perjantai 17. huhtikuuta 2015

Itseluottamus pakkasella

Tipuin Ootukselta viikko sitten. Maakosketus oli aika kova, tuntui kun pillastunut virtahepolauma ryntäisi ylitseni. Suuremilta luuvaurioilta (ehkä) säästyttiin. Alkuviikosta vasen jalka alkoi kipeytyä kävellessä ja tällä hetkellä sakkaa esimerkiksi auton kytkintä painaessa vimmatusti. Yritän kuitenkin lohduttautua sen olevan vain suurempi lihasjumi. Tai sitten lonkka tosiaan on kahdessa osassa.

Painovoiman uhmaamista edelsi hienoinen ryöstäytyminen, jonka jälkeen muutaman mulliloikan (= pukin) jälkeen tavoitin paikkani kentänhiekasta. Ootus oli ollut kireänä koko ratsastuksen ajan myrskytuulessa ja oli ottanut "lähtöjä" jo muutamaan kertaan. Sain sen joka kerta kiinni rysältä ja naureskelin vaan, että nohnoh ruuna, iisisti vaan. Viimeisellä kerralla se lähti niin laiskasti, että vain nauroin että soosoo humma, älähän ole hurja. Diesel-moottori kuitenkin lämpeää hitaasti, mutta kun turbo saadaan silmäkkeeseen sitä sitten myös mentiin.

Fiilikset olivat tiistaina korkeat, kun ratsastus onnistui hyvin!

Minua on sen jälkeen pelottanut. En pelkää Ootusta, mutta satulaan nouseminen saa sydämen lyömään aika tiheästi. Kylmä hiki pukkaa läpi, suu kuivuu ja kädet vapisee. Ihana dressyyr on kaukana, kun mielikuvitukseni tuottaa vain kauhukuvia katkenneista raajoista. Ootus on kuitenkin ollut aika röyhkeästi tilanteessa mukana, eikä suinkaan ole taantunut alkeistuntihevoseksi. Ei mennyt montaa kertaa, kun se hoksasi että ratsastaja takertuu paniikin omaisesti harjaan roikkumaan jokaisesta hännän heilautuksesta, eikä uskalla vaatia töitä. Keltainen onkin nostanut keskikavion pystyyn "en tee enää mitään, sielläkös ruikutat". 

Alkuviikko meni kivasti. Harjoiteltiin pelkoasioihin siedättymistä, juoksutettiin ja sitten vähän ratsastettiin. Maanantaina uskalsin kävellä kentällä kyydissä ja ravata vähän. Tiistaina jo laukattiin sivistyneesti, mutta kuskilla puntti tutisti ja ainoana ajatuksena päässä oli "äkkiä käyntiin ja sitten alas". Torstaina ruuna oli jo tajunnut homman juonen. Jos ei huvittaisi, niin ei tarvitsisi tehdä. Kunhan vaan vähän takajalkaa nostaisi niin roikkuisin hysteerisenä kyydissä, kunnes hyppäisin alas. Hommat loppuisi ja huonosta käyttäytymisestä se saisi kunniapalkinnon lisäksi hyvän mielen.

 

Itseluottamus on minulla aivan nollissa. Tuntuu, että olen saanut aikaan valtavan ongelman tai siltä, että olen saanut pilattua hienon hevosen. Olen yrittänyt etsiä syytä käyttäytymiseen, mutta syyttävä sormi osoittaa ratsastajaan takaisin: mitäs et uskalla pyytää hevoselta. Mitäs et pysy kyydissä. Mitäs et osaa ratsastaa. Asiaa ei helpota ollenkaan, että Ootus eilen esiintyi käynnissäkin pukitellen. Ainoa toiveenkipinä on, että pysyin kyydissä. Satulat meillä vaihtui, mikä voisi loogisesti aiheuttaa tämän, mutta liikkeessä sopivaksi katsotut satulat... Hankala uskoa.

Ensi viikolla saan selkään varsinaisen stunt-ratsastajan, näyttämään Ootukselle että ihmisen kantaminen selässään on sittenkin ihan kivaa. Nyt minun pitäisi vaan saada skarpattua itseni kanssa ja saada vanha "seiso vaikka kahdella jalalla, mutta nyt tehdään tätä mun juttua kans" -asenteeni takaisin. Tällä hetkellä asenteeni on "ei ei ei , älä herranjumala missään nimessä, apua, ei tehdä tätä enää". Haaveilin toukokuun alun kankiluokista, mutta näyttääkin, että Ootus haluaa minun harjoittelevan vain kevyttä ravia ensin. Tunnen epäonnistuneeni ratsastajana ja hevosenomistajana. Onhan se nyt vähän nössöä pelätä omalla hevosellaan ratsastamista.

