Yllättävä treeniin lähtö

Viime viikolla Ootusta hierottiin ja etsittiin syitä muuttuneeseen käytökseen. Siis siihen, että sillä tuntui pulssi nousevan ratsastaessa yläilmoihin, valkuaiset välähtelivät joka suuntaan ja hengitys törisi ruunalla. Kirsikkana kakun päällä Ootus yritti vältellä työntekoa pysähtelemällä, heittelemällä päätään ja muutenkin pienesti protestoimalla. Huonona kombona istuin vielä jännittyneempänä selässä, sillä tuntui että kontrollia ei ole hevoseen. Eikä omaan pelkoon. Eikä oikein mihinkään. Jos minä istun kyydissä sydän kurkussa, tuntee Ootus sen selkeästi. Senkin sydän nousee kurkkuun. Hieronnassa löytyi vasenpuoli kireänä, erityisen kireitä oli lapa ja selkä. Eteen-alasjumppaa lääkkeenä. Huonoin puoli nyt lienee, etten uskalla vaikuttaa Keltaiseen, joka muutaman päivän juoksi ihmisen alta paskanjäykkänä ja järkytyksestä kankeana keskittyen kaikkeen muuhun, kuin itse jumppatreeniin. Järkytysjäykkänä juokseminen ei varmasti ainakaan avaa yhtään mitään lihasta, päinvastoin.

Ootus on yleensä todella hiljainen hissukka, mutta maisemanvaihdos on kasvattanut sen äänentuottoa...

Muutamaa kuukautta sitten, jos Ootus jännittyi jostain osasin itse pysyä rauhallisena. Ratsastin eteenpäin ja jännitys hevosessa laukesi metrien taittuessa jalkojen alle. Nyt kovemman pintakosketuksen jälkeen olen menettänyt sen rohkeuteni ratsastaa hevosta jännityksen yli. Kierryn sykkyrälle selässä, joka lietsoo Ootusta tuhmuuteen. Se huomasi, että jos se aivan yllättäen pysähtyisi neljälle jalalle seisomaan kesken ravin, en uskaltaisi patistaa sitä liikkeelle napakasti. Lepohetki oli ruunasta palkitseva, eli huono käytös palkitsi sen. Huono tapa alkoi tehdä syntyään hevosessa ja täytyi pyytää kokeneempia apuun. Muutaman puhelinsoiton jälkeen varmistui, että Keltainen ruuna muuttaisi väliaikaisesti treenattavaksi naapuripitäjän suureen ratsastuskeskukseen. Itse kutsun tätä Ootuksen tapakouluksi, mutta Ootus varmaan itse luulee joutuneensa työleirille.

...ja kun kukaan tuttu ei vastaa, haistellaan onko tutut lähellä

Ootus oli syömässä iltaeväitään muuttoiltana, kun pakkasin sen yllättäen traileriin. Ruuna seisoi ihmeissään koko matkan ja päästyämme perille, sen ilme oli kysyvä: "Missä me ollaan? Mitä me tehdään?". Talutin ruunan sille varattuun karsinaan, purin matkavarusteet ja toivotin hyvät yöt. Ootus seisoi silmät selällään ja katsoi minua: "minne sinä oot minut tuonut?". Kymmenen  hevosen kotitalli on pieni maalaistalli verrattuna treenitalliin. Ootus ihmetteli töristen karsinassaan silmät selällään. Kotitallin idyllissämme olemme treenatessamme kuunnelleet lintujen viserrystä, tuulen huminaa puissa ja laineen liplatusta. Tapakoulussa treenimusiikkina soi rytmiltään jumputtava diskomusiikki. Siinä on Ootukselle kerralla kulttuurishokkia.

Aika mennä parturiin...?

