Oman könötyksen analyysi

Katselin Keltaista huokaillen tapakoulussaan: "voi miten hienolta se näyttää! Voi miten uljas! Onko tuo todella minun hevoseni...!" Kotona vietettiin muutama päivä treenaten, kun ponipoika-Tomi otti meistä muutaman kuvan. Totuus läpsäisi kasvoihin: "TUOLTAKO me näytetään... ei hyvänen aika... siis mä näytän ihan kauheelle tuolla selässä!". Useampi kymmenen vuotta hevosen selässä ja silti tuntuu, ettei mitään ole jäänyt käteen. Siis ei mitään, alkeistunnillakin istutaan paremmin ja vaikutetaan hevoseen tehokkaammin.

Sisäkäsi vetää. Juuri kun pääsin kertomaan, kuinka en saisi vetää sisäkädellä Keltaista. Hevonen kääntää pään nurin vetävän ohjan suuntaan, sekä häviää ulkoavuilta karkuun. Oikeakätisenä vahvempana ohjakätenä on myös yllättäen oikea. Oikea käsi kiristyy ja kiristyy, ilman että kykenen pitämään käden rentona tai myötäämään oikeassa hetkessä oikealla tavalla. Ohjastuntumasta tulee helposti nyppivä.

Ranteet lappeellaan ja ohjat liian pitkät. Kädet omissa haaroissani, nyrkit vaakatasossa. Aina yhtä elegantin näköistä ja hevoseen vaikuttaminen taattu... Ranteiden kääntyessä lappeelleen myös kyynärkulma katoaa ja kyynerpäät karkaavat kehon vierestä. Nyrkin ollessa vaakatasossa ohjastuntumasta tulee joustamaton, vahva ja hevoselle epämiellyttävä. Ohjat jäävät systemaattisesti liian pitkiksi tässä asennossa, sekä niille voisi yleensä ripustaa viikon pyykit kuivamaan. Kyynerpäät eivät tue enää omaa vartaloani, vaan mahdollistaa kaatumiseni puolelta toiselle hevosen selässä. 

Etukumara ja niskaan tuijotus. Useamman vuoden tapanani on ollut käpertyä kerälle hevosen selkään. Painopisteeni on edessä, niska roikkuu rentona tuijottaen joko omia käsiä tai hevosen niskaa. Äkkipysähdyksen tultaessa tasapainoa ei kykene pelastamaan mikään. Rullalle käpertyminen tapahtuu varsinkin ollessani epävarma ja pelätessäni hevosen selässä. Jännityn koko kehollani ja kaadun eteenpäin.

Vinous. Jokainen ratsastaja on jotenkuten vino, sillä jokainen ihminen on lihaksistoltaan tai rangaltaan toispuoleinen - eli vino. On siis aivan loogista, että vinous jatkuu ratsailla ollessa, joka pidemmällä aikavälillä vinouttaa sekä satulan, että hevonen. Vino ratsastaja ei suinkaan tupsahtele selästä alas holtittomasti, vaan on oppinut vuosien saatossa tasapainottamaan itseään mitä ihmeellisimmin avuin. Eripituiset kyljet, vääntynyt ranka, työntyvät hartijat... Nämä kaikki kuvastavat minua. En osaa edes arvata, kuinka vino oikeasti olen, vaikka kuitenkin tiedostan olevani vino.

Joustamattomat lonkat, jalat irti kyljistä. Valmentaja sanoo kymmenen tuhannen kerran valmennustunnilla, että jalat kiinni kylkiin. Jalkani jäävät roikkumaan helposti ilmaan, eikä alapohje kosketa lainkaan hevosta. Jotta saisin jalan puristettua kiinni kylkeen kantapää nousee ja koko jalka jännittyy. Lonkkani eivät jostain syystä avaudu, eivätkä ole joustavat - vaikka lonkat ovat ratsastajalle elintärkeät. Suvun huono lonkkaperimä on aiheuttanut omista lonkistani kuin betonitolpat ja lonkkien tahoton aukeaminen kesken ratsastuksen lyö kivun kehooni kuin tuhat veistä.

Ongelmakohdat selvillä, mikset siis korjaa niitä? Syvään juurtuneiden ongelmien korjaaminen on aina helpompaa sanoa, kuin tehdä. Tiedostaessani ongelmakohdat kiinnitän niihin huomiota jokaisessa ratsastuksessani, mutta niiden korjaus vie aikaa ja uusien liikeratojen omaksumista. Lihaksisto on tottunut vanhaan (hyvään ja mukavaan) asentoon, joten omalta mukavuusalueelta lähteminen on aina hankalaa.

Analysoi sinäkin omaa istuntaasi hevosen selässä Blogitallin viikkohaasteessa