perjantai 30. tammikuuta 2015

Puoli vuotta Kultaista Ruunaa


Tänään tulee puoli vuotta kuluneeksi, kun Keltaisesta tuli omani. Aika on kulunut hirveän nopeasti, mutta toisaalta tuntuu taas, että vastahan me äidin kanssa haimme ruunan olemaan osaksi perhettämme Etelä-Karjalasta asti. Äitini siunaili koko ajomatkan trailerin kanssa pitkää matkaa "eikö lähempää olisi löytynyt" -puuskahduksilla. Kertoessani, että suurin osa kilpahevosista haetaan Keski-Euroopasta asti, muuttui äänikellossa. Olisihan Ootus kuitenkin Suomen rajojen sisäpuolella.

Venta vielä porskutteli täysissä voimissaan, kun kuulin valmentajani puhuvan Ootuksesta ensimmäistä kertaa. Uteliaana totta kai kyselin enemmän, mutta jätin idean sikseen. Olisihan minulla kuitenkin jo ihana PikkuMusta, eikä tähän KeltaistaJätkää tarvittaisi. Silti kiinnostuin nähdä miltä Ootus näyttäisi ja illan googlettelin sitä. Hauska läntti pyllyn päällä jäi mieleeni elävästi. Olin jo kuulopuheiden myötä tullut siihen tulokseen, että tämä toripoika olisi minulle ruuna paikallaan. Kuin nyrkki silmään. 

Kun hevosen hankkiminen tuli ajankohtaiseksi myöhemmin kesällä, valmentajani kysyi monesti: "joko oot soittanu?" "No en minä, on niin kallis... En minä varmaan pärjää, nuorikin vielä se on....". Oikeasti kiinnosti ihan hirveästi lähteä katsomaan, laittaa nimi paperiin ja viedä ruuna matkassani. Se oli niin nätti ja kuvittelin jo, kuinka syyspelloilla laukkaisin keltaisella ruunallani kanget päässä. Arvelutti kuitenkin niin moni asia: entäs jos se ei olisikaan niin kiva? Aika kaukanakin se on... mitä jos se ei mene ostotarkistuksesta läpi? Päätin kuitenkin rohkaistua ja kädet vapisten soitin Ootuksen silloiselle omistajalle. Pitkän puhelun aikana sovimme koeratsastuksen. 


Kun näin Ootuksen ensimmäistä kertaa hellettä oli lähemmäs kolmekymmentä, ja se nukkui tarhanportilla paahtavassa kuumuudessa. Kuntoon laittaessa se nukkui taas, mutta pysyi kuitenkin sen verran hereillä että ymmärsi suorittaa pyydetyt asiat. Koeratsastuksessa jäi mieleen se, kuinka hankala se oli ratsastaa. Olin tottunut Ventaan, jolle riitti että pyysin selässä "vähän sinnepäin" ja tamma suoritti. Ootuksen kanssa jo laukannosto paahtavan auringon alla oli hankalaa. Mitään tuhmaa ruuna ei tehnyt, mutta helle oli imenyt siltä varmasti viimeisetkin eteenpäinpyrkivät liikkeet... Ootus oli myöskin ainut hevonen, jolla koeratsastuksessa hyppäsin - vaikken ollut yli vuoteen mennyt edes puomeja itse. Jännitti kamalasti ja Keltuainen teki melko eksoottisia loikkia okserille, mutta silti piti kyydissään. Olin jo siinä vaiheessa sitä mieltä, että ratsastan tämän suoraan kotiin.

Heinäkuun lopulla tehtiin paperityöt, ostotarkastettiin ruuna ja aloitimme pitkän kotimatkan kohti Iisalmea. Kun lopulta pääsimme kotitallin pihaan kommentit olivat: "Onpa se iso.", "Onpa se laiha.", "Voi miten nätti" ... mutta Ootus käyttäytyi kuin kotonaan kävellen rohkeasti ympäri uusia tiluksia, rauhoittuen syömään uuteen karsinaansa ja lopulta kiertämään uutta laiduntaan. Vaimeasti hirnuen se katseli muita hevosia, mutta kun kukaan tuttu ääni ei vastannut sille, se siirtyi syömään Ventan vanhalle laitumelle.