En ole ikinä osannut leikata hevosteni harjoja kauniiksi. Ventaa saksin kovasti aina aika-ajoin, mutta sain lopulta leikattua sen harjan niin vinoon, ettei säällä ollut jouhia laisinkaan. En ikinä ole oikein ymmärtänyt, että pitäisi leikata kaarevaksi eli hevosen kaulanmuotoon. Yritän aina "kämmenen mittaiseksi" suhlata tukkaa kuosiin, jolloin lopputuloksena on yleensä mitä kammottavin viritelmä. Ventan harjas nousi kerran nyppimisen jälkeen jenkkitukaksi, joka vasta hirveän näköinen olikin. Niskasta sojotti pystyssä, mutta muuten jouhet tiesivät paikkansa olevan alaspäin.

Ootuksella oli tosi hyvä ja kivannäköinen harjas tullessaan. Pitkähkö, mutta asiallinen ratsutukka. Kadehdin ruunani jouhikuontalon väriä, sillä se oli miltein samaa sävyä mitä itse toistuvasti tavoittelen väriainepurkeista. Ootuksen harjas on todella ohut, joten nyppiminen ei tule kysymykseen. Harmi, että nyppiä minä osaan, mutta saksia en käteeni henno ottaa. Joten ruunan kuontalo on vain kasvanut, ja kasvanut. Naureskelin taannoin, että teen siitä keltaisen friisiläisen. Joulukuussa saatiin valmentajalta leikkimielinen kommentti, että kouluratsastus on vakavasti otettava asia, sekä ensi kerralla tullaan fiskarssin saksien kautta treeniin. ;)

 

Ootuksen harjas on mielestäni todella näyttävä, kun se tukka hulmuten laukkaa vapaudessa. Toisaalta taas sillä on aivan järkyttävä ravuritukka, joka on todella epäkäytännöllinen: milloin jouhet jäävät satulan alle, milloin ne ovat sotkussa sadepäivien jälkeen. Ruunan tukkaan on kuitenkin helppo takertua, kun Keltuainen meinaa heittäytyä villiksi. Pitkä hulmuletti saa sille kuitenkin himpan verran hoitamattoman näköisyyttä ulkoiseen olemukseensa. Kilpailukausi kolkuttaa ovella ja pitäisi päättää saksinko (tai oikeastaan saksiiko joku muu) Ootuksen harjan sykeröille saatavaksi malliksi vai annanko hopeisen pehkon vain kasvaa. Kilpailuihin harja viritettäisiin kiinni ranskalaisella letillä, mikä on varsinkin suomenhevosilla aika yleinen.

Kumman te valitsisette: au-naturel pehko vai trimmattu tukka?

Ei oikotietä onneen

Ootus sai huilijaksoa Helsingin lomani ajaksi viisi päivää. Viisi kokonaista päivää, joita edelti kahden viikon "käydään nyt maastossa, kun kenttä on kauhea" -vaihe. Läpiratsastus huuteli itseään jo kuukausi sitten, mutta maneesilla käymisen hankaluus sai ajatuksen jäämään. Ajattelin kai itsekseni, että saa sitä vähän höntsäillä. Tavoitteena kuitenkin on päästä kuukauden päästä ensimmäiseen aluestarttiin kangilla, joten yhtään ylimääräistä rokulivapaata ei nyt voisi pitää. Mutta eihän se hevonen siihen kuole, että se vähän huilii... ?

Ootus oli kyllä huilijakson jälkeen erittäinkin hengissä oleva. Taluttaessa normaalisti perässä laahustava maanmatonen riekkui vierellä kuin isompikin ori. Jokainen asia kiinnosti enemmän kuin pitäisi kiinnostaa, sekä Keltaisen sydämensykkeet nousivat pienimmästäkin asiasta. Oman turvallisuuden nimiin päätin juoksuttaa ruunaa, "koska-jos-se-nyt-mut-alas-heittää-niin-saikkua-tulee" -mentaliteetin siivittämänä. Sinänsä fiksu veto, että nuori ruuna laitetaan liinan nokkaan vapaiden jälkeen, mutta sinänsä huono veto. Koska voi kevät, kuinka jäykältä Keltaisen meno näyttikään. 

