Puoli vuotta Kultaista Ruunaa

Tänään tulee puoli vuotta kuluneeksi, kun Keltaisesta tuli omani. Aika on kulunut hirveän nopeasti, mutta toisaalta tuntuu taas, että vastahan me äidin kanssa haimme ruunan olemaan osaksi perhettämme Etelä-Karjalasta asti. Äitini siunaili koko ajomatkan trailerin kanssa pitkää matkaa "eikö lähempää olisi löytynyt" -puuskahduksilla. Kertoessani, että suurin osa kilpahevosista haetaan Keski-Euroopasta asti, muuttui äänikellossa. Olisihan Ootus kuitenkin Suomen rajojen sisäpuolella.

Venta vielä porskutteli täysissä voimissaan, kun kuulin valmentajani puhuvan Ootuksesta ensimmäistä kertaa. Uteliaana totta kai kyselin enemmän, mutta jätin idean sikseen. Olisihan minulla kuitenkin jo ihana PikkuMusta, eikä tähän KeltaistaJätkää tarvittaisi. Silti kiinnostuin nähdä miltä Ootus näyttäisi ja illan googlettelin sitä. Hauska läntti pyllyn päällä jäi mieleeni elävästi. Olin jo kuulopuheiden myötä tullut siihen tulokseen, että tämä toripoika olisi minulle ruuna paikallaan. Kuin nyrkki silmään. 

Kun hevosen hankkiminen tuli ajankohtaiseksi myöhemmin kesällä, valmentajani kysyi monesti: "joko oot soittanu?" "No en minä, on niin kallis... En minä varmaan pärjää, nuorikin vielä se on....". Oikeasti kiinnosti ihan hirveästi lähteä katsomaan, laittaa nimi paperiin ja viedä ruuna matkassani. Se oli niin nätti ja kuvittelin jo, kuinka syyspelloilla laukkaisin keltaisella ruunallani kanget päässä. Arvelutti kuitenkin niin moni asia: entäs jos se ei olisikaan niin kiva? Aika kaukanakin se on... mitä jos se ei mene ostotarkistuksesta läpi? Päätin kuitenkin rohkaistua ja kädet vapisten soitin Ootuksen silloiselle omistajalle. Pitkän puhelun aikana sovimme koeratsastuksen. 

Kun näin Ootuksen ensimmäistä kertaa hellettä oli lähemmäs kolmekymmentä, ja se nukkui tarhanportilla paahtavassa kuumuudessa. Kuntoon laittaessa se nukkui taas, mutta pysyi kuitenkin sen verran hereillä että ymmärsi suorittaa pyydetyt asiat. Koeratsastuksessa jäi mieleen se, kuinka hankala se oli ratsastaa. Olin tottunut Ventaan, jolle riitti että pyysin selässä "vähän sinnepäin" ja tamma suoritti. Ootuksen kanssa jo laukannosto paahtavan auringon alla oli hankalaa. Mitään tuhmaa ruuna ei tehnyt, mutta helle oli imenyt siltä varmasti viimeisetkin eteenpäinpyrkivät liikkeet... Ootus oli myöskin ainut hevonen, jolla koeratsastuksessa hyppäsin - vaikken ollut yli vuoteen mennyt edes puomeja itse. Jännitti kamalasti ja Keltuainen teki melko eksoottisia loikkia okserille, mutta silti piti kyydissään. Olin jo siinä vaiheessa sitä mieltä, että ratsastan tämän suoraan kotiin.

Heinäkuun lopulla tehtiin paperityöt, ostotarkastettiin ruuna ja aloitimme pitkän kotimatkan kohti Iisalmea. Kun lopulta pääsimme kotitallin pihaan kommentit olivat: "Onpa se iso.", "Onpa se laiha.", "Voi miten nätti" ... mutta Ootus käyttäytyi kuin kotonaan kävellen rohkeasti ympäri uusia tiluksia, rauhoittuen syömään uuteen karsinaansa ja lopulta kiertämään uutta laiduntaan. Vaimeasti hirnuen se katseli muita hevosia, mutta kun kukaan tuttu ääni ei vastannut sille, se siirtyi syömään Ventan vanhalle laitumelle.

Heti alusta asti ruunan kanssa on ollut mitä miellyttävin tehdä töitä. Siinä missä edellistä ratsuani sain aina toppuutella mielipiteiden esittämisessä on ruuna ollut päinvastainen. Ootusta on jännittänyt hirvittävästi uudet asiat, kuten esimerkiksi lampaat, automaattinen vesikuppi ja pesukarsina. Sitä on saanut olla rohkaisemassa, mutta luonteeltaan mitä ystävällisin ja kiltein ruuna on saanut minun motivaation harrastustani kohtaan nousemaan. On ihanaa, kun ei tarvitse väistellä välkkyviä pepsodent-rivistöjä tai miettiä joudunko teholle, jos haen hevoseni tarhasta. Ootus on myös opettanut minua ratsastamaan oikeasti, eikä vain puolihuolimattomasti istumaan kyydissä. 

Puoli vuotta on lyhyt aika oppia tuntemaan hevosensa, enkä tiedä Ootuksen sielunliikkeistä kuin vasta pintaraapaisun. Silti se on monesti yllättänyt minut viisaudellaan (vaikka monesti on sen ovelasti naamioinutkin). Elävänä esimerkkinä mielessäni on loppukesän helteet ja uintireissu. Viikkotolkulla jatkunut paahtava helle sai uittopaikkamme suorastaan vilisemään hevosia. Ootus oli ilmeisesti vähän jännittänyt järveen menoa aiemmin elämässään, mutta tällä kertaa se oli minulla yksinään - ensimmäistä kertaa lähestyessään koko uittorantaa. Käveltyäni lampeen tarkoituksena houkutella Åke mukaani, se hyppäsi komealla loikalla luokseni pärskäyttäen samantien selälleen viileään veteen. Se tiesi, että järvessä olisi mukavampi olo, vaikka vähän jännittikin. Ei mikään turha jätkä.