Heti alusta asti ruunan kanssa on ollut mitä miellyttävin tehdä töitä. Siinä missä edellistä ratsuani sain aina toppuutella mielipiteiden esittämisessä on ruuna ollut päinvastainen. Ootusta on jännittänyt hirvittävästi uudet asiat, kuten esimerkiksi lampaat, automaattinen vesikuppi ja pesukarsina. Sitä on saanut olla rohkaisemassa, mutta luonteeltaan mitä ystävällisin ja kiltein ruuna on saanut minun motivaation harrastustani kohtaan nousemaan. On ihanaa, kun ei tarvitse väistellä välkkyviä pepsodent-rivistöjä tai miettiä joudunko teholle, jos haen hevoseni tarhasta. Ootus on myös opettanut minua ratsastamaan oikeasti, eikä vain puolihuolimattomasti istumaan kyydissä. 

Puoli vuotta on lyhyt aika oppia tuntemaan hevosensa, enkä tiedä Ootuksen sielunliikkeistä kuin vasta pintaraapaisun. Silti se on monesti yllättänyt minut viisaudellaan (vaikka monesti on sen ovelasti naamioinutkin). Elävänä esimerkkinä mielessäni on loppukesän helteet ja uintireissu. Viikkotolkulla jatkunut paahtava helle sai uittopaikkamme suorastaan vilisemään hevosia. Ootus oli ilmeisesti vähän jännittänyt järveen menoa aiemmin elämässään, mutta tällä kertaa se oli minulla yksinään - ensimmäistä kertaa lähestyessään koko uittorantaa. Käveltyäni lampeen tarkoituksena houkutella Åke mukaani, se hyppäsi komealla loikalla luokseni pärskäyttäen samantien selälleen viileään veteen. Se tiesi, että järvessä olisi mukavampi olo, vaikka vähän jännittikin. Ei mikään turha jätkä.

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Vertailun kohteena


Julkaisin täällä blogissa jo aiemmin tammikuussa otetut rakennekuvat Ootuksesta lumisella talvimaisemalla taustana, joihin te lukijat ihastuitte. Tarkoitukseni kuvilla ei ollut kuitenkin pelkästään ihastuttaa (ja vähän myös vihastuttaa) joitakin. Joku vanhempi lukija voi muistaa, että Ootuksen viralliset passikuvat n:o 1 otettiin, kun ruuna oli ollut hevosenani muutaman viikon. Rakennekuvien todellinen tarkoitus oli toimia itselleni vertailun kohteena Åken kehityksessä.

Katselin vuodenvaihteessa pitkäharjaista ruunaani tarhassa ja mietin, mitenkä se on kehittynyt lihaksistoltaan - vai oltiinko me tultu takapakkia kesältä. Olihan Ootus tullessaan varsinainen urheiluhevonen solakan runkonsa ja lihaksikkaan olemuksensa vuoksi. Otin puhelimella kuvan tarhassa seisovasta Åkesta ja kotona vertailin kuvia keskenään koneelta. Olin lentää tuolilta alas järkytyksestä, kuinka HIRVEÄLTÄ keltainen eläin pystyikään näyttämään. 

Tässä näkyy varmasti taitoni hevoskuvaajana? Puhdas hevonen on jo valokuvan puoliruokaa ja sitä rataa...

Minun oli pakko saada "oikeat" rakennekuvat Ootuksesta. Kiillottaa karvaa samalla tavalla, kuin kesälläkin kuvia varten ja asetella hevonen mahdollisimman samalla tavalla seisomaan, jotta näkisin kehityksen sen kropassa. Harmikseni kuvakulma oli sittenkin loivempi ja etuviistompi, mutta mitäpä sitä pikkujutuista... 