Veri maistui kuitenkin suussa vasta seuraavana päivänä. Ratsain Åke oli yhtä notkea, kuin ratakisko itse. Ei taivu, ei asetu ja myyräilee apuja vastaan. Alkoi vituttaa, kun koko talven treeni (yhtä epätasaista kelkkamäkeä alaspäin) oli valunut hukkaan. Ootuksella ei värähtänyt edes korvakorvat myrskytuulessa kun yritin saada sitä notkisteltua väistöillä. Vielä vuosi sitten olisin hakenut tallista gramaanit ja kannuksella naputtanut hevostani kylkeen, että hophop, niskaa linkkuun vaan. Nyt en hakenut, tää joko menisi työvoittona tai totaalitappiona.

Muutama päivä hampaiden kirrailua puolin ja toisin, ainoana ajatuksena päässä oli, että apujen väliin ja taivu kiitos. Edes ihan ihan vähän. Lopulta räntäsateen vihmoessa kentän yllä kastellen vaaleankeltaisen karvapeitteen muistuttamaan kusenkeltaista ruunaa, Ootus päätti kerätä kroppansa ja toimia haluamallani tavalla. En tiedä ymmärtikö se, että nopeammin pääsee talliin, kun yrittää noudattaa epämääräisiä apuja ratsastajalta vai oliko tämä selkeä työvoitto. 

Ei ole olemassa oikotietä onneen. Olisinhan minä voinut laittaa suuhun kanget ja virittää päälle gramaanit. Olisin. Ja vieläpä puhtaalla omatunnolla. En kuitenkaan voi sallia itselleni "easy way outtia" vuodesta toiseen. Joskus on vain pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä konkreettisesti työnsä tulos itse. Tunnettuna hätähousuna olen kuitenkin mennyt turhan rivakkaa tahtia venyttämään omia korviani. Siis aivan liikaa ja aivan liian nopeasti. Nyt venytys päättikin kääntyä 180 astetta ympäri muodostaen korvan etulehteen ns. blow-outin. Eli näyttää, kuin korvassani olisi häpyhuulet. Yläfemmat itselleni, että näin sitä pitää, nyt näyttää tosi hyvälle. Ahneella on paskainen loppu.

Syntymäpäivävieraana

"...ja siellä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin saanut olla mukana..."

Ootuksen syntymäpäiviä vietettiin tiistaina, jolloin Keltuainen tarjosi koko tallin hevoskavereilleen porkkanoita iltaruuan painikkeeksi. Tokihan synttärisankari itse sai eniten huomiota 7-vuotiaan pojankoltiaisen vaatimalla tavalla, joista mainittavimpana on syntymäpäiväkakku. Ootus söi ensin kynttilöinä olleet porkkanat ruisleipänsä päältä, jonka jälkeen se yritti taikatemppua vetäistä pöytäliina pöydältä siten, että pöydällä olevat tavarat vielä jäävät paikalleen. Ootuksen täytyy vielä vähän aikaa treenailla temppuja, sillä liinakin jäi puolitiehen, mutta kakku lensi kaaressa maahan. Ehkä en vielä kutsu ruunaani samanlaisille puutarhakesteille, kuten Jilla.

Syntymäpäivälahjakseen Ootus sai Back on Trackin selkälämmittimen koossa 100 x 120cm. Ensimmäinen käyttökerta oli lievästi sanottuna fiasko, kun selkälämmitin lähti valumaan ilman että huomasinkaan. Keltuainen tuhisi järkytyksestä, kun musta lötkö valui selästä kyljelle, jolloin Ootus yritti paeta paikalta. Lopulta keksin omana niksi-pirkkanani laittaa "rintaremmiksi" suitsenohjan. Ei kaunein, mutta ihan toimiva. Ruunakin oli silminnähden tyytyväinen.

Vertailun kohteena

Julkaisin täällä blogissa jo aiemmin tammikuussa otetut rakennekuvat Ootuksesta lumisella talvimaisemalla taustana, joihin te lukijat ihastuitte. Tarkoitukseni kuvilla ei ollut kuitenkin pelkästään ihastuttaa (ja vähän myös vihastuttaa) joitakin. Joku vanhempi lukija voi muistaa, että Ootuksen viralliset passikuvat n:o 1 otettiin, kun ruuna oli ollut hevosenani muutaman viikon. Rakennekuvien todellinen tarkoitus oli toimia itselleni vertailun kohteena Åken kehityksessä.

