torstai 30. huhtikuuta 2015

Hauskaa vappua!



Viime vuonna Venta sai kunnian poseerata vappuneitona. Maailman rohkein PikkuMusta suoriutui tehtävästään täydellisesti, ja olin ylpeä siitä jo silloin. Olen ylpeä edelleen, vaikka Ventani heitti lusikkansa nurkkaan jo kauan sitten. Tänä vuonna vappuaattoksi iski takatalvi kahdenkymmenen senttimetrin lumimäärän kanssa, joten Ootus ei joudu järkyttämään sielunmaisemaansa vappuvermeillä.

Hauskaa vappua kaikille lukijoille!

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Keltainen kesyyntyy


Olen käynyt muutaman kerran katsomassa Ootusta treenissään, mutta lähinnä olen keskittynyt karmiviin työvuoroihin ja muiden asioiden hoitamiseen. Ootuksen satulat lähtevät nyt takaisin käsittelyyn, sekä sen hieronta-aikoja on pitänyt siirrellä sopiviksi. Tuntuu, että mitä enemmän hevosmaailmaan pääsee sisälle, sitä vaikeampaa on tehdä päätöksiä itse ilman muiden konsultointia. Tänään tiistaina Ootus kuitenkin tulee takaisin minulle kotitallille omaan käyttööni. Viimeisenä treeninä on tarkoitus ratsastaa Ootus puoliksi ystäväni kanssa ja saada häneltä vinkkejä ruunan taltuttamiseksi.







Nämä kuvat on otettu sunnuntaintreenistä, jossa aluksi O hölkytti liinassa muutaman kierroksen, josta harjoitus jatkui normaaliin sileän treeniin muutaman kavaletin ylityksen kanssa. Lopulta Keltainen lähti kahden muun hevosen kanssa vesiesteelle veteenmenoa harjoittelemaan. Olin todella iloinen nähdessäni kuinka hyvinvoivalta ja iloiselta ruuna näytti liikkuessaan. Kotitallilla sen ilme on kireä ja jännittynyt, joka on varmasti vain heijastus siitä mitä omilla kasvoillani ratsastuksen ajan on. Muutamaan kertaan samana aikaan ratsastettavana olleen harmaan hevosen tullessa vastaan Ootus yritti sinkoutua eri suuntaan, joka oli ilmeiselvästi kokeilu päästä töistä pois. Kun jo vähän väsyttää, ruuna hakee ylimääräistä kimmoketta ulkopuolelta, josko ratsastaja säikähtäisi sen tempuista ja jättäisi leikin kesken. Ootus kuitenkin liikkui rennosti ja letkeästi, toskin hieman liian vauhdikkaasti juosten. Sen tapana kuitenkin on ollut hitaus ja pysähtely, joten parempi antaa hieman juosta - jos ongelmana on ollut päinvastainen.






 




Kotiin tullessaan minun täytyy pystyä vakuuttamaan itseni siitä, että on aivan normaalia jos hevonen joskus ponkaisee säikähdettyään. En voi ratsastaa kokoajan miettien, mitä jos se nyt... koska silloin sinkoutuminen on taattua. Sisäinen zenini on saatava sisältä kuntoon, jotta voin saada hevoselleni levollisen ja rauhallisen mielentilan. Nähtyäni kuinka rauhallisesti ja vakaasti Ootus on ottanut täysin uusia asioita tai pitkän tauon jälkkeen tulleita tehtäviä vastaan, olen huomannut ettei se niin hurja olekaan. Kun ratsastaja pysyy rauhallisena ja "tehdäänpäs nyt tämä asia" -asenteella kyydissä niin Keltainenkin on itse rauhan tyyssija. Minun täytyy pyrkiä samaan. 



sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Yllättävä treeniin lähtö


Viime viikolla Ootusta hierottiin ja etsittiin syitä muuttuneeseen käytökseen. Siis siihen, että sillä tuntui pulssi nousevan ratsastaessa yläilmoihin, valkuaiset välähtelivät joka suuntaan ja hengitys törisi ruunalla. Kirsikkana kakun päällä Ootus yritti vältellä työntekoa pysähtelemällä, heittelemällä päätään ja muutenkin pienesti protestoimalla. Huonona kombona istuin vielä jännittyneempänä selässä, sillä tuntui että kontrollia ei ole hevoseen. Eikä omaan pelkoon. Eikä oikein mihinkään. Jos minä istun kyydissä sydän kurkussa, tuntee Ootus sen selkeästi. Senkin sydän nousee kurkkuun. Hieronnassa löytyi vasenpuoli kireänä, erityisen kireitä oli lapa ja selkä. Eteen-alasjumppaa lääkkeenä. Huonoin puoli nyt lienee, etten uskalla vaikuttaa Keltaiseen, joka muutaman päivän juoksi ihmisen alta paskanjäykkänä ja järkytyksestä kankeana keskittyen kaikkeen muuhun, kuin itse jumppatreeniin. Järkytysjäykkänä juokseminen ei varmasti ainakaan avaa yhtään mitään lihasta, päinvastoin.

Ootus on yleensä todella hiljainen hissukka, mutta maisemanvaihdos on kasvattanut sen äänentuottoa...

Muutamaa kuukautta sitten, jos Ootus jännittyi jostain osasin itse pysyä rauhallisena. Ratsastin eteenpäin ja jännitys hevosessa laukesi metrien taittuessa jalkojen alle. Nyt kovemman pintakosketuksen jälkeen olen menettänyt sen rohkeuteni ratsastaa hevosta jännityksen yli. Kierryn sykkyrälle selässä, joka lietsoo Ootusta tuhmuuteen. Se huomasi, että jos se aivan yllättäen pysähtyisi neljälle jalalle seisomaan kesken ravin, en uskaltaisi patistaa sitä liikkeelle napakasti. Lepohetki oli ruunasta palkitseva, eli huono käytös palkitsi sen. Huono tapa alkoi tehdä syntyään hevosessa ja täytyi pyytää kokeneempia apuun. Muutaman puhelinsoiton jälkeen varmistui, että Keltainen ruuna muuttaisi väliaikaisesti treenattavaksi naapuripitäjän suureen ratsastuskeskukseen. Itse kutsun tätä Ootuksen tapakouluksi, mutta Ootus varmaan itse luulee joutuneensa työleirille.

...ja kun kukaan tuttu ei vastaa, haistellaan onko tutut lähellä

Ootus oli syömässä iltaeväitään muuttoiltana, kun pakkasin sen yllättäen traileriin. Ruuna seisoi ihmeissään koko matkan ja päästyämme perille, sen ilme oli kysyvä: "Missä me ollaan? Mitä me tehdään?". Talutin ruunan sille varattuun karsinaan, purin matkavarusteet ja toivotin hyvät yöt. Ootus seisoi silmät selällään ja katsoi minua: "minne sinä oot minut tuonut?". Kymmenen  hevosen kotitalli on pieni maalaistalli verrattuna treenitalliin. Ootus ihmetteli töristen karsinassaan silmät selällään. Kotitallin idyllissämme olemme treenatessamme kuunnelleet lintujen viserrystä, tuulen huminaa puissa ja laineen liplatusta. Tapakoulussa treenimusiikkina soi rytmiltään jumputtava diskomusiikki. Siinä on Ootukselle kerralla kulttuurishokkia.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Itseluottamus pakkasella

Tipuin Ootukselta viikko sitten. Maakosketus oli aika kova, tuntui kun pillastunut virtahepolauma ryntäisi ylitseni. Suuremilta luuvaurioilta (ehkä) säästyttiin. Alkuviikosta vasen jalka alkoi kipeytyä kävellessä ja tällä hetkellä sakkaa esimerkiksi auton kytkintä painaessa vimmatusti. Yritän kuitenkin lohduttautua sen olevan vain suurempi lihasjumi. Tai sitten lonkka tosiaan on kahdessa osassa.

Painovoiman uhmaamista edelsi hienoinen ryöstäytyminen, jonka jälkeen muutaman mulliloikan (= pukin) jälkeen tavoitin paikkani kentänhiekasta. Ootus oli ollut kireänä koko ratsastuksen ajan myrskytuulessa ja oli ottanut "lähtöjä" jo muutamaan kertaan. Sain sen joka kerta kiinni rysältä ja naureskelin vaan, että nohnoh ruuna, iisisti vaan. Viimeisellä kerralla se lähti niin laiskasti, että vain nauroin että soosoo humma, älähän ole hurja. Diesel-moottori kuitenkin lämpeää hitaasti, mutta kun turbo saadaan silmäkkeeseen sitä sitten myös mentiin.