Itse kuvista pääteltävään lopputulokseen en saanut mitään irti. Paremmalta ruuna näytti kuin alle viikkoa edeltäneessä tarhamöllössä (kuvaajakielinen sana tarhassa luonnonmukaisesti seisovalle hevoselle), mutta silti mitään dramaattisia muutoksia en siitä huomannut. Toki siihen oli tullut paljon pyöreyttä ympärille, mutta on hankala sanoa onko se läskiä vai lihasta. Kaulalinja on ehkä maksimillaan sentin kasvanut tänä aikana. Helpottavaa on kuitenkin nähdä, etten ole saanut (ainakaan kaikkia) lihaksia katoamaan, vaikka olenkin vain ihan tavis harrastaja.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Arjen aatoksia


Blogissani harvemmin on aivan arkipäivän kuulumisia, mutta tällä kertaa ajattelin alkavan viikon kunniaksi kertoa niitä tuikitavallisia kertomuksia hevosen kanssa vietetystä yhteisestä arjesta. Mikäli teidän mielestänne nämä kuulumiset ovat jotenkin superhauskoja, niin jättäkää kommenttia. Yritän toteuttaa niitä sitten vähän enemmänkin.

Viime viikkoina Ootus on ollut mielestäni ihan superhyvä ratsastaa! Se ei enää yritä kiskoa minua mukaansa satulasta irti, on kevyt ja miellyttävä ratsastaa. Ajoittain hieman jopa kuumuva ja protestoiva nuorikko. Ootus nimittäin nakkasi minulle ensimmäisen "pukkinsa", eli vähän nosti takajalkaa. Ruunan tapoihin ei ole kuulunut pukitella, mutta siirtymät saivat sen niin raivon partaalle kuskin keikkuessa kyydissä, että piti heittää vähän mulliloikan tapaista. Ihmettelin selässä, että mitä tämä tekee, kun myöhemmin kuulin että ruuna vähän pukkasi. Minua vain nauratti, hölömö ruuna.


Viikonloppuna satuin sopivasti kentälle Heidin kanssa yhtä aikaa ja hän ottikin meidän menosta muutaman videopätkän, jotka ovat molemmat esillä tässä postauksessa. Jostain syystä tuo toinen on todella slow-motion, enkä ymmärtänyt, että videota olisi voinut nopeuttaa (tai jotain...). Kuitenkin perusasiat näiltä videoilta näkee, vaikkeivat ne ehkä HD-laatuisinakaan olisi kauneinta katsottavaa. Joku saattanee muistaa minun ja Ootuksen videoita ensimmäisiltä kuukausilta ja ainakin omaan silmääni menomme on parantunut. Itselläni on jo paljon itsevarmempi ja helpompi olo Åken kyydissä, joten se varmasti heijastaa myöskin hevoseen. Uskallan jo vaatia, enkä enää jännitä reaktiota.


Ootus kuitenkin liukastui ikävästi sunnuntaina liukkaalla kentällä. Teimme aivan tavallista käyntityöskentelyä uralla, kun aivan äkkiä ruunan takajalka lipesi alta kavioon tilsottuneen lumen vuoksi. Olin aivan varma, että kaadumme, mutta jotenkin Keltuainen sai kaikki jalkansa tolpilleen. Tietenkin jäin vielä kotona miettimään, että tuliko nyt jännevamma (ensimmäinen ajatus taisi olla, että nyt siltä katkesi jalka...) ja tallinpitäjä infoilikin pyynnöstäni, että toinen takanen oli ollut säären yläpäästä hieman lämmin, muttei kuuma tai turvonnut. Hysteerikkona on minun aivan pakko päästä heti aamulla toteamaan, että mikä jänne sieltä ropsahti. Toivottavasti ei mikään. 

lauantai 24. tammikuuta 2015

Kauden 2015 avajaiset

suomenhevostamma Kikapo (i. Totemi Rok ei. Romeo Lax)
lämminveriori Donnie Brasco (i. Capetown Hall ei. Supergill)

Yleensä kuvauskauteni alkaa helmi-maaliskuussa Kiuruveden näyttelyissä, josta pikkuhiljalleen kuvatut tapahtumat alkavat kertyä. En ole ikinä innostunut hallikuvaamisesta, joten alkukevät onkin ollut raviurheilulle ja kotikuvauksille pyhitettyä aikaa. Ympäri vuoden jatkuvat kuvauskeikat pitävät taitoa kameraan ja näppituntumaa asetuksiin paremmin yllä, kuin muutaman kuukauden tauon siivittämä vuosi. Tänä vuonna valokuvaus aloitettiin tämän ratsutädin yhdestä lempilajista: raviurheilusta.

