tiistai 30. syyskuuta 2014

Ootus ja superfood

Tänään viedään viimeistä päivää Hippolan syyskuun bloggaajana. Kiitos kaikille, jotka ovat liittyneet mukaan seuraamaan matkaamme Ootuksen kanssa. On tässä blogissa silti vielä vähän ripauksia hevosvalokuvauksesta - tällä viikolla tulee vielä katsausta viime viikonlopun kuvauksiin. On ollut todella mukava saada paljon kommentteja (joista ei ole yksikään ollut ilkeä, ehkä se on vaan asenteesta kii!) ja huomata kuinka mun touhut kiinnostaa muitakin. Iso kiitos Hippolan poppoolle ja kaikille teille messissä olleille, toivottavasti ootte myös jatkossa!

Hippolan kuukauden bloggaajana sain sponsoroituna Chia de Gracialta kilon paketin hevosten (ja ihmisten) superfoodia. Itse Chia-kasvin siemeniä. Pienen googlettelun jälkeen mietin, kuinka syöttäisin Keltsille chiaa, sillä näin hyvä tilaisuus testata jotain piti saada käyttää hyväkseen! Luettuani foorumeilta, kuinka hevosen lannasta chia on lähtenyt kasvamaan päätin antaa siemenet kylmään veteen liotettuna. Tuumittiin yhdessä tallinpitäjän kanssa ja ymmärsin hyvin hänen riskinsä maanviljelijänä. Vaikka chian siemenet ovatkin tällä hetkellä kuuminta kuumaa ja rahanarvoista tavaraa, hän ei ehkä haluaisi rueta täyspäiväisesti etelä-amerikkalaista kasvia viljelemään.


 


Ootus ei varsinaisesti kuulu chia-siemenen ihanteellisimpaan käyttäjäryhmään: sillä ei todennäköisimmin ole hiekkaa suolistossa, sillä ei ole kesäihottumaa, cushingia, kaviokuumetta tai metabolista oireyhtymää. Foorumien käyttäjäkokemukset lupailevat lähes ihmeitä, kun vaikeat ihottumat paranevat, jouhet ovat kuin upouudet ja koko hevonen on muuttunut timantiksi chian myötä. Aloin epäillä niinkö Ventakin heräisi haudastaan muutaman kuukauden jälkeen chian voimilla, mutta jätin sen kokeilun väliin. Mäkkityöläisenä ei raha riittäisi kyllä kahteen kaviokkaaseen.

Vaikka epäilin, että kuukauden kokeilu pienellä määrällä olisi hankala toteuttaa toisin kävi. Varsin nirso ruunani ei osoittanut sen suurempaa kiinnostusta väkirehujansa kohtaan, vaikka sinne sekaan tuli myös herkkujen herkku: chia. Muutamana aamuna olivat chiat hävinneet kupista, muuten koko kuukauden ajan siemenet säilyivät koskemattomina. Kokeilin chioille omaa astiaa, suoraan pussista ilman turvotusta ja turvotettuna. Silti Ootus maisteli vain varovaisesti sylkien siemeniä pois katseeni välttäessä.

Mitään merkittävää muutosta en huomannut kokeilun aikana. Jouhet ovat villiintyneet parin maalaiselo kuukauden aikana, haavat paranevat yhtä hitaasti kuten aina, sekä lähinnä Ootuksen huoleton käytös on muuttunut hermostuneemmaksi esim. aamutarhaan pääsyä odottaessa. Väkirehut maistuvat yhtä huonosti kuin ennenkin. Ainoa konkreettinen asia minkä muuttumisen olen tänä aikana huomannut on Ootuksen ratsastuksen parantuminen. Silti epäilen, ettei chialla ole sen kanssa vaikutusta.


 


Meille siemenet ovat liian kalliita normaalioloihin roskiin heitettäväksi, mikäli ne eivät ala ruunalle maistumaan. Terveysvaikutukset hevosen kokoiseen eläimeen tarvitsisivat muodostuakseen suuren syöttömäärän siementä ja pitkän aikavälin - jos terveysvaikutuksia olisi. Kahdessa viikossa kaviot eivät maalaisjärkeni mukaan voi vahvistua tai jouhien laatu parantua. Varmasti joku löytää chiasta ratkaisun ongelmiin, vähintäänkin omistajan lompakko kevenee kovaa kyytiä. Yksi desi painaa n. 80g ja hevosen suositus päiväsaannista vaihtelee 0,5-1,2dl välillä. Ootus sai täyden annoksen alun totuttelun jälkeen. Desillä päivässä kilon pussukka kestäisi vain alle kaksi viikkoa.