Katselin vuodenvaihteessa pitkäharjaista ruunaani tarhassa ja mietin, mitenkä se on kehittynyt lihaksistoltaan - vai oltiinko me tultu takapakkia kesältä. Olihan Ootus tullessaan varsinainen urheiluhevonen solakan runkonsa ja lihaksikkaan olemuksensa vuoksi. Otin puhelimella kuvan tarhassa seisovasta Åkesta ja kotona vertailin kuvia keskenään koneelta. Olin lentää tuolilta alas järkytyksestä, kuinka HIRVEÄLTÄ keltainen eläin pystyikään näyttämään. 

Tässä näkyy varmasti taitoni hevoskuvaajana? Puhdas hevonen on jo valokuvan puoliruokaa ja sitä rataa...

Minun oli pakko saada "oikeat" rakennekuvat Ootuksesta. Kiillottaa karvaa samalla tavalla, kuin kesälläkin kuvia varten ja asetella hevonen mahdollisimman samalla tavalla seisomaan, jotta näkisin kehityksen sen kropassa. Harmikseni kuvakulma oli sittenkin loivempi ja etuviistompi, mutta mitäpä sitä pikkujutuista... 

Itse kuvista pääteltävään lopputulokseen en saanut mitään irti. Paremmalta ruuna näytti kuin alle viikkoa edeltäneessä tarhamöllössä (kuvaajakielinen sana tarhassa luonnonmukaisesti seisovalle hevoselle), mutta silti mitään dramaattisia muutoksia en siitä huomannut. Toki siihen oli tullut paljon pyöreyttä ympärille, mutta on hankala sanoa onko se läskiä vai lihasta. Kaulalinja on ehkä maksimillaan sentin kasvanut tänä aikana. Helpottavaa on kuitenkin nähdä, etten ole saanut (ainakaan kaikkia) lihaksia katoamaan, vaikka olenkin vain ihan tavis harrastaja.

Pakkanen on pukeutumiskysymys

Loppiaisena elohopea laski näyttämään minulle hälyttävät miinus kaksikymmentäneljä ja puoli astetta. Eli jos kaupungissa on paukkupakkanen, niin maalla (eli Ootuksen himbessä) olisi lähempänä kolmeakymmentä. Tunnin öyhättyäni autoa käyntiin sain todistettuani, että maalla todellakin oli aika paljon kylmempi kuin kaupungissa. Ruuna ei ollut vielä kerennyt edes ulkoilmaan todistamaan korkeapaineen voimaa villahousuissaan, kun jo saavuin sitä tervehtimään.

Onneksi ajatusmallini on aina ollut "pakkanen on vain pukeutumiskysymys!", enkä ole yrittänyt avopäin trenditietoisena edes ovesta ulos. Mitä kylmempi keli ulkona vallitsee, sitä enemmän itselle laitetaan villahousuja jalkaan. Hevosen liikuttaminen ratsain kuitenkin loppuu siihen -25 asteeseen. Sen jälkeen ei enää oma lämmönpitokykyni pysty parempaan ja on luovutettava. En kuitenkaan telkeä hevostani karsinansa vangiksi, vaikka pakkasta olisi neljäkymmentä ja jotain. Silti pihalla käydään kääntymässä, jos ei muuta niin pikkupätkissä käydään puolentunnin lenkeillä. Mitä enemmän liikkuu, sitä lämpimämpi tulee.

Täällä itäisessä kolkassa olen keksinyt itselleni pakkasten survival-kitin, jonka esittelen teille näiden kuvien avulla. Nämä eivät ole muotimallistosta, mutta toisaalta. Kukapa minua siellä maalla katsoisi?

• Kirkkaankeltaiset toppahousut suoraan 90-luvun lopulta. Serkkuni minulle lahjoittamat, hänellä toiminut äitiyshousuina, mutta minulla ne saivat uuden elämän tallihousuina. Hyvät tallityöskentelyyn, mutta ratsastaessa lahkeet nousevat. Näissä housuissa olen kuin kotonani!

