaveriani.
Tällaiset hetket muistuttavat minua, miksi aloitin valokuvaamaan. Elettiin 2000-luvun alkua, olisiko ollut talvi 2004-2005. Ratsastuskoulun tuntiponi kuoli ähkyn vuoksi äkillisesti jättäen jälkeensä monta kaipaavaa heppatyttöä, myös minut. Ilman ensimmäistäkään valokuvatodistetta yhdestä lempihevosistani harmistuin: kuvia oli muiden ottamina tarjolla, mutta ne eivät merkinneet minulle mitään, sillä en ollut elänyt niissä hetkissä ikuistamassa tilannetta. Eppar -ponin kuoleman jälkeen aloin kuljettamaan kameraa tallilla ja kuvaamaan hevosia joka välissä, kun tilaisuus oli.
Aluksi kuvasin vain lempihevosiani, lähinnä tuntikäytössä pyörineitä hevosia. Pikkuhiljaa siirryin kuvaamaan kyseisellä tallilla olleita yksityishevosia aluksi tarhaillessaan, lopulta myös kilpaillessaan. Oma estekammoni kehkeytyi nuihin aikoihin, jonka vuoksi olin tyytyväinen osaani kuvaajana. Alkuaikoina kuvasin vain tietyt ratsukot, mutta mukana oli jo silloin muutamia itseäni kiinnostavia ratsukoita. Lopulta huomasin kuvaavani jokaisen kilpailupäivänä starttaavan ratsukon: olin aamulla ensimmäisenä paikalla ja illalla viimeisenä.
Koko harrastukseni on siis kasvanut sen puitteissa, että olen halunnut pitää muistot ikuisina. Valokuvat ovat pitkäaikaisia muistoja, jonka vuoksi niistä pidän. En ole koskaan pyrkinyt luomaan uskomattomia taideilluusioita, vaan olen halunnut pitäytyä dokumentaarisissa valokuvissa. Suurimpia aarteitani elämässä ovat valokuvat eletystä ilon hetkistä muistuttamassa onnesta ja yhteisistä muistoista. Surun hetkillä tavallisistakin valokuvista tulee mittaamattoman arvokkaita, ainakin itselleni.
Tällaiset hetket muistuttavat minua, miksi aloitin valokuvaamaan. Elettiin 2000-luvun alkua, olisiko ollut talvi 2004-2005. Ratsastuskoulun tuntiponi kuoli ähkyn vuoksi äkillisesti jättäen jälkeensä monta kaipaavaa heppatyttöä, myös minut. Ilman ensimmäistäkään valokuvatodistetta yhdestä lempihevosistani harmistuin: kuvia oli muiden ottamina tarjolla, mutta ne eivät merkinneet minulle mitään, sillä en ollut elänyt niissä hetkissä ikuistamassa tilannetta. Eppar -ponin kuoleman jälkeen aloin kuljettamaan kameraa tallilla ja kuvaamaan hevosia joka välissä, kun tilaisuus oli.
Aluksi kuvasin vain lempihevosiani, lähinnä tuntikäytössä pyörineitä hevosia. Pikkuhiljaa siirryin kuvaamaan kyseisellä tallilla olleita yksityishevosia aluksi tarhaillessaan, lopulta myös kilpaillessaan. Oma estekammoni kehkeytyi nuihin aikoihin, jonka vuoksi olin tyytyväinen osaani kuvaajana. Alkuaikoina kuvasin vain tietyt ratsukot, mutta mukana oli jo silloin muutamia itseäni kiinnostavia ratsukoita. Lopulta huomasin kuvaavani jokaisen kilpailupäivänä starttaavan ratsukon: olin aamulla ensimmäisenä paikalla ja illalla viimeisenä.
Koko harrastukseni on siis kasvanut sen puitteissa, että olen halunnut pitää muistot ikuisina. Valokuvat ovat pitkäaikaisia muistoja, jonka vuoksi niistä pidän. En ole koskaan pyrkinyt luomaan uskomattomia taideilluusioita, vaan olen halunnut pitäytyä dokumentaarisissa valokuvissa. Suurimpia aarteitani elämässä ovat valokuvat eletystä ilon hetkistä muistuttamassa onnesta ja yhteisistä muistoista. Surun hetkillä tavallisistakin valokuvista tulee mittaamattoman arvokkaita, ainakin itselleni.
Voi Mattia :(! Jaksamista teille sinne kaikille!
VastaaPoista