Ehkä pari kuukautta sitten ulkoinen kovalevyni sanoi riks räks ja poks. Vieden kaiken omistamani datan (eli jokaikisen valokuvan mukanaan). Vasta viime talvena edellisen kerran ongin tiedostoja pihalle edellisen kerran rikkoutuneelta laitteelta, josta ne saatiin pelastettua. En kuitenkaan viisastunut vahingosta, joten varmuuskopioita ei ollut kun uusi rikko yllätti tuliterän ja kaiken kestävän laitteen. Itketti.
Olin jo hautaamassa toivoani saada kuvia takaisin kunnes muistin, että minulla on vielä tallessa talvella rikkoutunut kovalevy alustamattomana. Sieltä kuvat saatiin viimeksikin takaisin, tosin siinä kesti useita viikkoja ja useita hikisiä työtunteja. Mikäli sen data saataisiin talteen minulta häviäisi vain muutaman kuukauden kuvat bittiavaruuteen. Ainut vain, että joukossa suurin osa katoavista kuvista oli minun Ventani kuvia.
Nyt sain kaunokaiseni kotiin, kaikki sen sisältämä data tallella eli n. 400GB hevoskuvia. Joukossa oli myös omat hevoskuvani, perhekuvat ja henkilökohtaisesti tunnearvoltaan mittaamattomia valokuvia. Sellaisia kuvia, jotka eivät koskaan enää saa hävitä. Minua ei niinkään olisi harmittanut mahdollisen pysyvän konerikon yhteydessä menevät kuvaamani kilpailukuvat täysin tuntemattomista ratsukoista. Mutta ne lukuisat perhekuvat, kuvat hetkistä hevosteni kanssa. Ne ovat sellaisia ettei niitä halua menettää, koska osa niistä henkilöistä ja eläimistä jotka kuvissa esiintyvät ovat siirtyneet manalan maille.
Siispä tällä hetkellä minulla on yhteensä 3 kpl varmuuskopioita kaikesta joka paikassa.
Ja tärkeimmät valokuvat ovat näin.