maanantai 20. marraskuuta 2017

Keuhkokontrollissa



Vierailimme klinikalla keuhkokontrollissa. Olin sinänsä toiveikas, koska Ootus on voinut minun mielestä paljon paremmin nyt viime aikoina. On jo vähän ratsasteltu, mutta yskintä on jäänyt pois. Tallinpitäjä oli kertaalleen kuullut sen köhäisevän tämän kuukauden aikana.
 
Lähtötohinoissa Ootus venytteli kuin kissa, hyvin tyypilliseen tapaansa. Se oikoo selkänsä ja raajansa nähdessään trailerin, kuin valmistaakseensa itseään tulevaan kilpailusuoritukseen. Olin kuitenkin varustautunut hyvissä ajoin talveen ja asentanut hokkikengät alle - jonka seurauksena Ootuksen hokit jäivät hoitopaikan kumimaton reunaan kiinni. Paniikki välähti sen silmissä ja tiukalla kiskaisulla se sai miltei koko kengän irti. En lannistunut. Nappasin kengän viimeisetkin naulat irti, koska kenkiähän nyt aina lähtee irti, kun niissä on tilsakumit. Samalla mietin osallistuvani irtokenkäkurssille, koska on harvinaisen perbeeristä olla aina vinkumassa kenkääjiä tontille.
 
Itse kontrollissa tehtiin hyvin samat toimenpiteet kuin viimeksi: tähystyksessä hengitystiet olivat siistimmät kuin viimeksi, vain yksi klöntti räkää ja keuhkoputken ja keuhkojen liitos näyttivät siistimmältä kuin viimeksi. Eli yskintää oli ollut vähemmän. Tehtiin BAL-tutkimus ja särjettiin kaikkien heikkomielisten sydän ruunan lohduttomalla yskinnällä.
 
Jäimme tällä kertaa odottamaan tuloksia, sillä viimeksi sain tulokset puhelimessa ja erikseen noudin vielä lääkkeet. Ilmaan jäi liian monta kysymysmerkkiä. Pontus sai tällä kertaa heräillä karsinassa, jossa se keskittyi tuijottamaan kaihoisasti ikkunasta. Ajattelin mielessäni, että tuo hevonen se vain rakastaa ulkoilua enemmän kuin mitään muuta.

 
 
Tulokset olivat melko lohduttomat. Täysin samat, aavistuksen jopa huonommat, kuin viimeksi. Eli käytännössä kuukauden rupeama aamuin illoin tallilla oli täysin turha. Keskusteltiin lääkehoidosta ja kerroin olevani enemmän kuin väsynyt tähän rumbaan, ei ole tavallisella työssäkäyvällä ihmisellä mahdollisuutta hoitaa jotakin kaksi kertaa päivässä, kun hoidettava ei sijaitse edes samassa kunnassa. Koska kaikista tärkein lääkeaine mast-soluvälitteisessä IAD:n hoidossa on Lomudal, eikä sitä ollut klinikalla tai apteekeissa, päädyttiin ratkaisuun, että inhaloitavat lääkkeet annetaan 1 krt / pv. Kuitenkin niin kauan, kuin Lomudalia minulla vielä on, niin riemua riittää kahteen otteeseen vuorokaudessa.
 
Eläinlääkäri heitti pallon ilmaan olosuhteiden hoidosta. Tällä hetkellä Ootus asuu siis pienessä yksityistallissa, mikä on remontoitu vanhaan navettaan. Se ulkoilee päivittäin vähintään 12 tunnin ajan, kesäisin se on 24/7 laitumella. Se syö esikuivattua heinää ja sillä on karsinassa olkipelletti, jota vielä kostutan kastelukannulla. Kun aamuisin tulen talliin yön jäljiltä ei sieltä pistä kusenhaju nenään tai ilma seiso raskaana paikallaan. Eli olosuhteet ovat todennäköisesti aika hyvät. Niin hyvät, kun voit tallipaikan vuokralaisena vaikuttaa.
 
Koska IAD ei vastannut hoitoon mitenkään voi sen olettaa olevan jo kroonista. Eläinlääkäri vertasi kolmikirjaimista tautia ihmisten astmaan. Pihatto / ulkokarsina voi olla hyvä ratkaisu, mutta sen voi tietää vasta sitten, kun siellä pihatossa ollaan. Keuhkoihin kun voi vaikuttaa negatiivisesti toisella ilman kuivuus ja toisella ilman kosteus. Ainakin itse koen tukehtuvani pakkasilmalla helpommin, kuin kosteassa, vaikka minulla ei astmaa ole. Luin uusin silmin vanhoja hoitovihkoja: "tänään kova pakkanen, hevonen yski ratsastuksen alussa pari kertaa, muuten pirteä" tai "Ootus on yskinyt tällä viikolla joka päivä rasituksen alussa, muuten pirteä eikä kuumetta". Eli todennäköisesti sillä on ollut tämä helvetin keuhkorutto koko sen ajan mitä se on minulla ollutkin, reilut kolme vuotta.

