Itseluottamus pakkasella

Tipuin Ootukselta viikko sitten. Maakosketus oli aika kova, tuntui kun pillastunut virtahepolauma ryntäisi ylitseni. Suuremilta luuvaurioilta (ehkä) säästyttiin. Alkuviikosta vasen jalka alkoi kipeytyä kävellessä ja tällä hetkellä sakkaa esimerkiksi auton kytkintä painaessa vimmatusti. Yritän kuitenkin lohduttautua sen olevan vain suurempi lihasjumi. Tai sitten lonkka tosiaan on kahdessa osassa.

Painovoiman uhmaamista edelsi hienoinen ryöstäytyminen, jonka jälkeen muutaman mulliloikan (= pukin) jälkeen tavoitin paikkani kentänhiekasta. Ootus oli ollut kireänä koko ratsastuksen ajan myrskytuulessa ja oli ottanut "lähtöjä" jo muutamaan kertaan. Sain sen joka kerta kiinni rysältä ja naureskelin vaan, että nohnoh ruuna, iisisti vaan. Viimeisellä kerralla se lähti niin laiskasti, että vain nauroin että soosoo humma, älähän ole hurja. Diesel-moottori kuitenkin lämpeää hitaasti, mutta kun turbo saadaan silmäkkeeseen sitä sitten myös mentiin.

Fiilikset olivat tiistaina korkeat, kun ratsastus onnistui hyvin!

Minua on sen jälkeen pelottanut. En pelkää Ootusta, mutta satulaan nouseminen saa sydämen lyömään aika tiheästi. Kylmä hiki pukkaa läpi, suu kuivuu ja kädet vapisee. Ihana dressyyr on kaukana, kun mielikuvitukseni tuottaa vain kauhukuvia katkenneista raajoista. Ootus on kuitenkin ollut aika röyhkeästi tilanteessa mukana, eikä suinkaan ole taantunut alkeistuntihevoseksi. Ei mennyt montaa kertaa, kun se hoksasi että ratsastaja takertuu paniikin omaisesti harjaan roikkumaan jokaisesta hännän heilautuksesta, eikä uskalla vaatia töitä. Keltainen onkin nostanut keskikavion pystyyn "en tee enää mitään, sielläkös ruikutat". 

Alkuviikko meni kivasti. Harjoiteltiin pelkoasioihin siedättymistä, juoksutettiin ja sitten vähän ratsastettiin. Maanantaina uskalsin kävellä kentällä kyydissä ja ravata vähän. Tiistaina jo laukattiin sivistyneesti, mutta kuskilla puntti tutisti ja ainoana ajatuksena päässä oli "äkkiä käyntiin ja sitten alas". Torstaina ruuna oli jo tajunnut homman juonen. Jos ei huvittaisi, niin ei tarvitsisi tehdä. Kunhan vaan vähän takajalkaa nostaisi niin roikkuisin hysteerisenä kyydissä, kunnes hyppäisin alas. Hommat loppuisi ja huonosta käyttäytymisestä se saisi kunniapalkinnon lisäksi hyvän mielen.

 

Itseluottamus on minulla aivan nollissa. Tuntuu, että olen saanut aikaan valtavan ongelman tai siltä, että olen saanut pilattua hienon hevosen. Olen yrittänyt etsiä syytä käyttäytymiseen, mutta syyttävä sormi osoittaa ratsastajaan takaisin: mitäs et uskalla pyytää hevoselta. Mitäs et pysy kyydissä. Mitäs et osaa ratsastaa. Asiaa ei helpota ollenkaan, että Ootus eilen esiintyi käynnissäkin pukitellen. Ainoa toiveenkipinä on, että pysyin kyydissä. Satulat meillä vaihtui, mikä voisi loogisesti aiheuttaa tämän, mutta liikkeessä sopivaksi katsotut satulat... Hankala uskoa.

Ensi viikolla saan selkään varsinaisen stunt-ratsastajan, näyttämään Ootukselle että ihmisen kantaminen selässään on sittenkin ihan kivaa. Nyt minun pitäisi vaan saada skarpattua itseni kanssa ja saada vanha "seiso vaikka kahdella jalalla, mutta nyt tehdään tätä mun juttua kans" -asenteeni takaisin. Tällä hetkellä asenteeni on "ei ei ei , älä herranjumala missään nimessä, apua, ei tehdä tätä enää". Haaveilin toukokuun alun kankiluokista, mutta näyttääkin, että Ootus haluaa minun harjoittelevan vain kevyttä ravia ensin. Tunnen epäonnistuneeni ratsastajana ja hevosenomistajana. Onhan se nyt vähän nössöä pelätä omalla hevosellaan ratsastamista.