• Kingslandin muhkea talvitakki - jossa näytän Eric Cartmanilta. Nettikirpparilta viidelläkympillä mukaan tarttunut KL:än takki on ihanan lämmin, mutta samalla hirveä Michelin mies -takki. Tämä päällä en paljon kavioita putsaile tai tallin lattialle kyykistele, sillä toppaukset ovat niin valtavat, että kumartuminen on mahdotonta. Tämä päällä valuu ennemmin hiki, kuin kehoa tutisuttavat vilunväristykset.

• Roeckelin Primaloft untuvahanskat, jotka voisi minun puolesta palkita "Maailman parhaat talvihanskat" -tittelillä. Ihanan lämmin keinountuva vuori, mutta hanskat ovat silti notkeat ja pystyy ratsastmaan vaikka kankisuitsituksella. Nämä minulla on aina talvella kädessä, myös arkielämässä. Puolessatoista vuodessa eivät ole enää niin lämpimät kuin alkuun, mutta lämpimät silti!

• Perintöhattu, joka on tehty jo ennenkuin käsite kettutyttö on syntynyt. Oikea kettu, oikea häntä, oikeasti lämmin. 80-luvun alkupuoliskolla tehty hattu on todellinen lähituote, sillä kettu kaatui äitini kotipaikassa ja mummoni ompeli siitä hatun. Ootuksen mielestä tämä hattu on ihana ja ruuna roikkuu aina silmän välttäessä ketunhännässä kiinni. Tuhma ruuna.

• Kengät ovat heikoin kohtani, nämäkin ovat välikausitossut, jossa on vain villainen pohjallinen. Kylmät ja liukkaat, mutta paremmanpuutteessa kelvolliset. Kaikista lämpimimmät kengät ovat Reino -aamutossut. Niihin mahtuu hirvittävästi ilmaa väliin ja ovat miellyttävät jalassa. Muistakaa jättää kenkiin aina ilmaa, sillä kolmet villasukat päällekkäin jalassa ovat kylmemmät kuin pelkästään yhdet villikset.

• Ulkovaatteiden alla sitten on aina sekalainen seurakunta kaulahuiveja, kerrastoja, villahousuja ja -paitoja. Huonon ääreisverenkierron vuoksi minulla palelee näillä varusteilla korkeintaan sormet, varpaat ja kasvot.

Ventan perintöloimi sopii Keltaiselle hyvin pakkassään kävelylenkille

Hevosen pakkaspukeutuminen vaihtelee, joskus mennään aivan alasti kävelemään, mutta yleensä säälistä heitän jotain "paljaalle pinnalle". Todellisuudessa olisi varmasti vain parempi, mikäli Keltuainen saisi käyttää omaa lämmönsäätelyään, eikä joutua vain minun kotkotuksien valtaan. Vaihtoehtoina yleisesti on toppaloimi kaulakappaleella, villaloimi kävelylle tai enkkuviltti. Yleensä päädyn jo ratsastusreissuilla jälkimmäiseen, sillä se käännettynä jalkojeni päälle lämmittää ihanasti!

Mikä on sinun survival kittisi pakkasille?

Johtajuus ja hevosmiestaidot

Kuka muistaa kesältä postauksen Viiden hehtaarin villi mustangi? No, tiivistettynä tämän hetkiseen tilanteeseen voisin sanoa, että nyt minulla on talvitarhan villikko tori. Kesäinen hippaleikki on jatkunut kausiluontoisena, jolloin kun ihminen (tai siis yksin ja ainoastaan minä, koska eihän kukaan viisas hevonen kokeile ruokaa jakavien ihmisten hermoja) lähestyy tarhassa. Ootus lähtee korvat hörössä hiipimään karkuun, kunnes äityy juoksemaan niin kovaa kuin täysiverisuvullaan pääsee eteenpäin. Mielellään matkan varrella se pomppii kuin pingpong-pallo naapuritarhojen aidoilla tervehtimässä tuttavat. Kun seison hangessa liikkumattomana ja annan ruunan juosta komentamatta ympäriinsä, se ei oikeastaan edes vilkaise koko hippaleikin aikana.

