Mikä yllätti kun hevosen ostit

Hevosmaailman höpöhöpö -sivuilla oli kerrankin viihdyttävä ja (melkein) asiallinen lanka otsikolla "Mikä sinut yllätti kun ostit hepan?". Venta muutti perheeseeni miltein kolme vuotta sitten ja on aika kaivella matkan varrella tulleita yllätysmomentteja vastaan.

Olen vastuussa hevosestani ja hyvinvoinnista. Olin aina ollut tuntiratsastaja, mikä nyt muutama vuokrahevonen ja "kuin omana hevosena" pidetty hoidokki. Kuitenkin oman hevosen kohdalla yllätyin täysin, kuinka yksinäiseltä olo tuntui hevosen kanssa - besserwissereitä kyllä löytyi joka suunnalta neuvojaan antamaan. Olo oli silti orpo: mitenkä minä nyt saan kengittäjän kiinni? Tai kuka olisi hyvä kengittäjä...? Kuinka usein tämä pitää rokottaa...? Mikä rehu olisi se paras? Venta oli siitä aivan ykkönen ensihevoseksi, että se ei ollut ruuasta kuumenevaa sorttia tai mikään megaherkkä kilpuri, jonka sielunmaisemaa olisi radikaalisti järkyttäneet minun ensihevosen kokeilut. Sen kanssa oli turvallista kokeilla, painaa leuka rintaan vääristä valinnoista ja yrittää uudella tarmolla uusia valintoja.

Sopivan satulan löytäminen. Satula-auton soittaminen on jo lähtökohtaisesti perseestä. Pitäisi olla NASA:n hyväksymä tutkija, jotta pystyisi sanomaan juuta tai jaata käykö Kiefferi vai Stubbeni. Onko kapea tai iskeekö säkään. Persetuntuma omaan hevoseen ja sen liikerataan pitäisi olla omassa selkärangassa niin hyvin, että osaisin sanoa viidentoista minuutin jälkeen satulasta mitään muuta, kuin sen värin. Kantapään kautta olen oppinut urani aikana, että halvalla harvemmin saa hyvää - ja mikäli ykkössatulana käytetty penkki ei istu edes sinne päin, ollaan kohta uiskentelemassa melko syvissä vesissä.

Rahanmeno. Vaikka tiesin, että hevonen omistaminen on kallista ei minulla ollut ajatustakaan, että se olisi aivan näääääin kallista. Yksittäinen ratsastuskerta maksaa miltei saman verran kuin ratsastuskoulutunti. Laskin jo aiemmin blogihistoriassani, että Ootuksen kuukauden menoilla ratsastaisin kuusi kertaa viikossa paikallisella ratsastuskoululla ohjatussa ryhmäliikunnassa. Eikä tarvitsisi murehtia muista maallisista hevosenomistajan murheista. Vuosien varrella rahantajuni hevosasioissa on kuitenkin täysin sumentunut. Hyväksi havaittu tuote ostetaan vuosien päästä uudelleen, koska se oli niin hyvä. Halvemmallakin saisi, mutta just tää oli niin hyvä. Tai jos kuolaimet maksavat kuuskymppiä, mutta samanlaiset viereisestä tavaratalosta vitosen. Pakko on ostaa ne kuudenkympin metallinpalaset, koska ne on ihan varmasti paremmat. Ne ei varmaan ruostukaan. Ehkä.

Oman ratsastustaidon vähyys. Sitä on jotenkin erehtynyt luulemaan, että kun ratsastusvuosia alkaa olla täysi-ikäisen nuoren ihmisen verran, osaisi jostain syystä jotenkin erityisen hyvin ratsastaa. Kaikki tallin tuntihevosetkin kulkevat kauniisti kaula kaarella ja vitsit, mussa ois varmaan ainesta gp-tasolle. Oman hevosen kanssa yksinään treenejä tehdessä tulee monesti fiilis "vitsit tää on niin upee, ei hitto tää on ässämmää jo lähellä! Miksei me kilpailla enemmän?" Totuus kuitenkin kolahtaa aika nopeasti omaan nilkkaan, viimeistään valmennuksessa. Ryhditön ratsastaja, haahuileva katse hevosenniskassa, hitaat avut ja sisäohjasta vetäminen. Lietsoo hevosta paniikkiin tai vastaavasti vetää sen niin alitempoiseksi "kun on niin kiva istua täällä".

Hevonen sairastelee. Kun oma humma sairastuu askeltaen epämääräisesti tai saaden vatsanproppuja tuhansista antamistani herkuista, olen repiä hiukset päästä. Ähky, jalan murtuminen, kissing spines, pääntauti, vatsahaava ... kaikki vilistävät silmien edessä ohi, kun pitää oikein haukkoa happea selvitäkseen järkytyksestä. Yleisin virhe on googlata omat oireesi (kaikki oireet viittavat kuolemaan) tai hevosesi (kaikki oireet viittaavat hevosesi olevan pian koukkutavaraa). Yleensä selvitään pienellä säikähdyksellä, mahdollisesti tutkitaan röntgenillä ja konsultoidaan klinikkalääkäriä uhkailevaan sävyyn. Mutta fakta on, että kun oma hevonen on telakalla syystä tai toisesta, ei juuri ratsastella. Hoidellaan ja murehditaan.

Homma ei mene kuin heppakirjoissa. Heppakirjoissa on aina niin onnellinen loppu. Kovasti työtä tehnyt palkitaan lopussa sillä, että hänestä ja hevosesta tulee erottamattomat. Hevonen rakastaa pohjattomasti tätä henkilöä ja hörisee sille aina nähdessään. Ventan kanssa romuttui ponityttöhaaveet heti kättelyssä, kun karsinassa odotti murhanhimoinen ja pyörivä lihamylly ollen valmis teilaamaan ihmisen kilon paloiksi. Venta ei hörissyt minulle ikinä, mutta silti se oli yhtä luotettava kuin kallio. Tappavan tasainen. Ja tappava muutenkin. Ootus hörisi minulle kerran puolivahingossa ja näytti järkyttyvän luultuaan minua naapurikarsinan viehkeäksi neidoksi. Ootus ei ole vielä noussut luotettava kuin kallio -turvallisuusluokitukseen. Ehkä tulevaisuudessa.

Silti, päivääkään en vaihtaisi pois. Ylläreitä tulee jatkuvasti, jolloin on vain ja ainoastaan järkevää kääntyä osaavampien puoleen. Ei saa pelätä pyytää apua, on tyhmyyttä jäädä yksin ongelmien kanssa. Kokemus karttuu päivä päivältä ja hevosenomistajan stressiherkkyys... no, sen kanssa vain oppii elämään. ;)