Vaikka lähtökohdat valokuvaukselle olivat mitä karmaisevimmat: pimeä ja valoton ravirata, ajottain satanut vesiräntä ja tummat hevoset tummalla taustalla, selviydyin omasta mielestäni tästä keikasta paremmin kuin hyvin. Tämä oli ensimmäinen kertani sitten vuoden 2007, kun valokuvaan iltaraveja pimeydessä. Suoriuduin kohtalaisen hyvin.

lämminveriruuna Bandito La Sol (i. Jailhouse Joey ei. Durvalo)

Näin haastavissa olosuhteissa en pyri enää saamaan täydellisiä valokuvia. Jostain on tingittävä, jotta edes murto-osa valokuvista onnistuisi kelvollisesti. Yleisesti lähden tinkimään pienistä laadullisista tekijöistä (mm. käytän suurta ISO-arvoa, joka kohisee valokuvissa), sillä suurelle yleisölle veitsenterävä valokuva ei ole välttämättömyys. Pyrin saamaan valokuvien kohteen pysähtymään, mutta en välitä pienestä liike-epäterävyydestä kuvatessa ohi ajavaa valjakkoa. Pieni liike-epäterävyys tuo valokuviin vauhdin ja liikkeen tuntua - mitä ei ainakaan raveista puutu! 

Olosuhteet olivat kuitenkin sen verran haastavat iltaraveissa, 
että ehkä ensi kerran menen paikalle, kun lähdöt ravataan valoisaan päivänaikaan. 

- Kuopion ravien 16.1.2015 valokuvat pääset katsomaan tästä -

lämminveritamma Maxwell Malinga (i. S J's Photo ei. Napoletano)
suomenhevosori Rallori (i. Soviiri ei. Ero-Ralli)

torstai 22. tammikuuta 2015

Isänsä poika


Hyppytaukoa on tullut kuin varkain Ootukselle miltei 4kk. Pohjat eivät ole olleet otolliset estetreeneille, enkä ole saanut ruunaa rahdatuksi hallille hyppäämään. Eilen, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, kentänpohja oli tarpeeksi pitävä pienelle estetreenille. 

Keltaisella ruunalla on ollut tapana ottaa pientä ylilyöntiä ilmavaraan jännittävillä esteillä, ja jos hyppytreenistä on tullut viikonkin taukoa. En halunnut itseni jännityvän kyydissä turhaan ja aiheuttavan hevoselle huonoja kokemuksia tauon jälkeen, näin parhaimmaksi rakentaa kotitallin kentännurkkaan irtohypytyskujan. Saisi ruuna ihan itsekseen miettiä jalkojaan ja rohkeuttaan ilman, että kukaan kyydissä on sen ajatusmaailmaa sotkemassa.










Ootus yllätti rohkeudellaan. Pienen kentällä juoksentelun jälkeen se juoksi kujaan ja alkoi tulla linjaa kuin vanha konkari. Aluksi ruuna otti selkeästi "varman päälle" santsaten hirveän voimavaran ponnistukseen, mutta muutaman kerran jälkeen se ylitti pieniä ristikoita ravista. Ootuksesta myös kujan tuleminen "väärinpäin" (eli suunnasta, josta en ajatellut sen tulevan) oli nastaa. Minä tyydyin vain kuvailemaan, sillä muulla ei ollut väliä, kunhan esteet ylittyisivät. Vaikka ruuna olisi selkeästi kyennyt tulemaan isompia esteitä, halusin pitää korkeuden maltillisena. En ole ikinä harrastanut hevosilla korkeushyppyä, vaan haluan että hommat sujuvat pienillä esteillä niin hyvin, ettei ole enää väliä paljonko estettä ylöspäin nostan. 