Ootuksen mielestä parasta ruokaa edelleen on heinä. Se saa laidunvihreän ja kuivaheinän lisäksi kaksi litraa kauraa, litran progressia ja kaksi desiä kivennäistä päivittäin. Väkirehut jäävät usein koskemattomiksi. Vaikka ruunalle ei chian muodossa superfoodi kelvannut on se osoittanut mielenkiintonsa muita superifuudeja kohtaan: Åken suurinta herkkua on pihlajanmarjat syötynä suoraan puusta. Vaikka lastensadussa kettu sanoo pihlajanmarjojen olevan happamia, Ootus toteaa niiden olevan suurinta herkkua. Keltainen ruuna hönkii treeneissä pihlajanmarjojen tuoksuista henkeään, eikä kukaan oikein osaa selittää miksi se tekee niin. Ehkä se tietää, että marjoissa on valtava määrä C-vitamiinia tai sitten se haluaa helpot kännit yöpakkasissa käyneistä marjoista.

* tämä postaus on tehty yhteistyössä Chia de Gracian kanssa *

maanantai 29. syyskuuta 2014

Palkintojenjakoon valmistautuu...

Sunnuntain kisa-aamu Sorsasalossa valkeni rauhallisesti: Ootus pureskeli aamuheiniään ja maisteli muutaman jyvän täysrehujaan, joita oli jäänyt edelliseltä illalta. Pikkuhiljaa kilpailupaikalle valui ihmisiä hevosineen ja oli O:n vuoro lähteä aamukävelylle kauniiseen auringonpaisteeseen. Ruuna oli täynnä (pöllö)energiaa ja egoa. Se yritti kuskata minua narunjatkeena pitkin varikon pihaa ja pörhisteli ohi kulkeville. Takaisin tultua karsinaan se ilmeili hyvän tovin ja kuoputti jalkaansa karsinan pohjaan kovin levottomana. Kotona olisi alkanut tarhausaika maailman ihanimman ponitamman Violan kanssa, mutta Kuopiossa ruunan tukkaa värkättiin nykeröille. Keltsi ei voinut olla ihmettelemättä rutiinin vaihtumista ja se oli selkeästi näreissään jouduttuaan viettämään kilpahevosen karsinassa tönöttämiselämää.



© Maiju Laitinen / fotokolo.net

Oma starttini oli vasta yhdentoista jälkeen, mutta päädyin jo kymmeneltä hevosen selkään. Tarkoituksenani oli vain kävellä kolmenkymmenen minuutin ajan, tehdä kevyt verryttely askellajien läpi ja jäädä odottamaan omaa suoritusvuoroa kävellen. Löysin kuitenkin itseni verryttelykentältä viiden minuutin jälkeen ravaamasta, koska "tuntuu niin kivalle tänään". Ootus todellakin pisti parastaan verryttelyssä! Se pörhisteli ja teki hienoja nostoja, liikkui energisesti, mutta oli silti miten kuten kuulolla. Kotona niin hidas Keltsi kuoriutui hieman viritetyksi kilparuunaksi tukka tötteröllä.

Yritin hillitä ratsastuksenhimojani kävelemällä, etten vetäisi Åkea aivan piippuun ennen omaa rataa. Kävelin, vähän ravasin, taas kävelin. Korjasin (taas) valunutta satulaa ja kävelin lisää. Lopulta omaan starttiin oli aikaa 10 minuuttia, jolloin ratsastin railakasta laukkaa verryttelykentän halki molempiin suuntiin ja tein ravisiirtymiset. Kyllä se tästä. Nopea kertaus rataan ja odottamaan kilpailukentän puolelle. Välittömästi kun Ootus käveli kilpakentälle se jännittyi samalla tavalla kuin estepäivänä. Kyttäys joka suuntaan, hirveät speksit yleisöä kohti ja töriseminen. Päätin kuitenkin mielessäni, että nythän muuten menee avut läpi, pakko nyt ratsastaa avuille. Sain Keltsistä ulos oman työvoittoni jälkeen ison show-hevosen meininkiä; ilmavaa askelta ja eteenpäinpyrkimystä. Käynti tuntui enemmän espanjalaiseltä korkeakoulunliikkeeltä, kuin maataviistävältä toriruunan askeleelta, mutta käyntiä se oli. Ravikin oli ravia ja laukka.... oli ehkä vähän railakasta.