 
 
Olemme asuneet vuosien saatossa hyvin erilaisilla talleilla. On ollut navettaan rakennettua 10 hevosen tallia koneellisella ilmanvaihdolla 8h tarhauksella ja 25 hevosen tallikäytävää, joka oli juuri saatu rakennettua meidän siihen muuttaessa. Hevoset tarhaili n. 12 h ja ilmanvaihtokoneet surisi. Kaikissa on syöty esikuivattua, kuivitukseen on käytetty vähän kaikkea: kutteria, turvetta, pellettejä. Kaikissa näissä Ootus on yskinyt joka talvi. Minä heräsin siihen nyt vasta, kun totuus kolkutti olalle. Sinänsä tämä koko älytön rumba sai alkunsa siitä, että hevonen yskähti parina päivänä levossa ja joka kerta rasituksen alussa. Joku olisi ajatellut, että latua vaan, kun hevonen kulkee. Ja kulkisihan se.  
 
E nyt suinpäin ryntää vaihtamaan pihattoon tai ulkokarsinaan. Mikään ei sano, etteikö se yskisi sielläkin, joka oli myös vallitseva eläinlääkärin näkemys. Siksi kokeilemme omalla kotitallimme olevaa pihattoa ensi syksynä, sillä se on tällä hetkellä täynnä. En halua muuttaa muuten hyvistä olosuhteista täysin tuntemattomaan, kun mikään ei sano että ongelmat loppuisivat siihen. Pahin pelko on, että jäätäisiin vaille kunnollisia treenimahdollisuuksia epämieluisaan paikkaan. Eläinlääkärin mielestä IAD ei ole suora linkki puhkuriin, eikä voi sanoa meneekö sen muodostumiseen vuosi, viisi vai kaksikymmentäviisi. Vai kenties loppuikuisuus. Tärkeintä on pitää hevonen oireettomana, mitä se on nyt ollutkin. Lisäksi, että sen inhaloitavat lääkkeet tippuvat piakkoin 1 krt / pv kevensin lompakkoa entisestään tilaamalla NAF Five Star Respiratoria 1,5 kiloa. Sen pitäisi kestää n. 3kk, yli pahimman talvikauden.

Kunhan saamme puuttuvan kengän jalkaan alkavat taas treenit, aluksi mennään kevennetysti hevosta kuunnelle. Tarkoitus olisi n. 1,5 kk päästä ratsastamaan kuten ennenkin, eli n. 5-6 krt / vko keskiraskaasti. Koska Ootus on vaivainen myös jaloistaan ei kerta rysäyksellä lähdetä hommiin. Yritän myös lohduttautua, että hevonen jonka röntgenkuvat ovat täynnä harmaita hiuksia liikkuu puhtaasti, kun muistaa pari nyrkkisääntöä  - ehkä se myös elää siis 1,5% viitearvosta huonommilla keuhkoillakin ;)
 
 
Olen vähän pahoillani näistä ikuisista puhelinkuvista.
Pitäisi ulkoiluttaa oikeaa kameraa päiväaikaan kotitallilla enemmän.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Niin tai näin, aina väärinpäin

Jos Ootus saisi valita miten tänään treenataan, niin aina vaan uitaisiin <3

Kun satulaseppä oli tulossa tallille vaikutti ihan hyvältä idealta toppauttaa kaksi vuotta käytössä ollut koulusatula uusiksi. Muutamaa sataa euroa myöhemmin oli pehmoinen ja ihana satula, joka istui Ootukselle mallikkaasti ilman romaania. 

Seuraavana päivänä nousin innokkaasti ratsaille, saadaan jo vähän rasittaa keuhkojakin. Ootus käveli ensin hetken jonka jälkeen se pysähtyi täysin - suostumatta liikkumaan eteenpäin. Koska ruunan ruttelo osaa joskus kokeilla rajojaan, kannustin sitä vain eteenpäin. Ravissa kulki ihan siivosti, joskin kulmiin omituisesti jarrutellen. Laukkaamaan se ei kuitenkaan suostunut, mikä viimeistään sai tuntosarvet kuskille pystyyn. 

Tää oli hyvä.

