Setelit viuhumaan

Kaikki kuvat on keväältä kun Pontus sai lyllertää uudella laitumella kera kamujen

Käytin tänään autoani katsastushuollossa. Aikaa meni 45 minuuttia, summa oli 162 euroa. Lopputuomiona oli, että tämä X ja tuo Y on vaihdettava / korjattava ennen katsastusta. Olin ihan ymmyrkäisenä enkä tajunnut heti avata suutani. Eikös tämä jumalauta ollut huolto sitä varten, että se menee katsastuksesta läpi. Sen vikalistan olisi saanut katsastuksesta hintaan 29 euroa. Nyt maksoin siitä aika moninkertaisesti. Kaasutin pois vitutuspäissäni, kun olin ensin varannut uuden ajan korjaushuoltoon. Minua oli huijattu. 

Hevosmaailmassa kuitenkin monesti sumenee rahantaju silmissä ja maksamani 162 euroa on taskuraha. Työkaverini monesti utelevat paljonko hevosen pito maksaa kuussa pääkaupunkiseudulla. Ja mehän ollaan Keski-Uudellamaalla, Tuusulassa. Ytimeen on vielä matkaa. Silmät suurenevat kun kerron että noin tonni kuussa. Give or take. Vähän vaihtelee. "Herranenaika miten kallista!", "Ei minulla olisi varaa!". Tallivuokra 550 euroa, Ootuksen oma ruokavalio n. 45 euroa / kk, halli 100 euroa / kk, kengitys n. 65 e / kk (väli on 7 vkoa, joten jakaantuu kivasti parille kuulle), vakutuukset pari kymppiä. Siinä sitä alkaa jo olla. Lisäksi joka kuukausi tulee joku yllättävä meno joka imaisee summan X palvelusta / tuotteesta Y. Esimerkiksi tässä kuussa on trailerin katsastus, hengitystietähystys klinikalla, ruokintamuutos, uusi sadeloimi. Siinäpä sitä tonni alkaa olla imaistuna. Ensi kuulle jää raspaus, satulan toppaus + vastinhihnojen vaihto. Työmotivaatio löytyy joka kerta kun tiliotetta vilkaisee. Itsestäni tuntuu, että kyllä tässä kohtuullisilla summilla päästään elämään, jotkut ovat sitä mieltä että halvalla lähtee. Kai se sitten maallikon korviin kuullostaa paljolta.

Suomalaiseen kulttuurin kuitenkin kuuluu, ettei kerrota ihan kaikkea. Rahasta on vaikea puhua. Harvemmin kuulee kerrottavan mitä hevosesta on yksilönä maksettu. Jos asiaa kysyt niin olet nokkava tallinaapuri, joka haluaa päästä kehuskelemaan että minunpa hevonen oli kalliimpi kuin sinun lällälää. Hevosen ostohintaa suojellaan tiukemmin kuin valtion salaisuuksia. Itse en henkilökohtaisesti välitä, kuinka paljon kaverini tienaavat / mitä niiden hevoset ovat maksaneet. Joku tienaa käteen reilun tonnin kuussa, toinen kuusi. Aivan sama minulle, koska minulta se ei ole mitään pois. Silti, haluaisin tietää mikä on mediaaniarvo tietynlaiselle hevoselle markkinoilla. Onko ali- vai ylihintaa myyntilapussa, vastaako laatu maksettua hintaa.

Myyjältä kysyttynä hinta mitä pyydetään on just se oikea. On hinnoiteltu oikein, koska hevonen on tehnyt pieraisten puolipiruetin tarhassa (myynti-ilmoituksessa: vaativan tason ratsu) tai kun se puolipaniikissa hyppäsi kentän aitojen yli (myynti-ilmoituksessa: yksittäisenä 140 cm, kapasiteettia pidemmälle). Vaikka olisin nähnyt hevosen myynti-ilmoituksen jossa pyydetään kymppiä on sanomattakin selvää, että tyhmä siitä sen tasan kympin maksaa. Kaupankäyntiin kuuluu ylihinnoittelu ja tinkiminen, myin minä itse mitä tahansa niin hinnassa on ilmaa. Koska voin joustaa ajateltuun hintaan, jonka nyt ainakin haluan tuotteesta. Ostaja luulee voittavansa tinkimisellä. Everybody wins.

En tiedä onko hienompaa antaa ihmisten luulla, että mulla on tässä nyt kallis hevonen. Minusta on vähän uuvattia ostaa kympillä hevonen harrastekäyttöön kotiin, jonka on vähän klenka, mutta on tuloksia ulkomailta. On hiiiiieno. Eihän se niillä tuloksilla tee mitään harrastehevosena kotitallilla jolla nyt treenaillaan omaksi iloksi. Enemmän nostan hattua niille, jotka eivät pistä hevoseen kiinni puolikasta vuosituloa lääkärinpalkasta, mutta työllä jaksavat nostaa hevosen hintatasoa sinne viisinumeroisiin summiin. 