© Maiju Laitinen / fotokolo.net


© Maiju Laitinen / fotokolo.net

Ennen tuomarin viheltämistä pilliin ravasin kevyesti radan ympäri ja istuin alas. Huokasin syvään ja yritin löytää omat istuinluuni molemmilta puolilta, Ootus taisi siinä pienessä hetkessä tulla tulokseen, että kouluratsastus on ok juttu ja sitä on tehty ennenkin, sillä sen jännitys kaikkosi metrien taittuessa. Itse radasta (Helppo C, tutustumisluokan kouluohjelma 2009) en muista kuin pitkäksi venyneen laukka-ravisiirtymisen ja avonaisen muodon oikeassa laukkaympyrässä. Ruuna toimitti pisteissä vaaditut asiat, sillä oli kevyet liikkeet ja hyvä eteenpäinpyrkimys radan loppuun asti. Hymy oli herkässä lopputervehdykseen tultaessa, kun sitä on monesti tarvinnut kasvoilleen väkisin pusertaa. 

Kun muutama viikko sitten Ootus sai loppukommenttiin: "hieman tahmea" kommentin oli tällä kertaa loppukommentit seuraavia: "Kivoja pätkiä, välillä kierrokset hieman korkealla. Tarkkana teiden kanssa." sekä "Raamikas perustahdikas hevonen, hyvä energia. Valmistele siirtymiset. Vahdi asetus / opi molempiin suuntiin". Toinen tuomareista näki siis istuntakönöni ja jäykän käteni taakse, asettaminen tai kääntyminen ei todellakaan ole helppoa näin toispuoleisella ja kierolla kropalla. Molemmat tuomarit antoivat tasaisesti pisteitä ja lopputuloksena taululla seisoi 231p. ja prosentein 64,167. Olin enemmän kuin tyytyväinen, hieno kouluheppa-O.

Tarkistettuani Equipe Onlinen huomasin ratsastaneen itseni sen hetkiselle toiselle sijalle ja olin kiljua riemusta. Minä, joka yleensä pidän listan viimeistä paikkaa, olin ratsastanut miltein kärkeen vähän aikaa minulla olleella hevosella. Istunnastakin sain papereihin seiskan, vaikka sitä niin ikävään sävyyn joku anonyymi ruotikin vihreillä foorumin sivuilla. Olin niin iloinen siivotessani Ootuksen yömajaa ja vielä iloisempi, kun palkintojenjakoon pyydettiin valmistautumaan. En kuullut sijoitustani ja tuurillani survoin itseni hevosjonoon - vieläpä oikealle paikalle. Minut ja ruunani palkittiin keltaisella ruusukkeella, sijoituimme siis viidenneksi yli kahdestakymmenestä luokassa startanneesta. Hymy oli herkässä koko kotimatkan. Ootuksen hymy leveni vasta kotilaitumella, kun se juoksi vastaan Viola-ystäväänsä, joka myöskin riensi Keltsiä kohti täyttä päätä. Sinne kaviokkaat jäivät kaulakkain nojailemaan.

© Maiju Laitinen / fotokolo.net




Loppuun lisähuomautus: En tiedä mitä kameranrungolleni on tapahtumassa. Ponipoikani-Tomi kuvatessa niin lähes jokainen kuva on epätarkka. Runko huutaa usein nykyään F-EE ja koko runko ERR-ERR. Eli taitaa olla yhteinen viisi vuotta kestänyt matkamme pian päätöksessään.

Piip piip ja pihalle

Lauantaina lähdettiin kohti Kuopiota aamunhämärissä. Ensimmäisessä luokassa, mihin myös me osallistuimme, oli yli 40 lähtöä. Joten vaikka luokka alkoi klo 9.00 oli meillä hyvin aikaa purkaa tavarat, varustaa Ootus ja tsekkailla kilpailupaikan menoa ja meininkiä. 

verryttelyn melkein onnistunut hyppy...