24 kommenttia:

  1. Pelkotilat on hevosten kanssa ihan hirveitä :( mä oon myös kokenut ihan saman, Lassen kanssa. Kun se kerran sai mut kunnolla tantereeseen, meni pitkään että sain sen itseluottamuksen takaisin.

    Et sä sais joltain kaverilta lainaan jotain kilttiä hevosta, kerran tai pari? Niin että saisit ratsastuksesta hyvän mielen? Ja aloita rauhassa, kävele niin pitkään kuin siltä tuntuu, myös Ootuksella :) pelko ei kiirehtimällä katoa!

    Pelon myöntäminen on ensimmäinen askel kohti "parantumista." Unohdat varmaan hengittää selässä? Kokeile viheltelyä, se auttoi minulla!

    Tsemppiä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hevosta on kyllä kamalaa pelätä, Ventaa sai pelätä karsinassa ihan tosissaan ja stressasin jo viikkoa aiemmin jos tiesin, että aamulla olisi aikaisin lähtö esim. klinikalle. Piti aina lassota hevosta ennenkuin se kerkesi tehdä mitään... :D

      En tiedosta oikein itse, mitä unohdan tehdä selässä. Muistan kuinka pienenä ollessani ratsastusleirillä minun käskettiin laulaa estetunnilla, kun menin kuulemma kokoajan valkeaksi estetehtävillä. Olen yrittänyt samaa nyt, mutta Ukko Nooa on aika epävireinen vatsalihasten ollessa niin jännittyneitä... :(

      Poista
  2. Hienoa, avointa pohdintaa!
    Hyvä, että saat Ootukselle jonkun rohkean kuskin kyytille, niin polle ei ehkä ryhdy aivan kurittomaksi. Hyvä idea vois tosiaan olla, että sinäkin käyt välillä vieraan ratsun selässä, jos jännittäminen helpottaisi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Kilttiä ja tarpeeksi pientä ruunaa tuli lainattua männäviikolla ja uskalsin ratsastaa sitä hyvin, ilman minkäänlaista jännittymistä. Heti perään kavuttuani oman kyytiin (ja noin puolimetriä korkeammalle) pelko hiipi kuvioihin takaisin.

      Poista
  3. Minä olen kerran alkanut pelätä omaa hevostani ja silloinkin vain yhdessä ainoassa asiassa. Se oli ojien (tai minkä tahansa puron) ylittäminen. Elmo kerran yllätti minut pienellä purolla tekemällä aivan megaloikan ja tipahdin alaselkä edellä terävään sepelikköön. Se on oikeastaan ainut kerta, kun ajattelin, että nyt kävi huonosti. Kolhuilla siitäkin selvittiin, vaikka kipeillä sellaisilla. Mutta henkiselle puolelle tullutta kolhua korjattiin pitkään.

    Minulla oli niin kaamea pelko ojien ylittämistä kohtaan, että aina maastoon lähtiessä sydän hakkasi miljoonaa, kyselin tallikavereilta, että onko siellä ojia, kuina syviä, millainen pohja.. Laitoin aina riimunnarun kaulan ympärillä ja roikuin siinä rystyset valkoisina samalla, kun karjuin ponille itkua vääntäen, että "et hyppää, et hyppää".. Nyt jo jälkikäteen se naurattaa, mutta silloin ei yhtään. Se oli ihan ilmielävää kauhua. :)

    Poni oppi olemaan hyppäämättä (ja muisti sen vielä palattuaan mulle takaisin parin vuoden muuallaolon jälkeen) ja pelkokin on ajan myötä vähän laantunut. Silti nyt uuden hevosen kanssa se on nostanut päätään, sillä Ripellä on tapana vähän loikkia.

    Paljon tsemppiä! Pelon myöntäminen ja avun hakeminen on jo puoli voittoa. Kerrothan, miten asia etenee?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritän päivittää tänne aina uusimmat pelkokertoimet. :D tähän mennessä (viikko postauksen kirjoittamisen jälkeen) tilanne on ikävä kyllä ottanut aika paljon takapakkia, enkä uskalla edes kävellä kentälle hevosen selässä. Matkaa on siis noin 200m ja matkan varrella on muiden hevosten tarhoja, konehallia tms.