Ootus on tuikitavallinen harrastehevonen. Sillä oli jonkin verran startteja, se oli nuori ja kiltti. Eli optimaalinen kauppatavara. Sovittiin kättä päälle hintalapun tingitystä hinnasta, mutta klinikalta löytyi sanomista. Ei ole priima, eikä oikein edes sinne päin. Voi olla että oireilee, voi olla että ei. Neuvoteltiin hinnasta uudestaan ja päästiin yhteisymmärrykseen, kättä päälle ja hevonen kotiin. Kaikkine varusteineen maksoin Ootuksesta (muistaakseni) reilun neljä. Sillä on vuosien aikana tullut lisää muutamia startteja kohtuullisilla prosenteilla, kiltti luonne säilynyt, mutta muutama kommervenkki. Ei sen arvo varmaan edelleenkään olisi markkinoilla enempää kuin minun sitä ostaessa. Venta maksoi varusteineen kokonaiset 500 euroa. 

Summasummarum: hevosmaailman ja -ihmisten pitäisi avautua markkinapolitiikassaan. Pitää vaikka anonyymiä rekisteriä Hippoksen kautta, mitä tietyn ikäinen, rotuinen ja sukuinen hevonen jne. on maksanut. Sitä rekisteriä voisi myyjät ja ostajat sitten katsella hintatasoa miettiessä. Salailulla luodaan mielikuvaa, että eestinponiruuna pyöreällä massullaan tikkujaloilla lyllertäessään kentän laitaa pitkin sen koulutustason äärirajoilla olisi mistään kohtaa kuuden tonnin arvoinen. Tai että hyvä opetushevonen lähtisi tonnilla hommista, missä se tienaa talolle sen tonnin parissa kuussa. Tai että hevosen hankinta on tavallisten maallikkojen ulottumattomissa. Pitäisi olla hieno sukunimi ja miljardiperintö, että on varaa hepostella. Tai sitten se on elämäntapakysymys. 

Fat Camp - läskileiri

Laidunkesä ei ole edes puolessaan ja ruunani muistuttaa erehdyttävästi ylisyötettyä pihankoristetta, kuin atleettista kilpahevosta. Ei tarvitse olla kilpahevonen, mutta parempi tilanne olisi olla enemmän atleetti, kuin gotletti... 

Ootushan tuli minulle aika kuivakassa kunnossa. Vaikka ruuna oli hoikka se hurmasi urheiluhevosen kropallaan minut ja monet muut. Lisäksi tuntui helpolta kantaa sen eteen niin paljon ruokaa, kuin se vain söisi. Meidän tallissa harvemmin hevoset vaan ovat olleet liian laihoja.. Talven myötä alkoi ruunakin pulskistua porsaaksi. Aluksi en edes tajunnut, myhäilin vain tyytyväisenä, että tuleepahan näyttävä ja raamikas. Olin väärässä. Tuli näyttävä lihapulla tikuilla.

Ootus onkin nyt ollut viimeiset pari viikkoa melkoisella fät cämpillä - eli läskileirillä. Olen pyrkinyt liikuttamaan sen kaksi kertaa päivässä lomani ajan: aamulla käydään tehokas kokovartalo bumppi musiikinjytinän tahtiin hiekkalaatikolla. Hiki virtaa ja läskit sulaa. Illalla käydään rentouttava kuntokävely metsässä ja venyttely. Silti ruuna paisuu ja paisuu. Hardcorena olen jo miettinyt syöntiä rajoittavaa turpakoppaa, mutta mielestäni hevosen syönnin rajoittaminen erilaisin virityksin olisi sama, kun näyttäisin keskisormea hevoselle sen vuoden ainoana kulta-aikana. 

Kun murehdin Ootuksen paisuvaa mahaa ja ponimaistuvaa ulkomuotoa valmentajalleni vastaus oli, että se on elämänsä kunnossa nyt. Ei yhtään pois, mutta ei yhtään lisää. Myös monen muun mielestä se näyttää hyvältä just nyt, just tässä lihavuuskunnossa. Omaan silmääni Åke on kuin työjuhta pellolla. Paksu maha ja tikkujalat. Pieni pyöreys kaunistaa, mutta ylipaino on kuitenkin pelottava asia eläimelle, jolla ei ole virkaa ilman jalkoja. Kenttähevosen uraa on turha kaavailla tämänhetkisellä kropalla... 

Minun ratsastamana Ootus näyttää ajottain jopa pieneltä ponilta paksun mahansa kanssa allani, mutta kun selkään kiipesi viime viikolla sukulaistyttöni Venla, mittasuhteet vääristyivät entisestään. Paksumahainen iso hevonen. Järkyttävä yhtälö, josta on massavuus ja näyttävyys kaukana. Massaa on, mutta vääränlaista. Fät cämppi jatkuu siis, sillä en tohtisi erottaa Ootusta yksinään öiksi talliin kavereistaan. Puhumattakaan keskisormi-turpakopasta. Ehkä talvella olemme yhdessä ruunan kanssa notkeita kuin norpat ja sirpuloita kuin silakat!