siirryin lopulta käsihevosalueelle ravaamaan huonon pohjan vuoksi

Rata oli simppeli, 7 esteen rata korkeudella 70cm. Ilmoittauduin "pikkuluokkaan" sen vuoksi, että jos ruuna pelkäisi uutta ympäristöä saisin sen vaikka ravuutettua esteiden yli. Toisinpa kuitenkin kävi... :D Radan pohja oli märkä, osittain veden valtaama ja hieman liukkaan näppeä. Verryttelykentän pohja puolestaan oli upottava suo, joka oli pienenä alueena talloutunut käyttökelvottomaksi minun verryttelyn alkaessa. Hevosten jalat antoivat hypyn alastulossa 20cm eteenpäin mudassa liukuen. Åke varoi pohjaa yhtä paljon kuin minäkin, eikä verryttelystä tullut mitään. Hyppyytin muutaman esteen Ootuksella aivan liian pohjasta, sillä mielessäni oli kokoajan karmivat mielikuvat pohjasta. Näin jälkikäteen ajatellen, ilman mitään verryttelyä rata olisi voinut mennä jopa kylmiltään paremmin kuin huono pohjoisella verryttelykentällä yrittää hypätä mitään. Ihme ettei Ootuksen kengät jääneet mutaan kiinni tai suojat lentäneet jalasta! Kaikki varusteet mitä kuurasin pitkälle perjantaiyöhön olivat kuitenkin melko menneitä...

Vuoromme radalle tuli liian nopeasti, alla oli huono verryttely ja puoliksi vertynyt nuori ruuna. Lähdin ravaamaan katsomopäätyyn ja totta kai Ootus jännittyi yhtä pinkeäksi kuin viulunkieli, kun maisemat ja esteet muuttuivat kotipihaan verrattuna. Pahin järkytys oli esteiden johteista, joita ruuna ei kyllä ainakaan minun omistuksessani ole lainkaan nähnyt. Keltsin mahasta / nivusesta alkoi kuulla rumputtava ääni, sen silmät pyörivät kuin pelikoneessa ja ratsastettavuus hävisi syystuulen mukana Sorsasalon yläilmoihin. Yrittäessäni nostaa laukkaa Åke ampui show-ravin ja kiitoravin välimuotoon, kuin Vermoon oltas konsanaan lähdetty. 

Kakkonen

Hylkäyksen jälkeen onnistunut(ko...) esteen ylitys

Ensimmäiselle esteelle sain tyrkättyä Ootuksen melkein pysähdyksistä. Vihreävalkeapunaiset pystyt on ennenkin syöneet keltaisia ruunia... Toiselle esteelle (peruspysty) ruuna teki stopit. Sen kyljet ja suu olivat kuin betonista valettu: vaikka kuinka yritin ratsastaa jännityksen läpi kirahvikaulainen-Ootus kuitenkin vapisi pelosta, enkä voinut estää tulevaa kieltoa mitenkään. Käänsin Keltsin ympäri ja sain kevyessä ravissa rohkaistua radan toisen esteen yli. Kolmannelle meidän matka sitten jäikin: Keltsi jännittyi taas äärimmilleen, tuijotti keltamustan okserin johteita ja oli kääntyä 180 astetta ympäri. Työnsin ruunan kuitenkin niin likelle estettä, että se oli hyppäämässä jo paikaltaan okserin. Tuomarintornista kuului kaksi kertaa pillin vihellys, samalla kun ajattelin mielessäni "piip piip ja pihalle". Päätin kuitenkin hyppyyttää kolmosen Ootuksella, jottei se nuorena hevosena oppisi yhdistämään kieltoja töiden loppumiseen. Ravista ruuna empi jälleen, mutta hyppäsi kamikaze-loikan lopulta esteen yli.

Ihmiset katsoivat meitä kokoajan jotenkin aika järkyttyneenä. Hahaha, en tiedä miksi. Tuommoinen lapsi-keltuainen kun nyt voi keksiä ties mitä. Niin isona hevosena sen survominen tolppien väliin on hankalaa, mutta yritän kyllä. Ihmiset vain jostain syystä olivat aika järkyttyneen oloisina. :D Vaikka tavoitteeseen ei päästy (maaliin asti), olin silti tyytyväinen että sain Keltuaisen jokaisen esteen yli, minkä sille näytin. 





Ootus on kyllä kakkosmies... Aina perseen kimpussa.



Vaikka Ootus ei ole parhaimmillaan, tässä kuvassa on sitä jotain!

 


Iltapäivän ja illan valmistelin Oodelia sunnuntain todelliseen koitokseen: kouluratsastukseen. Ohjelmistossa oli kurajalkojen pesua, harjan letittämistä, tuntien taluttelua ja illalla ennen iltaheiniä vielä hieman juoksuttamista. Myöskin kaikki varusteet oli kuurattava uudelleen... Ootus yöpyi kilpailupaikan läheisen raviradan katoskarsinoissa erään suomenhepan kanssa. Ootus ei kyllä edes välttämättä edes huomannut tummaa kaveriaan pimeästä karsinasta ja käyttäytyi aina yhtä mallikkaasti koko viikonlopun ajan. Palataan kuitenkin koulupäivään vielä myöhemmin!