      Myöhemmin pelkotilat naurattavat, mutta silloin kun paniikki on päällä ei naurata kyllä ollenkaan. Rystyset valkeina ja naama sinisenä suorittaa. Itse kärsin ennen todella pahasta estekammosta ja ensimmäiset kerrat esteradalla olivat todella pelottavat. En hengittänyt lainkaan, mutta onneksi ratsuna oli pomminvarma ja tasaisen hidas iso ruuna. :D

      Poista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  5. Oho, kommentti karkasi vähän liian aikaisin mutta tässä on hyvä kirjoitus joka vippaa läheltä. Varsinkin nuo pelosta selviytymisen 8 vinkkiä on aika hyviä ja varmasti tuttujakin, mutta kertaus on opintojen äiti :)
    http://www.coachingwithconnection.com/sanakirja-osa-5-ala-nayta-pelkoasi/

    Itselle tuli pelkotiloja kun hevonen yllättäen räjähti pellolla ja oli pimeä ilta. Tipuin voltilla kaulan yli ja humma jatkoi hurjaa menoa pukitellen ohitseni. Pimeässäkokemus oli varsin kauhea. Nykyään osaan jo hyvin huomata ja rauhoittaa itseäni jos tuntuu, että pelko yrittää viedä. Eniten auttoi kun opin työstämään pelkoa ja ymmärtämään, ettei se ole mikään kielletty asia vaan ihan normaali puolustusreaktio :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos linkistä, se on kyllä todella hyödyllinen minulle!

      Poista
  6. Tiedän tunteesi! Uusi hevosemme oli kerennyt olla perheellämme alle kuukauden, kun se ryösti kentällä ja kiidätti minua pukkilaukkaa ympäri ämpäri, kunnes lopulta pysähtyi yhtäkkiä ja muksahdin alas. Tästä alkoi laukkapelko. Meni kauan ennenkuin uskalsin oikeasti laukata jännitämättä, ja tottakai hevonen huomasi pelkoni ja näin asia vain vaikeni. Vieläkin, etenkin keväisin, monen vuoden jälkeen pelko nostaa päätään ja laukkaaminen on välillä vaikeaa, kun se hepastani on niin kivaa :D Tamma on muuten niin ihana ja luotettava.
    Tsemppiä sulle, kyllä se siitä ajan kanssa sutviutuu! Tuo, että joku osaavampi käy välillä selässä on hyvä keino, näin meilläkin on tehty :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana tietää, etten ole ainut pelkojeni kanssa. Kevät tuntuu olevan pahinta mania-aikaa ihmisille ja eläimille, kun talven aikana kerrytetyt virrat puretaan ennen laidunkautta... :D

      Poista
  7. Tiedän tunteesi. Kun putosin pahasti ekan kerran selästä, tuli semmonen kynnys ratsastaa. Vieläkin jännittää, sillä pitäisi saada nyt vain niitä oikeanlaisia hevosia ympärille, jotta pääsisi taas ratsastelemaan muillakin. Suosittelen sinunkin aloittavan ihan rauhassa!

    VastaaPoista
  8. Arvostan tällaisia postauksia, oman hevosen pelkääminen/sen selässä pelkääminen on varmasti yhdenlainen tabu hevospiireissä. Hienoa, että saat osaavan ratsastajan läpiratsastamaan Ootuksen! Vaikka ruuna on ollut tähän saakka kiltti, on se kuitenkin niin nuori että tuollaisia vaiheita joissa harrastetaan töllön töitä voi hyvinkin tulla.

    Sulla on ihailtavan rehellinen asenne tekemiseen ja hevosenpitoon. Löysin blogisi toissapäivänä ja luin sitä varmaan 4 tuntia putkeen. :D Ootus on tosi symppis, vähän samanlaisesta monitoimiratsusta haaveilen itsekin. Tsemppiä teille!

    ps. Omistatko turvaliiviä? Turvaliivin kanssa meneminen voisi tuoda vähän varmemman olon myös.

    -Silja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuoret hevoset ovat kyllä ihania kaikkine erilaisine kauseiniin. Venta-tammaa alkaa olla yllättäen ikävä kun seniorihevosella pahimmat tunnekouhut ovat jo taantuneet.

      Turvaliiviä en omista, sillä tipuin 10 vuotta takaperin turvaliivin kanssa. Se oli väärän kokoinen ja pudotessa ikävästi vääntyi ympärilläni joka lopulta johti pitkään sairaalareissuun. Aina kun pistän turvaliivin päälleni muistan, kuinka paniikinomaisesti yritin saada henkeä kiertyneen turvaliivin alla ilmojen mennessä pihalle iskunvoimasta. :/

      Kiitos kivasta kommentista ja toivottavasti viihdyt jatkossakin blogini parissa! :)

      Poista
  9. Minulla on tämä alkuvuosi ollut samanlaista kamppailua! Hevoseni alkoi käyttäytymään oudosti (tosin outoon käyttäytymiseen on nyt löytynyt terveydellinen syy) - tuli pukkia ja vaikka mitä hyppyjä joka suuntaan. Sitten tuli päivä kun tipuin, ja epävarmuus hiipi sairasloman aikana kehooni. Uudestaan selkään nouseminen oli yhtä vapinaa, varsinkin kun nuori ja fiksu ruuna tajusi että "hehee pystyinpäs vihdoin tiputtamaan sen sieltä, jospa se tippuisi uudestaan." Hevosen tilannetaju + minun epävarmuus tuntui olevan ylitsepääsemätön yhtälö, mutta pikku hiljaa sain taas tekemisestä kiinni. Mitä kiireisempänä pidin hevosen ratsastuksen aikana, ja mitä enemmän teetin erilaisia tehtäviä, sitä vähemmän sen tajusi temppuilla. Myös kokeneemmalla/rauhallisella hevosella ratsastaminen toi varmuutta paljon takaisin!