Älä aliarvioi herkun voimaa

Minä kuulun siihen ihmisryhmään hevosten kanssa, joka antaa mellin nelijalkaiselleen joskus ja jouluna. Namipussi ei kierrä tallinkäytävällä Ootuksen kohdalle. Turhien herkkujen jättäminen pois tuli aikoinaan opittua Ventalta, sillä sen hammaskaluston käyttö ihmisen käteen oli muutenkin turhan arkipäiväistä. Sitä ei tarvinnut rueta provosoimaan namittamalla kädestä päivittäin. 

Toistuva herkkujen viljely joka suuntaan kun synnyttää nopeasti näykkiviä, luimivia ja kiehnääviä kopukoita. Ärsyttävintä on, kun kuusisataa kiloa hamuilee taskuja ja näykkii kättä, että jotain nyt pitäisi saada. Vääriin hetkiin tuleva nami provosoi huonoa käytöstä, jos palkkaushetki meni kolmekymmentä sekunttia sitten ja palkka saadaan huonosta käytöksestä. Herkkupalkkaaminen on tarkkaa, sen varmasti koirankouluttajat ymmärtävät.

  

Moni omistaja, jotka kulkevat porkkanoiden kanssa hevosensa luokse ovat sitä mieltä, että heidän mammanmussukka on maailman kiltein ja sievin. Mutta kun tallityöntekijä kävelee ilman kahisevaa leipäpussia saman hevosen luokse, vastassa todennäköisesti on irvistelevä ja luimiva eläin, joka haluaa herkkunsa. Ei ihmistä. Ne hevoset, joiden herkut on annettu ruokakuppiin, eikä systemaattisesti ihmisen kädestä, eivät opi yhdistämään tietyissä tilanteissa ihmistä herkkuun ja käyttäytyvät uteliaan ystävällisesti. Miinus ne poikkeukset, jotka murjovat ihmistä toistuvasti muutenkin.

Ootus viettää siis aika herkutonta elämää. Moni ihmisistä on inhimillistänyt sen elämän kurjaksi ja surkeaksi, kun melli ei ihmisen kädestä suuhun livahda. Loppujenlopuksi minulla on kuitenkin käsissäni peruspositiivinen ruuna, joka ei luimi ohikulkeville eikä tule ihmisen syliin herkkuja kaivamaan. Puremisesta nyt puhumattakaan! Hevonen ei elääkseen herkkuja kaipaa.

 

Kuitenkin ne namit unohtuvat helposti myös niissä askareissa missä ne tarvittaisiin. Vahvistamaan oikeanlaista käytöstä. Muutamaa viikkoa sitten Ootuksen kehittäessä ongelman lastauksessa olin vajota häpeästä maan alle, kun äitini syötti kyydissä olevalle Ootukselle sankollisen porkkanoita. Lopputuloksena ruuna ei halunnut lähteä kopista minnekään, sillä sen herkut olivat siellä. Seuraavalla kerralla ruuna oikein juoksi kyytiin namiensa perään. Minä kun olin ajatellut, että paras palkka hevoselle on aina tekemisen lopettaminen ja rauhaan jättäminen... 

Nyt olen opetellut laitumelta pyydystäessäni Keltaista pitämään mellipussia mukana. Rapiseva pikkupussi jossa on herkku. Herkku annetaan, kun ruuna lontii kohdalle ja pysähtyy vierelleni, jolloin voin napata sen narunjatkeeksi. Vasta silloin on herkun paikka. Ootuksen lempparimellejä ei suinkaan ole hevosnamit kaupasta, vaan porkkana ja old-schoolisti sokeri. Sokeripalan jälkeen ruuna kiipeäisi vaikka kuuhun asti saadakseen toisen. Herkuissa on tietynlaista vetovoimaa, mitä kaulalle taputuksessa ei ole.

Mikä yllätti kun hevosen ostit

Hevosmaailman höpöhöpö -sivuilla oli kerrankin viihdyttävä ja (melkein) asiallinen lanka otsikolla "Mikä sinut yllätti kun ostit hepan?". Venta muutti perheeseeni miltein kolme vuotta sitten ja on aika kaivella matkan varrella tulleita yllätysmomentteja vastaan.

Olen vastuussa hevosestani ja hyvinvoinnista. Olin aina ollut tuntiratsastaja, mikä nyt muutama vuokrahevonen ja "kuin omana hevosena" pidetty hoidokki. Kuitenkin oman hevosen kohdalla yllätyin täysin, kuinka yksinäiseltä olo tuntui hevosen kanssa - besserwissereitä kyllä löytyi joka suunnalta neuvojaan antamaan. Olo oli silti orpo: mitenkä minä nyt saan kengittäjän kiinni? Tai kuka olisi hyvä kengittäjä...? Kuinka usein tämä pitää rokottaa...? Mikä rehu olisi se paras? Venta oli siitä aivan ykkönen ensihevoseksi, että se ei ollut ruuasta kuumenevaa sorttia tai mikään megaherkkä kilpuri, jonka sielunmaisemaa olisi radikaalisti järkyttäneet minun ensihevosen kokeilut. Sen kanssa oli turvallista kokeilla, painaa leuka rintaan vääristä valinnoista ja yrittää uudella tarmolla uusia valintoja.