Olen melko huono arvioimaan hevosten estetekniikkaa, mutta mielestäni ruunani tulee mielummin liian lähelle estettä, kuin roiskasee viiden metrin takaa esteen yli. Mielestäni tämä on vain hyvä piirre noin isolle ja esteillä hieman vihreälle hevoselle, sillä ratsastajan kanssa meno voisi äityä hurjaksi roiskamiseksi. Helpompi on saada ponnistuspaikka haltuun rohkaisemalla hevosta esteharjoituksissa, kuin saada yli-innokas ratsureima malttamaan mielensä ennen estettä. 




Tunnistaako joku askellajin? 
"Hups, este oli jo siinä..."

Vaikka puomi (ja jokin muukin) lentää tässä kuvassa, pidän siitä silti. Tuo tassujen nosto <3


Valmentajani antoi kotiläksyn elokuussa: "nyt osallistut joka ikiseen kissanristiäisiin, ei saa jäädä kotiin kesää odottamaan". Nämä sanat mielessäni olen jäänyt kotiin. En tiedä kummitteleeko monen vuoden takainen estekammo takaraivossani vai miksi olen jättänyt monesti osallistumiset väliin. Kun estevalmennukset alkavat taas, olemme kyllä innolla mukana menossa Keltuaisen kanssa. Irtohypytyksen perusteella se on kyllä isänsä, Opaalin, poika. Vielä on kuitenkin aika pitkä matka minulle ja Ootukselle, mikäli haluanisin sen edes lähelle isänsä tasoa viedä.

Miltä teidän mielestänne Ootuksen meno näyttää?
Mikä on lempikuvanne?

tiistai 20. tammikuuta 2015

Tilaisuus tekee varkaan

Pitkä päivä töissä, väsyttää. Ärsyttäviä asiakkaita, ärsyttävän pitkä työpäivä. Lihaksia särkee ja kolottaa, kotisohva houkuttelee. Tuntuu kuin kuume olisi nousemassa, en jaksaisi tehdä mitään. Silti ajattelen, että on pakko lähteä tallille. En tahdo olla huono hevosenomistaja, joka lojuu iltaisin television ääressä. Vastahan Ootuksella oli vapaapäivä. Mieli on musta, vaikka pääsen talliin asti. Keltainen ruuna katselee minua ystävällisesti. Moi Ootus. Ei tänään mitään ylimääräistä, jooko? Tahdon kotiin, vaikka vasta tulin.


Ratsastus sujuu mallikkaasti, vaikka ruunan menomonot eivät tahdo pysyä rytmissä. Ei haittaa, tänään vaan vähän humputellaan. Harjoittelen ilman jalustimia istuntaani paremmaksi ja huomaan selkeitä eroja, kuinka jalkani vähänkin jännittyessä koko hevonen jännittyy. Yritän hakea samaa rentoa jalkaa jalustimien kanssa. Kehun hevosta vuolaasti ja ihan vähän itseäni. Kentältä kävellessä tallille ruuna tuijottaa pimeyteen ja tahtoo pysähdellä. Mitä nyt taas, et kai sinä ruuna pelkää pimeää. Väsymys kumpuaa jälleen sisältäni, hermo alkaa kiristyä.

Tallin ovella viereisestä karsinasta välähtävät hampaat kohti ruunaani. Ärjäisen takaisin kiukkuiselle hevoselle, joka jättää meidät mulkoillen rauhaan. Ootusta jännittää kamalasti tämän hirviön takia tulla ovesta ja hetken aikaa mietimme, tullaanko talliin etu- vai takaperin. Tunnen jo, kuinka kohta sisälläni kuohahtaa raivo. Nyt mennään jo hermon äärirajoilla. Harkitsen jättäväni ruunan pihalle yöksi seisomaan satulansa kanssa, väsyttää niin paljon. Lopulta Åke rohkaistuu tulemaan etuperin talliin. Hieno ruuna.