Ihmettelin pitkään, että mahdan olla kurja tyyppi hevosilleni, kun ensimmäinen tulee päälle hampaat irvessä ja toinen juoksee häntä pystyssä karkuun. Ja että johtajuus tässä on ainakin kateissa. Kyselin entisistä kodeista onko O tehnyt siellä samaa ja onhan se. Aina yhtä hyväntahtoisesti ja leikkisästi ihmistä karkuun. Hyvän vinkin sain, että ei kannata ajaa kiinni (koska se jaksaa juosta vaikka koko päivän), vaan pakomatkan torppaaminen. Itse olen myöskin kävellyt takaperin hangessa, syönyt kymmeniä porkkanoita ja käyttänyt tarhakaveria välikätenä saadakseni ruunan kiinni.

Johtajuus on kuitenkin aina tapetilla ja keskustelupalstoilla ihmetellään, että mitenkä hevosen johtajuuden ja luottamuksen saa. Siihen kun ei tunnu olevan valmistavaa kurssia tai yön yli opettua taitoa. Itse olen hevosenkäsittelijänä aika... saksalainen ja kuriapitävä. En koe, että narua pyörittämällä tai kivoilla leikeillä hevoselle makupalojen kyllästämänä saisin siitä aikaan mallikansalaista. Ootus on kuitenkin vielä sen verran nuori, että se "äijjänä" kokeilee rajojaan silloin tällöin ja toisinaan. Hevonen ei isona eläimenä saisi ikinä päästä niskan päälle. Ehkä Ootuskin sitten ollessaan 17-vuotias on sen verran hyvätapainen ja kiltti mallikansalainen, että kuria ei tarvitse enää ylläpitää.

 

Saksalainen ja kurissapito kuullostavat varmaan kaikkien korviin aika pahalta. Villeimmät varmaan luulevat, että systemaattisen saksalaisittain pieksen hevostani päivittäin. En tee niin. Pyrin olemaan hevosystävällisesti jämäkkä, täti jolle ei parane vittuilla. Armeijakurissa ja toistuvilla rutiineilla olen pitänyt erityisesti Ventaa. Alle listasin muutamia asioita, joita haluan hevosteni olevan.

• taluttaessa hevonen kulkee vierellä, ei takana. 
• taluttaessa hevonen pysähtyy jos minäkin, peruuttaa jos minäkin. 
• joka paikasta saa harjata, millä harjalla tahansa
• ihminen saa häärätä hevosen korvissa, takajaloissa yms. missä vaan
• loimittaessa, satuloidessa, harjatessa yms. seisotaan paikoillaan
• lattiaa ei kuovita. IKINÄ. 
• ratsastaessa kannetaan ihmistä selässä, eikä yritetä päästä siitä toistuvasti eroon
• traileriin lastaudutaan suurinpiirtein niin, että kun hevoseni näkee liikkuvan trailerin, jossa on pressut kiinni, se laukkaa trailerin taakse ja hyppää pressun läpi sisään. Lastausongelmaiset eivät siis asu mökissäni.

Mitenkä tämä kaikki sitten onnistuu? Johdonmukaisuudella, hyvällä johtajuudella ja hevosystävällisyydellä. Esimerkiksi hevoset joita ei saisi joka paikasta harjata kovalla harjalla, tottuvat kun niitä päivittäin harjataan siten. Asioista ei saa tehdä numeroa hevoselle, kuten "noniiiin, nytpäs leikataankin ne korvakarvat..." ja lähestytään hitaasti saksien kanssa hevosta. Taluttaessa on "perusasetukset", että hevonen peilaa taluttajaansa ja toimii kuten sekin. Kiellän ja komennan hevosiani yhtä paljon, kuin myös kiitän ja kehun. Paras palkinto hevoselle on, kun se saa jäädä rauhaan ja paine poistuu. Inhottavin temppu taas on peruuttaminen ihmisen käskystä paineen alla.