Sopivan satulan löytäminen. Satula-auton soittaminen on jo lähtökohtaisesti perseestä. Pitäisi olla NASA:n hyväksymä tutkija, jotta pystyisi sanomaan juuta tai jaata käykö Kiefferi vai Stubbeni. Onko kapea tai iskeekö säkään. Persetuntuma omaan hevoseen ja sen liikerataan pitäisi olla omassa selkärangassa niin hyvin, että osaisin sanoa viidentoista minuutin jälkeen satulasta mitään muuta, kuin sen värin. Kantapään kautta olen oppinut urani aikana, että halvalla harvemmin saa hyvää - ja mikäli ykkössatulana käytetty penkki ei istu edes sinne päin, ollaan kohta uiskentelemassa melko syvissä vesissä.

Rahanmeno. Vaikka tiesin, että hevonen omistaminen on kallista ei minulla ollut ajatustakaan, että se olisi aivan näääääin kallista. Yksittäinen ratsastuskerta maksaa miltei saman verran kuin ratsastuskoulutunti. Laskin jo aiemmin blogihistoriassani, että Ootuksen kuukauden menoilla ratsastaisin kuusi kertaa viikossa paikallisella ratsastuskoululla ohjatussa ryhmäliikunnassa. Eikä tarvitsisi murehtia muista maallisista hevosenomistajan murheista. Vuosien varrella rahantajuni hevosasioissa on kuitenkin täysin sumentunut. Hyväksi havaittu tuote ostetaan vuosien päästä uudelleen, koska se oli niin hyvä. Halvemmallakin saisi, mutta just tää oli niin hyvä. Tai jos kuolaimet maksavat kuuskymppiä, mutta samanlaiset viereisestä tavaratalosta vitosen. Pakko on ostaa ne kuudenkympin metallinpalaset, koska ne on ihan varmasti paremmat. Ne ei varmaan ruostukaan. Ehkä.

Oman ratsastustaidon vähyys. Sitä on jotenkin erehtynyt luulemaan, että kun ratsastusvuosia alkaa olla täysi-ikäisen nuoren ihmisen verran, osaisi jostain syystä jotenkin erityisen hyvin ratsastaa. Kaikki tallin tuntihevosetkin kulkevat kauniisti kaula kaarella ja vitsit, mussa ois varmaan ainesta gp-tasolle. Oman hevosen kanssa yksinään treenejä tehdessä tulee monesti fiilis "vitsit tää on niin upee, ei hitto tää on ässämmää jo lähellä! Miksei me kilpailla enemmän?" Totuus kuitenkin kolahtaa aika nopeasti omaan nilkkaan, viimeistään valmennuksessa. Ryhditön ratsastaja, haahuileva katse hevosenniskassa, hitaat avut ja sisäohjasta vetäminen. Lietsoo hevosta paniikkiin tai vastaavasti vetää sen niin alitempoiseksi "kun on niin kiva istua täällä".

Hevonen sairastelee. Kun oma humma sairastuu askeltaen epämääräisesti tai saaden vatsanproppuja tuhansista antamistani herkuista, olen repiä hiukset päästä. Ähky, jalan murtuminen, kissing spines, pääntauti, vatsahaava ... kaikki vilistävät silmien edessä ohi, kun pitää oikein haukkoa happea selvitäkseen järkytyksestä. Yleisin virhe on googlata omat oireesi (kaikki oireet viittavat kuolemaan) tai hevosesi (kaikki oireet viittaavat hevosesi olevan pian koukkutavaraa). Yleensä selvitään pienellä säikähdyksellä, mahdollisesti tutkitaan röntgenillä ja konsultoidaan klinikkalääkäriä uhkailevaan sävyyn. Mutta fakta on, että kun oma hevonen on telakalla syystä tai toisesta, ei juuri ratsastella. Hoidellaan ja murehditaan.

Homma ei mene kuin heppakirjoissa. Heppakirjoissa on aina niin onnellinen loppu. Kovasti työtä tehnyt palkitaan lopussa sillä, että hänestä ja hevosesta tulee erottamattomat. Hevonen rakastaa pohjattomasti tätä henkilöä ja hörisee sille aina nähdessään. Ventan kanssa romuttui ponityttöhaaveet heti kättelyssä, kun karsinassa odotti murhanhimoinen ja pyörivä lihamylly ollen valmis teilaamaan ihmisen kilon paloiksi. Venta ei hörissyt minulle ikinä, mutta silti se oli yhtä luotettava kuin kallio. Tappavan tasainen. Ja tappava muutenkin. Ootus hörisi minulle kerran puolivahingossa ja näytti järkyttyvän luultuaan minua naapurikarsinan viehkeäksi neidoksi. Ootus ei ole vielä noussut luotettava kuin kallio -turvallisuusluokitukseen. Ehkä tulevaisuudessa.