Riisuttuani varusteet harjaan keltaista karvaa. Vien varusteita takaisin paikalleen, kun huomaan pystyssä olevan otsatukan. Mietin mielessäni, kuinka kauhealle se näyttää. Asetan jo jouhiharjan otsalle kun tajuan, että kiskon nihkeitä jouhia harjallani. Hihittelen mielessäni, että tarvitaan liukkaria, eli showshinea. Haen pullon, en mieti enempää. Suihkautan ruunaa otsaan kevyesti. Virhe.

Kaikki tapahtuu ennenkuin kerkeän edes tajuta, mitä tuli tehtyä. Showshine on ok, otsa ei ole ollut ok. Ootus säikähtää ja lähtee paniikinomaisesti peruuttamaan. Narut ottavat molemmilta puolilta vastaan, mutta ruuna yrittää vääntäytyä irti. Ilmassa alkaa olla pakokauhun tuntua, hevosen silmät pyörii päässä kuin pelikoneen kuviot. Rauhoitan ruunan ja jatkan showshinen tupsuttelua, tällä kertaa harjaan. Ootus panikoituu uudestaan ja lähtee peruuttamaan raivokkaasti taaksepäin kaataen roskiksen, törmäten seinään ja yrittäen tempoa itseään irti. Nyt meni myöskin minulta hermo. Vittu nyt oikeesti, tää on tuttu juttu. Silloin ennenkuin tajuankaan olen poiminut raipan vierestäni ja räpsäytän sillä kintereille. Ruuna pysähtyy ja kääntyy katsomaan kysyvästi. Seison edelleen raippa kädessä, raivo vaihtuu katumukseen. Mitä helvettiä minä menin tekemään?!


Vuolaita anteeksipyytelyitä, vaikka vahinko on jo tapahtunut. Viisitoista kiloa porkkanaa, turvan silittelyä. Ei ruuna ymmärrä, että töissä on raskasta. Ja että mä oon väsynyt. Harmittaa. Hoen itselleni, että kun taito loppuu niin väkivalta alkaa. Ja mä en lyö ketään, enkä ainakaan hevosia. Yritän lohduttautua, että olen nähnyt paljon pahempaa. Tai siihen, etten lyönyt olan takaa raivon sokaisemana. Näpsäytin vain, mutta tilanne oli aivan väärä. Mietin, ettei ruuna muista tätä enää näiden porkkanoiden jälkeen. Se nojaa päänsä syliini. Että voinkin olla näin typerä, toimia tunnekuohussa. En anna tätä hetkeen itselleni anteeksi.

Tilaisuus tekee helposti varkaan. Tämä tilaisuus teki minusta ... hevosenhakkaajan? Huonomman ihmisen? Väkivaltaisen? En tiedä, kadun että edes yritin koko harjaa siistiä. Yritän lohduttautua ajatukseen, että O ei muista koko episodia muutaman päivän päästä, ei välttämättä lainkaan sen valtavan porkkanakasan edessä hetkeä myöhemmin. Lähdin tallilta ruunani kaverina, toivottavasti olen sitä huomennakin.

Huom. tämä postaus on kirjoitettu sunnuntaina 19. päivä, jolloin välikohtaus myöskin sattui.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Hyvän hevosen päivä


Kirjoitin eilen valtavassa tunnekouhussa blogikirjoituksen, joka on ajastettu teille lukijoille huomiseksi. Eilen meillä oli Ootuksen kanssa pieni välikohtaus, johon minä reagoin väärin. Tajusin tämän itsekin ja pahoitin mieleni, kuinka epäreilu olin hevostani kohtaan. 

Eläimelle ei voi esittää anteeksipyyntöä, kuten ihmiselle. Se ei ymmärrä sanoja, eikä osaa yhdistää hyviä tekoja korjaamaan huonoja kokemuksia. Ihmisen kanssa riitatilanteet saadaan sovittua sanallisesti, voidaan vähän nauraa tapahtuneelle ja todeta, ettei näin käy jatkossa. Eläin puolestaan ei ymmärrä, että isompi kasa heinää ja lempeästi puhuva omistaja on anteeksipyytävä. Siispä yritin tänään olla mahdollisimman reilu hevoselleni, vaikka eihän se muuta tarkoittaisi kuin kevyempää omatuntoa itselleni. Ehkä minun olisi helpompi hyväksyä tapahtunut itselleni, mikäli saisin itselleni todennettua, ettei ruunani vihaisi minua.