Hevonen jonka paras askellaji on laukka - sekä laadullisesti, että se on sille itselleen mielekkäin - ei noin vain katoa. Lisäksi ei auta yrittää ratsastaa paremmin, koska vuosien saatossa Ootus on kyllä oppinut mitä epäselvät apuni yrittävät kertoa sille. Yritin uudestaan laukkaa, valmistelin noston huolellisesti ja yritin nostaa. Nousihan se noin kahden askeleen ajaksi, jonka jälkeen Pontus laukkasi selkä köyryssä (vetää takajalat etusten välistä, selkä on pyöreänä) pomppien tasajalkaa, että ahdistaa. 

Tallissa katselin satulaa tarkemmin ja ihmettelin ääneen. Tulin hetkellisesti siihen tulokseen, että satula ilman romaania tuntuu niin omituiselta Ootuksesta, että se vähän pelästyy erilaista fiilistä, eikä kykene liikkumaan. Olihan satula muutenkin vähän niin ja näin, ei ehkä kaikista optimaalisin tähän ylisyöneeseen olomuotoon nähden.

Kuka huomaa mistä kohtaa puristaa...

Seuraavana päivänä ratsastin estesatulalla, joka ei istu oikeastaan mitenkään päin. Satulansovittaja sitä kehuu, mutta oma fiilis siitä ei ole kovin vakuuttunut, sillä se valuu eikä tunnu edes asettuvan selkään. Mutta siinä on romaani, jota Ootus ilmiselvästi kaipasi. Tällä rutkusatulalla se liikkui iloisesti ja tasaisesti. Eli tykkäsi.

Kunnes tänään kahden vapaapäivän jälkeen nousin koulusatulalla selkään. Alkutuntuma oli hyvä, hevonen kuulolla, tuntuu ettei penkki keiku. Viidessä minuutissa pakka kuitenkin levisi niin, että hevonen juoksi alta karkuun pää pystyssä, laukkasi täysin paikallaan eikä suostunut kääntymään. Lisäksi minulla itselläni oli fiilis, kuin istuisin katapultissa. Satulaa nostaessa selästä Ootus irvisti ja kun tökkäsin selkärankaa niin siitähän se ilo repesikin.

Tääkään ei oo hyvä. Pontus ei tykkää kun kuski keikkuu holtittomasti ja ottaa askeleen alta pois, jos tasapaino horjuu.

Koska vastoinkäymisiä on ollut niin paljon, en jaksa oikeastaan enää edes välittää tästä. Satulan etsiminen lyhyeen selkään, hevoselle jolla on isot lapakuopat ja lavat, sekä omintakainen tyyli liikkua on ihan helppo juttu. Lisää tvistiä saadaan, kun satulansovittaja huomaa, että hevonenhan on ihan vino lihaksistoltaan ja toinen puoli lihasköyhempi. Rahallahan siitäkin selvitään...

Mutta mikä on todennäköisyys että satula, jolla hevonen on liikkunut vuosia hyvin muuttuu toppauksen jälkeen täysin kammottavaksi? No, ehkä yksi tuhannesta. Ostaessani satulan siinä oli melko vajaat toppaukset, se istutettiin romaanin kanssa sopivaksi lapakuoppien takia. Vaikka toppaukset olivat vajaat, ne olivat silti pehmeät ja "napakat". Vuosien aikana ne ovat kuitenkin menneet muhkuraiseksi. Nyt kun satula topattiin uudestaan, siihen tuli muhkeat toppaukset. Se ilmeisesti muutti toppauskulmaa takaa niin, että Ootus ei pidä.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Itkuvirsi

 
 
Klinikasta on kulunut kohta kuukausi ja lääkitystä on mennyt alas täydellä volyymilla tasan kaksi viikkoa. Eli kaksi kertaa päivässä, joka päivä. Hauska combo toteuttavaksi, kun tallimatka on kohtuullinen (n. 20 min) ja teet kolmivuorotyötä 12 h vuoroissa. Olen herättänyt Ootuksen klo 5 uniltaan, kun se on pää heinätyynyllä nukkui niin pienellä kippuralla, kuin tuommoinen 170+cm nyt menee. Vastaavasti olen ryöminyt tallille töistä klo 23 aikaan illalla antamaan astmapiippua, kun Ootus jo ottaa iltauniaan karsinassa.
 