Silti, päivääkään en vaihtaisi pois. Ylläreitä tulee jatkuvasti, jolloin on vain ja ainoastaan järkevää kääntyä osaavampien puoleen. Ei saa pelätä pyytää apua, on tyhmyyttä jäädä yksin ongelmien kanssa. Kokemus karttuu päivä päivältä ja hevosenomistajan stressiherkkyys... no, sen kanssa vain oppii elämään. ;)

Tassut kylmäksi - miten?

Olen ollut onnekkaassa asemassa, kun olen saanut lainata Ootuksen jalkojen kylmäykseen tallikavereitteni omistamia kylmäysletkuja. Siis niitä puutarhaletkujen näköisiä, jotka viritetään jokaiseen jalkaan ja laitetaan hana päälle. Viidentoista minuutin kuluttua hevonen on ollut valmiina siirrettäväksi tarhaan tai karsinaansa ja sillä aikaa olen kerennyt laittaa päivän aikana käytetyt tavarat paikalleen. Helppoa ja nopeaa, sekä vaivatonta. 

Nyt kuitenkin tallikavereiden lähtiessä kesäharjoitteluihin letkut lähtevät luonnollisesti heidän mukaansa. Olenkin nyt risteyskohdassa, että miten jatkan jalkojen kylmäystä eteenpäin. Kuulun siihen ryhmään, joka ennaltaehkäisevästi kylmää hevosensa jalkoja, vaikka akuuttia tarvetta ei olisi. On urbaania legendaa, että hevosen jalat tottuisivat kylmäykseen siinä määrin, ettei akuutin vamman sattuessa kylmäyksen teho enää riittäisi vammanhoitoon. 

Vesi ja lumi ovat parhaita keinoja kylmätä jalat. Kesän korvilla ei kuitenkaan lunta luonnollisesti ole enää saatavilla, eikä toivottavasti olekaan ennenkuin ensi talvena. Valmennus- ja kilpareissuilla ei kuitenkaan ole mahdollista jättää hevosta kylmäysletkuihin seisomaan noin viideksitoista minuutiksi, eikä vesipisteit' ole siihen tarkoitukseen edes tarkoitettu kilpailuareenoilla. Pakastettavat kylmässuojat olisivat kätevät, mutta kotitallillamme ei ole pakastinta. Näissä suojissa olisi iki-ihana mukana raahaamisensa kylmälaukussa taakka. Vedellä aktivoitavista kylmäyssuojista en puolestaan ole kuullut mitään hyvää...

Mitä kylmäystapaa te suosittelette? Mitä itse käytätte?

Keltainen kotiutuu

Ootus tuli treenistä kotiin tiistai-iltana. Juuri ennen lähtöä treenistä ratsastimme hevosen puoliksi ja sain hyviä vinkkejä ruunan taltuttamiseksi kotona. En saisi jäädä kerjäämään ongelmia selästä. Jos hevonen alla jännittyy, pitää se vain asettaa pelokkeestaan ulospäin ja ratsastaa eteenpäin. Eikä jäädä paikalleen himmaamaan. Ja vielä rentoutua itsekin, jotten kertoisi Ootukselle että minuakin nyt pelottaa. 

Kotitallille Ootus saapui orin elkein: kaverille huudeltiin moikat ja rymisteltiin omaan karsinaan iltaheiniä syömään kiireellä. Muuten Åke otti kotitallille tulon rennosti vastaan omana hyväntuulisena itsenään. Se näytti jo muutamassa päivässä kiinteytyneen sopivasti, vaihtaneen kesäkarvaa edelleen ja muuttunut seesteiseksi yleisolemukseltaan. Treeniin lähti silmiään pyörittävä iso keltainen, kun kotiin tuli väsynyt ja reporanka rauhallinen ruuna. Sain monta ajattelemisen arvoista vinkkiä reissulta, jotka ovat listattuna alla.