Tämä päivä olikin vain pyhitetty ruunan itsetunnon kohentamiselle, hyville teoille ja sanoille. Paljon kehumista, ratsastusta siten, etten oikeastaan vaadi mitään vaikeaa. Olisi helpompi päästä kehumaan ihan jo pysähtymisestä, kuin laukka-avoista. Ihan vain, että nautimme toistemme seurasta. Ei hampaiden kiristelyä eiliseltä, vaan paljon lellimistä (toim.huom. en harrasta juuri makupaloja, herkkujen antoa tai muutakaan. Silloin tällöin voin eläimelle herkkupalan sujauttaa), hyvää mieltä ja positiivisia kokemuksia.

 


Yksi päivä ei tietenkään korvaa aiempaa huonoa kokemusta, jonka huomasin Ventan kohdalla erittäin selkeästi. Yksi hellittelevä ponityttöpäivä on pisarana meressä, mikäli muuten päivittäin hevosta kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Venta tosin oli jo kauan sitten kohdannut sen verran vääryyttä, että siitä tuli epäluuloinen, omaa tilaansa puollustava ja hyökkäävä uhattuna. Hevosella ei ole oikeudentajua, mutta kyllä se tietää milloin se kokee vääryyttä reagoiden siihen välittömästi. Hevonen ei eläimenä kykene suunnittelemaan tulevaa päiväänsä "olenpa tänään ilkeä ja pukittelen" vaan se reagoi aina tilanteeseen itselleen oikein. Ihminen tulkitsee tilanteen väärin ja pahimmillaan rankaisee. Kilttejä ja kivoja hevosia saa siten kyllä aikaan, mutta eriasia on, haluaako kukaan oikeasti luoda itselleen eläinmaailman Erikoita talliinsa seisomaan.

Itselleni eilinen oli kyllä peiliinkatsomisen paikka. Hevosella tulee olla rajat, mutta niin myöskin minun käytökselläni sitä kohtaan. Parasta kuitenkin on, että tiedostan virheeni ja tunnustan toimineeni väärin. Liian usein ihmiset kohtelevat eläimiään vääryydellä ja väkivaltaisesti, ilman että edes räpäyttävät omaa silmäänsä ja myöhemmin kertovat asiasta kerskaillen. Se on surullista ja pelottavaa.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Lumileikkejä


Lunta on satanut tänään yli 10cm lisää jo ennestään paksun lumivaipan peittämään maahan. Omakotitalossa asuvana tiedän, minkälainen kirous on huomata, että lunta on tullut taas paljon lisää... Lumessa on kuitenkin hyvä treenata keltaiselle ruunalle lihaksia ensi kesän koitoksiin, ja Ootus onkin päässyt kuluneella viikolla useampaan kertaan tarpomaan yli metriseen hankeen. Lunta on hevosta reiden puoliväliin, muttei se haittaa - sitä lyhyemmällä treenillä Ootus on jo oikeissa hommissa.

Syvään hankeen ei voi tietenkään mennä joka päivä uppuroimaan, sillä muuten tallissa seisoisi kärttyinen ja jäykkä hevonen. Hankipäivää meillä on aina seurannut joko erittäin kevyt liikutus, juoksutus tai jopa vapaa. Vapaapäivä riippuu täysin kävimmekö yhteensä 10km pellolla vai kävelimmekö vain pienen lenkin hangessa. Alkutalvesta pellolla tuli treenattua koulukuvioita pienessä hangessa, mutta näin valtavassa lumimäärässä riittää, että ruuna kävelee eteenpäin. Se hyvin mieluusti kyllä ravaisi hangessa, mutta käveleminen on huomattavasti kehittävämpää ja kuntoa kasvattavaa.