Hevosmiestaidot ovat katoava luonnonvara, sitä joko on tai sitä ei ole itsekullakin. Netin youtube videoista, kun hevosta pyöritetään pyöröaitauksessa piippuun voi saada jonkin idean tai ahaa-elämyksen. Kirjoista, videoilta tai kursseilla ei kuitenkaan saa hevosmiestaitoja, sitä taitoa jolla hevosesi sinua kunnioittaa ja luottaa. 

Vuodesta 2014

Kulunut vuosi 2014 on ollut yksi elämäni raskaimmista vuosista, sillä varsinkin alkuvuotta varjosti suuri suru ja menetys. Menestyksestä johtuvan surun lisäksi koko kevät meni myös peläten Venta-tammani terveyden puolesta, jonka maallinen elo lopulta päättyi heinäkuun alussa. Kuitenkin musertavan masentavalla vuodellaan on ollut kultainen reunus ympärillään: on tapahtunut paljon hyviä ja iloisia juttuja, jotka ovat saaneet aivan uudenlaisen paikan elämästäni. Tähän postaukseen olen koonnut ikimuistoisimmista hetkistä kuvakoosteen tarinoineen. Kiitos kuluneesta vuodesta toverit ja kanssaeläjät.

Klinikalta kotiin tullessaan Venta oli yhtä terävänä kuin aina

Klinikan karsinassa huojumsta rauhotteista

Helmikuun 14. päivänä kaikki käpertyivät omien kultiensa kainaloon peiton alle, kun minä lähdin viemään Oulun hevosklinikalle pahasti ontuvaa Venta -tammaani. Sen liikkuminen oli sydäntäsärkevää katsoa ja pelkäsin pahinta: joutuisin luopumaan omasta kultaisestani ystävänpäivänä. Episodi sai alkunsa omituisesta lihasturpoamisesta ryntäissä, mutta paljastui piikitystä vaativaksi nivelrikoksi oikeassa etusessa. Esteratsastus sai jäädä, mutta paras uutinen oli, että PikkuMusta tulisi kotiin takaisin.

Keväällä pesin Ventan

Oikeassa reidessäni on Ventan muotokuva

Maaliskuun 18. päivänä olin pitkästä aikaa tatuoitavana, tällä kertaa Jyväskylässä 44 tattoo galleryssä. Vasempaan kyynärvarteen tehtiin tuolloin isälleni muistotatuointi. Vaikka olen ottanut isoja kuvia kerralla iholleni, tällä kertaa kipukynnys oli matalalla ja vieläpä meinasin pyörtyä tatuoijan käsivarsille, kun sheivatessa ihokarvoja tuli pieni viilto käteeni... Onneksi siinä sai kolme jätkää minusta napattua kopin!

© ak.galleria.fi

Toukokuun 18. päivänä kävimme Venta-tammani kanssa naapuritallin seurakoulukilpailuissa. Olin koko kevään pikkuhiljaa kuntoutellut PikkuMustaa ja ajattelin, että käymme vain huviksemme kilpailuissa pyörähtämässä, jotta tamma muistaisi että elämää on kotitallin ulkopuolellakin. Verryttelyssä tamma liikkui mielestäni omituisesti aluksi, mutta radalla suorituksemme taso riitti jaettuun toiseen sijaan! Olin niin ylpeä Ventulista, joka pisti todella parastaan valkeiden aitojen sisälle.

 

Heinäkuun 4. päivänä PikkuMustan maallinen elo päättyi. Kesäkuussa sen jalan sisäsyrjälle ilmestyi pullottava nesteturvotus, jota toivoin ampiaisenpistoksi, painevammaksi, ruhjeeksi... Lopulta se paljastui syvemmän koukistajajänteen tukisiteen repeämiseksi. Jännevamma olisi vaatinut paljon lepoa, nivelrikko puolestaan tasaista liikutusta. Ventasta olisi tullut lemmikki, mutta en halunnut niin kurjaa kohtaloa sille pelikorteista jakaa. Oli viimeisen palveluksen aika.