Viime viikolla olin väsymyksessä ja pienessä epätoivon vallassa jo valmis luovuttamaan koko touhun. Halusin vain kotiin äidin luo ja juoda kaakaota, kun universumi vastusti minua rankasti. Ei riittänyt pelti- ja peurakolari, kun bensa-asemalta loppui bensiini juuri minun kohdalla. Vieden viimeiset rahat kaksi päivää ennen uutta tilipäivää... Kaiken kruunasi puolittainen irtokenkä, jossa ei ollut ensimmäistäkään naulaa sisäsyrjällä, mutta sitäkin tukevammat naulat ulkosyrjällä. Itkua tihrustaen kaksi tuntia työskenneltyäni puukolla sain kengän lopulta irti (viimeisen voitelun teki tallinpitäjä, koska minä oikeastaan istuin enää lattialla nyyhkyttämässä).
 
Viime päivinä Ootus on osoittanut merkkejä siitä, että sen nuppi leviää tarhassa seisomiseen hetkellä millä hyvänsä. Varsinaisesti mitään tuhmaa se ei tee, mutta näplää suullaan kaikkea mahdollista ja taluttaessa on reippaasti etenevää mallia. Tiukassa treenissä se laahustaa jotenkuten perässä, mutta sairaslomalla siitä kuoriutuu oikea Valentin Kononen.
 
 
 
 
Päätin, että tarjoan sille mielenvirkistystä ja juoksutan muutaman kerran ennen kuin alan kävellä sen kanssa selästä käsin. Yleensä ei ehditty kuin kentälle asti, kun Pontus ampaisi matkaan häntä pystyssä liihottelemaan. Kunnes sitten tänään nousin selkään. Ootus oli ihmeen vetelä jo heti alkuun, mutta oletin sen johtuvan vesisateesta. Pontus ei tykkää, että sen naamaan sataa. Juoksutin aluksi n. 10 min, talutin muutaman kierroksen ja nousin selkään. Kolme ympyrää ravia molempiin suuntiin, paljon käyntiä  ja yksi kierros laukkaa molempiin kierroksiin. Lopulta yksi raviympyrä ja kävelemään. Havahduin lopetellessani käyntejä, että O puuskuttaa edelleen. Siis PUUSKUTTAA. Ei ole hengästynyt vaan läähättää kuin maratonin jälkeen.
 
Seurasin puuskutusta pitkään. Käveltiin ja käveltiin, lopulta aloin epäillä että olenko niin pullukka, että nääntyy koko konttura allani. Lopulta hengitys tasaantui, aikaa oli kulunut 30 minuuttia rasituksesta. Itketti (toim. huom. en yleensä ikinä itke, sanon vaan rumia sanoja ja jatkan eteenpäin) että miksi menin ratsastamaan. Nyt sillä on saletisti puhkuri ja ei tästä peliä tule. Monttuun vaan. Tätä mieltä oli myös ei-heppaihminen töistä. Että kannattaisi miettiä, onko oikein pitää ja kärsiikö eläin. Pahoitin vähän mieltäni (toim.huom. yleensä en koskaan pahoita mieltäni).
 
 
Lopulta yritin järkeillä, että jätin hevosen periaatteessa täydestä kilpakunnosta suoraan seisomaan tarhaan. Se, että minä koen isoksi jutuksi lenkkeillä 5 km matkan kolmesti viikossa isoksi jutuksi, ei se tunnu hevosessa oikeastaan missään. Pontus on lähinnä siis seisonut viimeiset kolme viikkoa, kävelemällä ehkä n. 1000 askelta päivässä. Tarhassa se ei juurikaan liiku siis mihinkään itse. Lisäksi näin jälkikäteen ajateltuna n. 30 minuuttia kestänyt rasitus oli aika kohtuuton, koska se sisälsi paljon ravia ja laukkaa (liinassa lähinnä). En vaan jotenkin osaa itse yhtään suhteuttaa, kun hevosellani on aina ollut tiukka kisakunto ja se on jaksanut porhaltaa monta kisarataa päivään. Lisäksi lämpömittari näytti +8 ja hevosellani on tiivis talviturkki. Kaiken tämän hyvän lisäksi olen tuntenut hevosen jaloissa erinäisiä lämpökohtia, turvotuksia ja olipa yhdessä mielestäni jo jopa vähän impparia.
 
Oli miten oli. Parasta tässä koko sopassa on ollut se, että Pontus hörisee minulle tervehdykseksi ja kävelee tarhasta empimättä luokseni. Kontrolliin on aikaa nyt 1,5 viikkoa ja yritän olla ratkeamatta liitoksissani ennen sitä. Taidan tarvita kuitenkin ihan vaan varuilta foliohatun ja lobotomian. Siellä klinikalla saadaan vastauksia ja eihän tämä nyt monttudiagnoosi ole. Eihän?