• Ootuksen laihdutus. Ei paljoa, mutta vähän. Tällä hetkellä massaa on liikaa.
• Sopivan & laadukkaan rehun löytäminen: ei kuumentava tai massaa tuova.
• Juoksuttaminen ennen ratsastusta, varsinkin vapaiden jälkeen, jotta näen millä tuulella ollaan.
• Sovitteleva ratsastustyyli: ei luuta kurkkuun. Ruuna hermostuu liian simputtavasta tyylistä.
• Omien apujen kohdistaminen oikeisiin hetkiin, älä jää vetämään sisältä.
• Uskalla vaatia, mutta ei liikaa liian nopeasti.
• Hevosen ja ratsastajan kunnonkohotus, tasainen treenaus. 
• Älä anna periksi hevoselle, edes taluttaessa.
• Satuloiden toppaustarkastus, nyt epätasaiset.
• Älä tee itse ongelmia omassa päässä

Ootus elokuussa 2014

Ootus huhtikuussa 2015

Tihkuin intoa päästä ratsastamaan, mutta maltoin odottaa seuraavaan aamuun. Satuloituani ruunan jännitys taas kuohahti sisälläni. Nyt pitäisi pystyä ratsastamaan ihan ypöyksin, omalla pelottavalla kotikentällä. Siellä missä ne ongelmat alkoivat. Päänsisäinen radioni käänsi kuitenkin päälle Rammsteinit ja päätin, että let's do this shit. Nyt ei parane arkailla tai homma ei ikinä muutu paremmaksi. Sain ohjeeksi juoksuttaa ruunaa aluksi ennenkuin nousen selkään, jotta saisin sen jo maastakäsin kuulolle ja keskittymään ihmiseen, eikä omaan hötkeltämiseen.

Noustuani ratsaille Keltainen oli kuin eri hevonen. Ryhdikäs, kuuliainen ja eteenpäinpyrkivä. Vielä viikkoa sitten se täysin tyhjä edestä, matala kuin mato ja täysin pohkeen takana. Kaiken kruunasi jännittyneisyys. Ravattuani muutaman kierroksen päätin aloittaa laukkatyöskentelyllä, sillä minun pahimmalla pelollani. Hallitun laukannoston jälkeen laukkasin ympäri ämpäri kenttää ja pitkästä aikaa moneen kuukauteen työskentelin laukassa kunnossa. Taivuttelin, vaihdoin laukkaa lennosta, kääntelin ja vääntelin. Kahdenkymmenen minuutin jälkeen molemmat meistä valui hikeä ja minä puuskutin enemmän kuin Ootus. Omat jalkani olivat aivan maitohapoilla ja Keltainen tuntui niin hyvältä, että päätin loppuravien kautta päästää sen huiliin. Onnellisuuteni oli sanoin kuvailematonta: minä laukkasin! Ja hevoseni kuunteli! 

helmikuu 2015

Illalla Ootus hierottiin vielä läpi ja ruuna oli kyllä aivan rättiväsynyt. Yleensä se jaksaa olla kiinnostunut ympäristöstään, mutta nyt se nuokkui pää polvien välissä silmät puoliummessa. Viikko sitten sen lihaksisto oli toiselta puolelta todella kireänä, mutta nyt se oli tasaisen kireä ympäriinsä, johon hieroja totesi, että töitä on tullut tehtyä lihaksilla asti, kun maitohappoja on näin paljon. Vatsalihakset olivat eniten junkassa, vaikka yleensä Ootus ei ole noteerannut mitenkään vatsansa seutua. Selkää käsitellessä ruunan ilme muuttui niin raukeaksi, että äkkiseltään olisi voinut luulla sen olevan rauhoitettu. Ootus huojui puolelta toiselle, alahuulen viistäessä lattiaa. Onneksi Ootus piti sen verran tasapainoaan, ettei se kaatunut koko elopainollaan käytävälle. Loppuun se teki raukean rennot venytykset pitkien huokauksien saattelemana. 

Tästä on hyvä jatkaa. 

Olen niin optimistinen, että olen laittanut muutamia kilpailuja tavoitekalenteriin.

Keltainen kesyyntyy

Olen käynyt muutaman kerran katsomassa Ootusta treenissään, mutta lähinnä olen keskittynyt karmiviin työvuoroihin ja muiden asioiden hoitamiseen. Ootuksen satulat lähtevät nyt takaisin käsittelyyn, sekä sen hieronta-aikoja on pitänyt siirrellä sopiviksi. Tuntuu, että mitä enemmän hevosmaailmaan pääsee sisälle, sitä vaikeampaa on tehdä päätöksiä itse ilman muiden konsultointia. Tänään tiistaina Ootus kuitenkin tulee takaisin minulle kotitallille omaan käyttööni. Viimeisenä treeninä on tarkoitus ratsastaa Ootus puoliksi ystäväni kanssa ja saada häneltä vinkkejä ruunan taltuttamiseksi.

Nämä kuvat on otettu sunnuntaintreenistä, jossa aluksi O hölkytti liinassa muutaman kierroksen, josta harjoitus jatkui normaaliin sileän treeniin muutaman kavaletin ylityksen kanssa. Lopulta Keltainen lähti kahden muun hevosen kanssa vesiesteelle veteenmenoa harjoittelemaan. Olin todella iloinen nähdessäni kuinka hyvinvoivalta ja iloiselta ruuna näytti liikkuessaan. Kotitallilla sen ilme on kireä ja jännittynyt, joka on varmasti vain heijastus siitä mitä omilla kasvoillani ratsastuksen ajan on. Muutamaan kertaan samana aikaan ratsastettavana olleen harmaan hevosen tullessa vastaan Ootus yritti sinkoutua eri suuntaan, joka oli ilmeiselvästi kokeilu päästä töistä pois. Kun jo vähän väsyttää, ruuna hakee ylimääräistä kimmoketta ulkopuolelta, josko ratsastaja säikähtäisi sen tempuista ja jättäisi leikin kesken. Ootus kuitenkin liikkui rennosti ja letkeästi, toskin hieman liian vauhdikkaasti juosten. Sen tapana kuitenkin on ollut hitaus ja pysähtely, joten parempi antaa hieman juosta - jos ongelmana on ollut päinvastainen.