Fiilikset olivat tiistaina korkeat, kun ratsastus onnistui hyvin!

Minua on sen jälkeen pelottanut. En pelkää Ootusta, mutta satulaan nouseminen saa sydämen lyömään aika tiheästi. Kylmä hiki pukkaa läpi, suu kuivuu ja kädet vapisee. Ihana dressyyr on kaukana, kun mielikuvitukseni tuottaa vain kauhukuvia katkenneista raajoista. Ootus on kuitenkin ollut aika röyhkeästi tilanteessa mukana, eikä suinkaan ole taantunut alkeistuntihevoseksi. Ei mennyt montaa kertaa, kun se hoksasi että ratsastaja takertuu paniikin omaisesti harjaan roikkumaan jokaisesta hännän heilautuksesta, eikä uskalla vaatia töitä. Keltainen onkin nostanut keskikavion pystyyn "en tee enää mitään, sielläkös ruikutat". 

Alkuviikko meni kivasti. Harjoiteltiin pelkoasioihin siedättymistä, juoksutettiin ja sitten vähän ratsastettiin. Maanantaina uskalsin kävellä kentällä kyydissä ja ravata vähän. Tiistaina jo laukattiin sivistyneesti, mutta kuskilla puntti tutisti ja ainoana ajatuksena päässä oli "äkkiä käyntiin ja sitten alas". Torstaina ruuna oli jo tajunnut homman juonen. Jos ei huvittaisi, niin ei tarvitsisi tehdä. Kunhan vaan vähän takajalkaa nostaisi niin roikkuisin hysteerisenä kyydissä, kunnes hyppäisin alas. Hommat loppuisi ja huonosta käyttäytymisestä se saisi kunniapalkinnon lisäksi hyvän mielen.

 

Itseluottamus on minulla aivan nollissa. Tuntuu, että olen saanut aikaan valtavan ongelman tai siltä, että olen saanut pilattua hienon hevosen. Olen yrittänyt etsiä syytä käyttäytymiseen, mutta syyttävä sormi osoittaa ratsastajaan takaisin: mitäs et uskalla pyytää hevoselta. Mitäs et pysy kyydissä. Mitäs et osaa ratsastaa. Asiaa ei helpota ollenkaan, että Ootus eilen esiintyi käynnissäkin pukitellen. Ainoa toiveenkipinä on, että pysyin kyydissä. Satulat meillä vaihtui, mikä voisi loogisesti aiheuttaa tämän, mutta liikkeessä sopivaksi katsotut satulat... Hankala uskoa.

Ensi viikolla saan selkään varsinaisen stunt-ratsastajan, näyttämään Ootukselle että ihmisen kantaminen selässään on sittenkin ihan kivaa. Nyt minun pitäisi vaan saada skarpattua itseni kanssa ja saada vanha "seiso vaikka kahdella jalalla, mutta nyt tehdään tätä mun juttua kans" -asenteeni takaisin. Tällä hetkellä asenteeni on "ei ei ei , älä herranjumala missään nimessä, apua, ei tehdä tätä enää". Haaveilin toukokuun alun kankiluokista, mutta näyttääkin, että Ootus haluaa minun harjoittelevan vain kevyttä ravia ensin. Tunnen epäonnistuneeni ratsastajana ja hevosenomistajana. Onhan se nyt vähän nössöä pelätä omalla hevosellaan ratsastamista.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Hevoset 2015


Lauantaipäivä hurahti rattoisissa tunnelmissa Tampereen Hevoset -messuilla. Vierailin ensimmäistä kertaa kyseissä tapahtumassa, kun oma kotiseurani Koljonvirran Ratsastajat järjestivät kimppakyydin naapurikaupungin seuran kanssa. Bussimatka kohti Tamperetta alkoi jo klo 4.30 aamulla. Kellon soidessa teki mieli perua koko juttu, varsinkin kun edellisenä iltana olin tippunut pahasti Ootukselta ja lihaksia jomotti vietävästi herätessä. Murehdin jo valmiiksi pitkää bussimatkaa, mutta onneksi kolotukset taintuivat särkylääkkeillä. 