 

Heinäkuun 30. päivänä lähdimme äitini kanssa matkaan kohti Etelä-Karjalaa. Puolitoista viikkoa aiemmin oli löytynyt sopiva manttelinperijä Ventalle, ruuna joka oli ihastuttanut ensinäkemältä. Olin ollut vajaan kuukauden ilman hevosta, ja vain lohduttomana lojunut kotona. Kesälomakin tuntui mitättömältä, kun ei ollut mieleistä tekemistä tallilla. Onneksi olin saanut ratsastaa ystävieni hevosia, kiitos niistä! Heinäkuun lopulla ostotarkastuksen jälkeen oli varmaa, että tallissa seisoisi uusi Koposten perheenjäsen - Ootus.

Syyskuuksi blogini Photography by aaveen.net valittiin Hippolaan syyskuun blogiksi, josta olin todella otettu! Vieläkin hieman harmittaa, etten päässyt ehkä näyttämään parasta osaamistani tässä blogissa syyskuun aikana.

© fotokolo.net

Syyskuun 28. päivänä kilpailimme Keltuaisen kanssa Kuopiossa seurakoulukilpailuissa. O oli kisahevosen elkein viikonlopun yötä kisapaikalla väliaikaismajoituksessa erään toisen hevosen kanssa, ja minä harjoittelin mitä kaikkea kuuluu kisahevosen elämään... jos me joskus tulevaisuudessa päästäisiin kilpailuissa kiertelemään. Edellisenä päivänä meidät oltiin hylätty esteradan kolmosesteeltä, joten kouluradalle lähdin "nyt näytetään kaikille!" -asenteella. Se kantoi viidennelle sijalle asti! Olin niin ylpeä, kun keltainen ruunani sai päähänsä keltaisen ruusukkeen. Meidän ensimmäinen yhteinen ruusukkeemme. :)

 

Syyskuun 29. päivänä kissani Tahvo joutui vanhoilla päivillään eläinlääkäriin. Tahvo oli katkaissut yläkulmahampaansa ja se piti kirurgisesti poistaa, jotta hampaan tynkä / juuret eivät tulehtuisi ja altistaisi kissaa muille vaarallisille sairauksille. Matkustimme Kuopioon klinikalle automatkoja vihaavan kissan kanss,a ja jätimme rakkaan perheenjäsenen klinikalle Tomin kanssa. Pelkäsin koko ajan, ettei 17-vuotiaaksi kääntyvä kissani enää tulisi kotiin... Nukutus on aina riski, varsinkin vanhoille eläimille. Tahvo kuitenkin tuli kotiin entistä ehompana, ja on oppinut hyvin elämään ilman toista kulmahammastaan. Kissani on ollut elämässäni aina ja tätäkin tekstiä kirjoitan Tahvon kanssa.

Lisäksi tänä vuonna elämääni tuli iki-ihanan Ootuksen lisäksi maailman paras ponipoika Tomi. Valokuvasin epäaktiivisen aktiivisesti noin 20 kpl eri tapahtumaa aina raveista kenttäratsastukseen. Tomi oli todella monella valokuvausreissulla mukana - ja jopa yövahtina kanssani Koljonvirran kansallisissa! Calm down ladies, he is mine ;)

Joulukalenteri 2014: Hippulat vinkumaan

Perjantaina sain ideaksi päästää Ootuksen irti lumiselle laitumelle kirmailemaan. Alunperin ajattelin, että idea olisi mahtavaa toteuttaa aurinkoisella pakkaskelillä, mutta olin liian malttamaton. Tallikaverini Heidin avustuksella kelkoin Keltuaisen laitumelle ja annoin Heidille ohjeet: "kun huudan valmis niin päästä irti ja huiskauta raipalla." Ja Ootus sinkoutui kuin tykin suusta täyteen vauhtiin valkean purjemaisen häntänsä tullessa perässään. O näytti niin sulavalle, vahvalle ja nopealle kun se kiihdytteli laitumen alalla itseään täyteen vauhtiin, jarruttaen välistä ja ponkaistessaan uudelleen täydet kierrokset päälle. Maailman hienoin Keltuainen.