 

Kotiin tullessaan minun täytyy pystyä vakuuttamaan itseni siitä, että on aivan normaalia jos hevonen joskus ponkaisee säikähdettyään. En voi ratsastaa kokoajan miettien, mitä jos se nyt... koska silloin sinkoutuminen on taattua. Sisäinen zenini on saatava sisältä kuntoon, jotta voin saada hevoselleni levollisen ja rauhallisen mielentilan. Nähtyäni kuinka rauhallisesti ja vakaasti Ootus on ottanut täysin uusia asioita tai pitkän tauon jälkkeen tulleita tehtäviä vastaan, olen huomannut ettei se niin hurja olekaan. Kun ratsastaja pysyy rauhallisena ja "tehdäänpäs nyt tämä asia" -asenteella kyydissä niin Keltainenkin on itse rauhan tyyssija. Minun täytyy pyrkiä samaan. 

Yllättävä treeniin lähtö

Viime viikolla Ootusta hierottiin ja etsittiin syitä muuttuneeseen käytökseen. Siis siihen, että sillä tuntui pulssi nousevan ratsastaessa yläilmoihin, valkuaiset välähtelivät joka suuntaan ja hengitys törisi ruunalla. Kirsikkana kakun päällä Ootus yritti vältellä työntekoa pysähtelemällä, heittelemällä päätään ja muutenkin pienesti protestoimalla. Huonona kombona istuin vielä jännittyneempänä selässä, sillä tuntui että kontrollia ei ole hevoseen. Eikä omaan pelkoon. Eikä oikein mihinkään. Jos minä istun kyydissä sydän kurkussa, tuntee Ootus sen selkeästi. Senkin sydän nousee kurkkuun. Hieronnassa löytyi vasenpuoli kireänä, erityisen kireitä oli lapa ja selkä. Eteen-alasjumppaa lääkkeenä. Huonoin puoli nyt lienee, etten uskalla vaikuttaa Keltaiseen, joka muutaman päivän juoksi ihmisen alta paskanjäykkänä ja järkytyksestä kankeana keskittyen kaikkeen muuhun, kuin itse jumppatreeniin. Järkytysjäykkänä juokseminen ei varmasti ainakaan avaa yhtään mitään lihasta, päinvastoin.

Ootus on yleensä todella hiljainen hissukka, mutta maisemanvaihdos on kasvattanut sen äänentuottoa...

Muutamaa kuukautta sitten, jos Ootus jännittyi jostain osasin itse pysyä rauhallisena. Ratsastin eteenpäin ja jännitys hevosessa laukesi metrien taittuessa jalkojen alle. Nyt kovemman pintakosketuksen jälkeen olen menettänyt sen rohkeuteni ratsastaa hevosta jännityksen yli. Kierryn sykkyrälle selässä, joka lietsoo Ootusta tuhmuuteen. Se huomasi, että jos se aivan yllättäen pysähtyisi neljälle jalalle seisomaan kesken ravin, en uskaltaisi patistaa sitä liikkeelle napakasti. Lepohetki oli ruunasta palkitseva, eli huono käytös palkitsi sen. Huono tapa alkoi tehdä syntyään hevosessa ja täytyi pyytää kokeneempia apuun. Muutaman puhelinsoiton jälkeen varmistui, että Keltainen ruuna muuttaisi väliaikaisesti treenattavaksi naapuripitäjän suureen ratsastuskeskukseen. Itse kutsun tätä Ootuksen tapakouluksi, mutta Ootus varmaan itse luulee joutuneensa työleirille.

...ja kun kukaan tuttu ei vastaa, haistellaan onko tutut lähellä

Ootus oli syömässä iltaeväitään muuttoiltana, kun pakkasin sen yllättäen traileriin. Ruuna seisoi ihmeissään koko matkan ja päästyämme perille, sen ilme oli kysyvä: "Missä me ollaan? Mitä me tehdään?". Talutin ruunan sille varattuun karsinaan, purin matkavarusteet ja toivotin hyvät yöt. Ootus seisoi silmät selällään ja katsoi minua: "minne sinä oot minut tuonut?". Kymmenen  hevosen kotitalli on pieni maalaistalli verrattuna treenitalliin. Ootus ihmetteli töristen karsinassaan silmät selällään. Kotitallin idyllissämme olemme treenatessamme kuunnelleet lintujen viserrystä, tuulen huminaa puissa ja laineen liplatusta. Tapakoulussa treenimusiikkina soi rytmiltään jumputtava diskomusiikki. Siinä on Ootukselle kerralla kulttuurishokkia.