Ensimmäisenä Tampereella meitä kohtasi monen sadan metrin mittainen lippujono. Olin järkyttyä jonon pituudesta, sillä aluksi vaikutti ettei jono liikkuisi mihinkään. Onneksi jonotusaika kului melko ripeään tahtiin aurinkoisessa kevätilmassa. Kaatosateessa ja myrskyssä olisin painellut takaisin bussiin odottamaan kotimatkan alkua... ;) Seuraavaksi jonotettiin lippua kassalta ja sen jälkeen suurin osa meidänkin bussilastista jäi jonottamaan vessaan.

 



 




Messuhalliin astelin kymmenen jälkeen, kun kenttäklinikka (jonka olisin halunut nähdä) oli jo täydessä tohinassaan katsomopaikkojen ollessa varattuja. Tyydyin kaverini Heidin kanssa ensimmäisenä kiertelemään myyntikojuja ja elvyttämään Suomen taloutta pistämällä rahaa kiertoon. Myyntikojuissa näkyi tuttuja bloggaajia ja tuttuja myyjiä vuosien varrelta. On tosi mukavaa huomata, että jotkut myyjät muistavat minut vuosienkien takaa, kun joskus ollaan muutama sana vaihdettu. Kuhina kojuissa oli kuitenkin melkoinen, sekä tuntui etten halunnut edes työntyä joka nurkkaan uusia varusteita ihmettelemään. Osa ajatteluista hankinnoista jäi ostamatta, sillä ihmisvilinissä ei juuri huvittanut rueta penkomaan syvemmin koreja tai sovittelemaan housuja. Jotkut tietysti torailivat huonosta asiakaspalvelusta ja epäkohteliaista myyjistä, mutta itse en tavannut yhtäkään. Asiakaspalvelijana olen itse huomannut sen, että on todella hankalaa säilyttää hymy ja ystävällisyys, jos asiakas itse on myrkyn niellyttä.

Päivän aikana yritimme etsiä itsellemme katsomopaikkoja rotuesittelystä, dressage meets westernistä, estekilpailuista, islanninhevosnäytöksestä ja ritariturnajaisista. Liikkeellä katsomoon piti olla todella hyvissä ajoin, sillä varsinkin estekilpailuja seurasimme pienestä sopestamme kentänlaidalla, josta näimme huimat kolme estettä yrittäessäni epätoivoisesti valokuvata niitä. Messuesitykset olivat kyllä oikein viihdyttäviä - pitää nostaa hattua jokaiselle yleisöä jännittäneen hevosen kyydissä olleelle. Ei käynyt kateeksi, itse jos olisin joutunut areenalle niin kylmä hiki otsalla olisin kököttänyt Ootuksen kyydissä.


 











Hevoset -messutapahtuma on kyllä varmasti viihdyttävä lapsiperheille ja alan vasta-aloittaneille harrastajille. Minua olisi kiinnostanut klinikkatyyppiset ohjelmat enemmän, mutta sisäinen tiukkanutturainen kouluratsastaja antoi tilaa sisäiselle heppahullulleni ihastella suurta shireä tai haukkoa henkeäni ritariturnajaisissa. Messuilla järjestettiin myös SM-kilpailut keppihevosille ja piti monta kertaa katsoa pitkään, kun pikkutytöt pääsivät todella ketterästi 90cm esteestä yli. Minä kun en pääse edes hevosella... ! Lisäksi messuilla tuli vastaan upein näkemäni keppihevonen, musta friisiläinen valkoisilla kangilla. Oman lapsuuteni hohdokkaat keppihevosmuistot romuttuivat, kun näin sen upean pitkätukkaisen friisin kankeineen.  

Oliko teillä kivaa messuilla? 
Tuliko näytettyä suomalaisen hevosihmisen ostovoimaa myyntikojuissa? 
Näkyikö tuttuja? 

Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä Blogitallin ja Hevoset -messujen kanssa.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

(Liian) isot tissit


Tämä katkera tilitys päätyi alunperin facebookin seinälleni, mutta koska tuntuu, että voin jatkaa valitusvirttäni täällä, liitän tämän tännekin. Eikä tässä edes mainita juuri hevosista mitään.