    Tsemppiä, kyllä se siitä! Näin vanhemmalla iällä tulee tuo itsesuojeluvaisto suoraan takaraivosta, kun junnuna ei mikään sattunut ja aina matka jatkui vaikka tuli pieniä aivotärähdyksiä silloin tällöin, mutta se on vaan tervettä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuoret hevoset tilannetajuineen ovat kyllä omalla tavallaan ihania, mutta omalla tavallaan todella haastavia.

      Junnuna ei kyllä mikään sattunut...! Aina vaan takaisin kyytiin, vaikka mikä kopsahdus kävi. Nyt tuntuu, että jo pelkkä ajatus vauhkoontuneesta hevosesta on kammottava. Junnuna se oli vain haaste voitettavaksi. :D

      Poista
  10. Coda oli ollut mulla päivän kun ambulanssi kaarsi pihaan, sen jälkeen en pystynyt, enkä varsinkaan halunnut ratsastaa sillä! Pikkuhiljaa kuitenkin pelko katosi ja tilalle astui luotto omaan tekemiseen, luotto hevoseen. Pelko on luonnollinen asia, ja varmasti sullakin ajan kanssa siitä tulee vain p*ska muisto :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohhoh! Teillä on alkanut yhteinen taipale huonosti. Itselläni ensimmäisessä kotiratsastuksessa katkesi ohja ja minä nauraen pysäytin hevosen. Nyt jos ohja katkeisi pyörtyisin varmaan kauhusta. :D

      Poista
  11. Se on ihan kamala tunne. Mulla aikasemmin tuli tunne, etten pärjääkään Villelle. Nykyään Ville saa tehdä tyyliin mitä vaan ja en välitä. Siinä hetkessä ajattelen vain, kunhan kukaan ulkopuolinen ei jää alle. Ei väliä minusta, ei väliä hevosesta. En tiedä, miten pääsin jännityksestäni eroon.

    Tiedän tapauksen, että heti satulan vaihdon jälkeen hevonen alkoi kieltämään esteillä. Syy löytyi satulan sisältä, satulan runkopiikkit olivat poikki ja painoi hevosen selkää.

    VastaaPoista
  12. Se on ihan kamala tunne. Mulla aikasemmin tuli tunne, etten pärjääkään Villelle. Nykyään Ville saa tehdä tyyliin mitä vaan ja en välitä. Siinä hetkessä ajattelen vain, kunhan kukaan ulkopuolinen ei jää alle. Ei väliä minusta, ei väliä hevosesta. En tiedä, miten pääsin jännityksestäni eroon.

    Tiedän tapauksen, että heti satulan vaihdon jälkeen hevonen alkoi kieltämään esteillä. Syy löytyi satulan sisältä, satulan runkopiikkit olivat poikki ja painoi hevosen selkää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohhoh! En ihmettele yhtään, että hevonen kieltäytyy jos selkään kohdistuu kova paine väärään kohtaan.

      Jännityksestä pääsee eroon varmaan helpoiten hyvien kokemuksien kautta tai kun hevonen tekeekin jotain yllättävää (esim. pukittaa, ryöstää), mutta ratsastaja selviytyy tilanteesta voittajana. Näin ainakin itselleni on käynyt. :)

      Poista
  13. Itse laukkakammosta ja erään kamalan tapaturman jälkeen maasto pelosta selvinnee voin sanoa, että ei oelkoon auta muu kun nousta sinne selkään. Siinä pikkuhiljaa karvastuu ja alkaa saamaan sen itsetunnonki takaisin :) Ainahan se on vaikeeta.. Ehkä pukittelu johtuu Lihasjumeista jotka uusi satula on aiheuttanut?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvien kokemuksien myötähän rohkeus ja itseluottamus alkavat tulla takaisin. Harmittavasti Ootus ei edes antanut minun kokeilla hyviä fiilareita, kun ryhtyi röyhkeästi hyödyntämään tilannetta. Täytynee varata ratsastustunti!

      Uudet satulat ovat mahdollisia syypäitä (ainakin osittain) muuttuneeseen käytökseen.

      Poista