Keväällä toivottavasti Ootukseen on kasvaneet valtavat lihakset, joita kelpaisi sitten pullistella kilpailukauden ajan. Hienosti ruuna on pyöristynyt kesästä, mutta kaipaisin silti enemmän lihaksia. Venta oli oikea Muskeli-Mummo, ja haluaisin rakentaa ruunastakin yhtä jämäkän nelivetomaasturin. Ootuksella on kyllä hieno diesel-koneisto peltoralleihin ja kaverin kanssa leikkimielisiin kisailuihin. Keltainen syttyy hitaasti, mutta varmasti. Lopulta se on todella nopea ja miellyttävä ajella. Parasta on kuitenkin se, että se myöskin taantuu yhtä nopeasti lunkiksi ja leppoisaksi jälleen, eikä sille jää kierrokset päälle.

Lumileikkejä oli kerrakseen minun ja Heidin yhteisellä maastoreissulla hevosten kanssa. Ootus oli aivan oma itsensä koko lenkin ajan - eli välistä rohkea kuin leijona, mutta välistä pelokas kuin hiiri. Ruuna on maastovarma, enkä usko että se oikeasti pelkäisi mitään elämää suurempaa. Kunhan nyt välistä törisee metsään katsellen. Olimme melkein kotipihassa, kun Keltuainen äkkäsi vanhan navetan nurkalla pressun. Joka ei ole ollut siinä kuin koko talven... Ookke lähti peruuttamaan, jolloin yritin hätistää ruunaa eteen ensin pohkeilla ja sen jälkeen raipalla. Yritin, josko Keltainen olisi ymmärtänyt puhetta: "Ootus siinä on oja sun takana". Hölmöyttään ruuna kuitenkin tasaisesti peruutti suoraan isoon ja leveään ojaan istumaan. Tietenkään lumihanki ei kestänyt pyllähtäneen ruunan painoa ja upposimme molemmat ojan pohjalle. Ootus näytti todella hölmistyneeltä kuikuillen ympärilleen, kun minä taas istuin kuin aatelinen selässä: "nonii ruuna ylös siitä, et voi jäädä tähän.". Äkkiä pressu ei pelottanut lainkaan.


 


Kaikki kuvat on ottanut ponipoika Tomi
Kuvat on otettu ennen joulua, silloin kun lunta oli vasta tullut...

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Viralliset passikuvat

Rakennekuvat säännöllisesti otettuna ovat hauskoja tuomaan lisää tilannetajua omistajalle "miltä hevoseni näyttääkään". Aloittelevana heppakuvaajana, mutta konkarina virtuaalihevosharrastajana vuonna 2005 himoitsin aina kaikista rakennekuvista. Niistä kuvista, joissa virtuaalihevospiireissä saisi paljon vastapalveluksia, mainetta ja kunniaa. Nykyään konkarina heppakuvaajana ja laiskana hevosenomistajana olen vähän huono ottamaan rakennekuvia - varsinkin Ootus on säästynyt tältä pahalta melko pitkälle. Virtuaalihevoset jäivät miltei kymmenen vuotta sitten, kun oikeat veivät voiton.

Rakennekuvia harrastetaan kotioloissa vähän harvemmin, sillä tämä on puolen vuoden aikana vasta toinen kerta, kun asettelin ruunani kameran eteen tukka tällingissä ja karva huolellisesti harjattuna. Venta puolestaan oli jo melkoinen konkari, kun etupainoisesta ja ryhdittömästä hevosesta kuoriutui vuosien varrella ryhdikäs, ilmeikäs ja hyvin esiintyvä hevonen ... siis kameralle. Ootus ei ole vielä oppinut samaa, kuin PikkuMusta. Sitä nopeammin homma on ohi ja eväshetki heinien parissa jatkuu, kun esiintyy kauniisti kameralle. 


 

 




 

Aluksi ponipoika Tomi oli kameran takana, kunnes lujat hevosmiestaidot puskivat läpi, jolloin Tomi siirtyi esittämään Ootusta - kuin vanha hevosmies konsanaan. Tässä postauksessa olevat kuvat ovat siis minun käsialaani.