Nyt hermostuttaa. Tissigate. Koko SoMe riehuu siitä, että "pieni on kaunista ja povipommit on oksettavaa" -asenteella. Olen lukenut pikkutissien puolestapuhujien vuodatuksia siitä, kuinka heitä on nyt sorrettu tässä julmassa maailmassa. Ja se, että jos on isot hinksut niin pitäs olla helvetin onnellinen siitä. 

L U O J A N   L U O M A T
Kun kävin ensimmäisen kerran puhumassa lääkärille, että haluaisin lähetteen rintojen pienennys konsultaatioon. Nainen tokaisi minulle: "voi teitä nuoria, kyllä sinäkin tulet vielä hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet". Anteeksi miten meni? Eli minun pitäisi kärsiä tilanteestani koko loppuelämäni ajan "koska olen luotu sellaiseksi". Ja oppia vielä olemaan sinut asian kanssa? Toinen argumentti on aina "toisille tuota povea on suotu". Ei, ei sitä ole suotu yhtään kellekään - ja sen jokainen isohinkkinen emäntä tietää. Se on ristiksi annettu kantaakseen. Ylimääräiset kymmenen kiloa etupuolella ei nimittäin tule ilman terveyshaittoja. Minulle kasvoi vanhan piian kyhmy huonon ryhdin seurauksena jo 16-vuotiaana. Käteni puutuvat useita kertoja päivässä, niska- ja hartiakivuista puhumattakaan. Selkäranka on täysin vinksalleen kääntynyt ja tämä kaikki pitäisi vielä kantaa etuoikeutettuna? 


H E L P P O H A N   S U N   O N   M I E H I Ä   S A A D A
Aina joku vetoaa siihen, että kun on isot rinnat niin miehiä on parijonoksi asti. Nyt tulee ehkä yllärinä, että eipä juuri ole näkynyt sitä mieskatrasta mitä näillä puskureilla pitäisi muiden mukaan olla. Toisaalta, ehkä ihan hyvä niin. En ole luonteeltani man eater. En voi ymmärtää miksi kukaan valitsisi kumppaniaan pelkästään ulkoisten seikkojen vuoksi, koska kaunis voi olla sisältä mätä. Good luck with that shit. 



E I   H I T T O   M I T K Ä   L O L L O T
Jos on povea yhtä paljon kuin Pamelalla konsanaan, niin muut kanssaihmiset kokevat olevansa jotenkin etuoikeutettuna kommentoimaan sitä. Harhakuvitelmissaan joku varmasti luulee, että se tuntus jotenkin uskomattoman hyvältä. Tai saisi aikaan jonkinlaisen seksuaalisen hekuman, kun joku laukoo päin näköä tissikommentin. Mä saan miltei jokaisessa yövuorossani neljän aikaan aamuyöllä hurmaavan kommentin, pitäisi varmaan olla aika otettu. Lähinnä olo vain kiusaantunut, yritäppä siinä sitten takellella että millä juomalla. Suurin huomio kuitenkin on ollut, että kommenttien laukojat ovat yleensä naisia. Kateellisia varmaan ovat, koska raukat eivät tiedä että näiden hyytelöiden kanssa et nuku edes mahallasi. Luulevat, että onni jotenkin löytyy kuppikoosta. En koe, että minulla on oikeutta mennä kellekään sanomaan mitään heidän ulkonäöstään. Tästä päivästä eteenpäin rupean sanomaan "naamas on ruma", oli tissikommentti kehuna tai ei. Minulle se tuntuu loukkauksena.