Itseluottamus pakkasella

Tipuin Ootukselta viikko sitten. Maakosketus oli aika kova, tuntui kun pillastunut virtahepolauma ryntäisi ylitseni. Suuremilta luuvaurioilta (ehkä) säästyttiin. Alkuviikosta vasen jalka alkoi kipeytyä kävellessä ja tällä hetkellä sakkaa esimerkiksi auton kytkintä painaessa vimmatusti. Yritän kuitenkin lohduttautua sen olevan vain suurempi lihasjumi. Tai sitten lonkka tosiaan on kahdessa osassa.

Painovoiman uhmaamista edelsi hienoinen ryöstäytyminen, jonka jälkeen muutaman mulliloikan (= pukin) jälkeen tavoitin paikkani kentänhiekasta. Ootus oli ollut kireänä koko ratsastuksen ajan myrskytuulessa ja oli ottanut "lähtöjä" jo muutamaan kertaan. Sain sen joka kerta kiinni rysältä ja naureskelin vaan, että nohnoh ruuna, iisisti vaan. Viimeisellä kerralla se lähti niin laiskasti, että vain nauroin että soosoo humma, älähän ole hurja. Diesel-moottori kuitenkin lämpeää hitaasti, mutta kun turbo saadaan silmäkkeeseen sitä sitten myös mentiin.

Fiilikset olivat tiistaina korkeat, kun ratsastus onnistui hyvin!

Minua on sen jälkeen pelottanut. En pelkää Ootusta, mutta satulaan nouseminen saa sydämen lyömään aika tiheästi. Kylmä hiki pukkaa läpi, suu kuivuu ja kädet vapisee. Ihana dressyyr on kaukana, kun mielikuvitukseni tuottaa vain kauhukuvia katkenneista raajoista. Ootus on kuitenkin ollut aika röyhkeästi tilanteessa mukana, eikä suinkaan ole taantunut alkeistuntihevoseksi. Ei mennyt montaa kertaa, kun se hoksasi että ratsastaja takertuu paniikin omaisesti harjaan roikkumaan jokaisesta hännän heilautuksesta, eikä uskalla vaatia töitä. Keltainen onkin nostanut keskikavion pystyyn "en tee enää mitään, sielläkös ruikutat". 

Alkuviikko meni kivasti. Harjoiteltiin pelkoasioihin siedättymistä, juoksutettiin ja sitten vähän ratsastettiin. Maanantaina uskalsin kävellä kentällä kyydissä ja ravata vähän. Tiistaina jo laukattiin sivistyneesti, mutta kuskilla puntti tutisti ja ainoana ajatuksena päässä oli "äkkiä käyntiin ja sitten alas". Torstaina ruuna oli jo tajunnut homman juonen. Jos ei huvittaisi, niin ei tarvitsisi tehdä. Kunhan vaan vähän takajalkaa nostaisi niin roikkuisin hysteerisenä kyydissä, kunnes hyppäisin alas. Hommat loppuisi ja huonosta käyttäytymisestä se saisi kunniapalkinnon lisäksi hyvän mielen.

 

Itseluottamus on minulla aivan nollissa. Tuntuu, että olen saanut aikaan valtavan ongelman tai siltä, että olen saanut pilattua hienon hevosen. Olen yrittänyt etsiä syytä käyttäytymiseen, mutta syyttävä sormi osoittaa ratsastajaan takaisin: mitäs et uskalla pyytää hevoselta. Mitäs et pysy kyydissä. Mitäs et osaa ratsastaa. Asiaa ei helpota ollenkaan, että Ootus eilen esiintyi käynnissäkin pukitellen. Ainoa toiveenkipinä on, että pysyin kyydissä. Satulat meillä vaihtui, mikä voisi loogisesti aiheuttaa tämän, mutta liikkeessä sopivaksi katsotut satulat... Hankala uskoa.

Ensi viikolla saan selkään varsinaisen stunt-ratsastajan, näyttämään Ootukselle että ihmisen kantaminen selässään on sittenkin ihan kivaa. Nyt minun pitäisi vaan saada skarpattua itseni kanssa ja saada vanha "seiso vaikka kahdella jalalla, mutta nyt tehdään tätä mun juttua kans" -asenteeni takaisin. Tällä hetkellä asenteeni on "ei ei ei , älä herranjumala missään nimessä, apua, ei tehdä tätä enää". Haaveilin toukokuun alun kankiluokista, mutta näyttääkin, että Ootus haluaa minun harjoittelevan vain kevyttä ravia ensin. Tunnen epäonnistuneeni ratsastajana ja hevosenomistajana. Onhan se nyt vähän nössöä pelätä omalla hevosellaan ratsastamista.