V A A T T E E T   V A R M A A N   N Ä Y T T Ä Ä   T O S I   U P E I L TA 
Suora sitaatti eräästä blogista: "Naiset jotka omaavat pienet rinnat, ovat kauniita sellaisenaan, eivätpähän näytä liikaa tyrkyllä oleville". Mä en ole ikinä halunnut omasta vapaasta tahdostani näyttää tyrkylle. En vaikka minkälaisia verkkoja olisi vesillä ollut. Moni luulee, että olen tyrkky. Vaan koska tissivako näkyy. Näkyyhän se tässä kokoluokassa, jos et ole laittanut poolopaitaa päälle. Silloinkin se kuultaa paidan läpi. Valitseppa siinä vaatteita, kun muuten olet kokoa M, mutta rinnat kasvattavat sinut kokoon XL. Tosi upea näky, vaatteet säkittää hartioista ja mahalta tai puolestaan paidannapit soivat tiukemmin kuin Kalevalan kantele. Puhumattakaan mitä sä tarvitse sinne vaatteiden alle: mummojen tissiliivit löytyy joo, jotka ovat ilman minkäänlaista muoto-ompelua, toppausta tai mitään. Eli periaatteessa toinen tissi osoittaa itään ja toinen länteen, muotonakin on vielä rintojen oma profiili. Harvat luomutissit on muuten rakentuneet mitenkään kauniisti, yleensä painovoima on vetänyt niitä aika hyvin puoleensa. Ja kun isohinkki haluaa harrastaa urheilua, on ongelma vielä isompi. Päälle pitää virittää panssariryyderit, että ei hölsky. Niiden panssariliivien löytäminen on oma ohjelmanumeronsa - eikä muuten käydä Seppälästä hakemassa "kaikki alusvaatteet 9,95€" -tarjouksia. Allekirjoittanut on valinnut lajikseen ratsastuksen, jossa tulee paljon tärähdyksiä ja sivuttaisliikettä rinnoille. Ja ylös-alas. Oikeastaan vähän joka suuntaan. Ja mitäkö mä pistän päälle? Viimeiseen asti kurotut todella vahvat normaaliliivit, joidenka päälle vielä enemmän puristavat urheiluliivit. Sen jälkeen koko paketti teipataan tiukkaan kasaan ilmastointiteipillä ja haukon happea sen verran, etten pyörry. Hyviä urheiluliivejä ei tunnu löytyvän isoon kokoon, se on mahdoton yhtälö. Ja huonojen liivien tärähdykset sattuvat, tuottavat suurta fyysistä kipua povensa kantajalle tai vähintään häiritsevät hölskyessään. Ja tuhoavat rintakudosta. 


S U M M A   S U M M A R U M
Suurin osa tuntuu olevan sitä mieltä, että isot tissit ovat etuoikeus. Voin sanoa sen omasta kokemuksestani, että ei ole. Se on elävä helvetti, jokaisena päivänäsi elämäsi loppuun asti mukana. Ellet ole onnekas ja pääse kirurginveitsen alle. Minut on aina valittu läpi peruskoulun näytelmiin äitihahmoiksi. Ei suinkaan sen takia, että olisin mahtava näyttelijä, vaan siksi että rintani olivat jo silloin niin isot, että ne näkyivät varmasti takariviin asti. Oli tosi kätevää valita semmonen, kun ei tarvinnut käsikirjoitukseen erikseen tehdä selkeäksi kuka näyttelee äitiä. Elävä helvetti se on myös säryiltään ja kivuiltaan, rasittavilta tekijöiltään. Mulla on noin viisi kertaa enemmän rintakudosta mihin voi rintasyöpä elämäni aikana kehkeytyä kuin muilla. En vieläkään näe etulyöntiasemaani tässä. En ole välttynyt saamasta sakkoja povellani, enkä ole sen parempi ihminen. Oikeastaan vähän vaivaisempi ja sairaampi, kuin muut parikymppiset ovat. Aion ruikuttaa niin kauan terveyskeskuksien huoneissa lääkäreille, kunnes pääsen verorahoilla maksettuun rintojen pienennykseen. Se on vaativa ja hankala leikkaus, mutta en näe muuta keinoa pelastaa jäljellä olevaa terveyttäni ja elämänlaatuani. Aivan yksi lysti, tunnenko oloani sen jälkeen "naiseksi", kuten isotissit kuulemma tuntevat. Elämänlaatu siitä paranisi. 

Seuraavan kerran kun kuulen "olisipa mullakin yhtä isot" tai "helppohan sun on noilla sanoo", niin annan bitchsläpin toisella rinnallani. Suurin osa ei edes tajua, kuinka raskas risti on isoa povea kantaa. Etuoikeutettu on se, jolle ei luoja suonut massiivista luomupovea. Kumitissit puolestaan eivät voi puhua isoista rinnoista kovinkaan totuudenmukaisesti ja arvostelevasti, sillä silikoni ei nyt millään paina yhtä paljoa kuin ihan oikean tissin sisältö. Vaan pienennysleikkaus ei kolkuttele kalenterissa, joten voin heittää tissit olan yli ja jatkaa katkerana, kuten ennenkin.