 

perjantai 26. syyskuuta 2014

Eläin tien päällä

Toissayönä tiet kimaltelivat timanttisina. Musta jää, ikuinen murheeni ja pelkoni. Kesärenkailla olevalla autollani uskalsin hissukseen ajella kolmeakymppiä körryytellen usean sadan kilometrin matkan. Vaikka matkantekoon meni puoli päivää, ei minua haitannut menetetty aika. Tärkeintä on, että jokainen säilyy hengissä.

Pikku-Volvo ja matkamökki




Huomenna aamulla startataan Ootuksen kanssa viikonlopuksi kohti Kuopiota. Molempina päivinä tarkoituksenamme on mennä yhdet luokat. Vaikka asun suhteellisen lähellä Kuopiota jätän Åken mielummin yökarsinaan kilpailupaikan läheisyyteen, kuin ajan kotiin. Ikinä ei tiedä mitä tienpäällä sattuu ja pelkään onnettomuuksia, kun kyydissäni on elämäni yksi tärkeimmistä olennoista. Pikku-O.
Mikäi tänään sataa taivaalta valkeaa ja yöllä pakkaslukemat tippuvat lämpötilamittariin jätän kilpailut välistä. En uskalla ajaa yhdistelmää ensimmäisillä pakkaskeleillä mustan jään vuoksi. Petollisena tien pinnassa kimalteleva jää aiheuttaa minulle ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja kuivunutta suuta. Jokaisessa alamäessä, mutkassa ja kurvissa näen viikatemiehen vilkuttelemassa minulle. 

Ventaa kuljettelin aikanaan satula selässään, sillä se oli tottunut matkustaja

Ootus onneksi matkustaa, lastautuu ja purkautuu matkamökistään hyvin. Se ei tarvitse edes suojia jalkaansa matkan ajaksi - niin rauhallinen se on. Toista oli, kun alkuviikosta vein 16-vuotiaan ja kuusitoista kiloisen (hehe) kissani eläinlääkäriin. Se itki pelostaan, mutta matkusti rauhallisemmin kuin edellisen kerran viisi vuotta sitten eläinlääkäriin. Silti sen sydän hakkasi vimmatusti ja kisua pelotti. Aiheutetusti. Keltsi on onneksi niin rutinoitunut kyyditettävä, ettei sitä pahemmin pelota. Minua sen sijaan ratissa pelottaa jokainen eteen kiilaava auto, kolmion takaa eteen hyökkäävä paku ja tuulilasiin hyppäävä hirvi. 

Kannan aina hevosta kuljettaessa puukkoa mukanani ja ihmettelen jos joku ei kanna. Jos koppi kaatuisi tai hevonen panikoituisi kyydissä ei aika riitä vetosolmuja avaamaan, jolloin puukolla voi leikata narun poikki. Mielestäni puukko on yhtä olennainen osa hevosen matkustamista, kuin sen passi ja trailerin tekniset paperit. 

Villi ja vapaa O
Traileri irtosi minulta vauhdista viikko takaperin ja ryysti pitkän matkaa nokallaan peltoon. Onneksi kyseessä oli siirtoajo, eikä minulla ollut hevosta kyydissä. Ja luojan lykky, että olin laittanut hätävaijerin kiinni. Muuten Böckmannin Unoni uiskentelisi Porovesi -järven syvyyksissä... :D Silti tapaus säikäytti. Miten se nyt noin irtosi?? Entä jos se irtoaa hevosen kanssa?? Mieleni tulvi kysymyksiä, mutta onneksi sukulaismies kävi katsomassa koppia ja totesi, että siihen tarvitaan vain rasvaa, sillä kahva oli mennyt ns. junkkaan. Olihan se kahva ollut jo pidemmän aikaa hieman jäykkä... Olen huono tekemään pieniä perushuoltoja yhtään millekään menopelille isäni kuoleman jälkeen. Osaan kyllä, mutta en tiedä milloin se pitäisi tehdä. 

Kopin irtoamisesta selvittiin säikähdyksellä, mutta se kummittelee mielessäni varmasti vielä pitkään ja jännitän ajamista aivan eri tavalla. Toivon kuitenkin huomisaamuksi sulaa tietä ja itselleni rohkeutta, jotta pääsemme Ootuksen kanssa kilpailupaikalle turvallisesti. 
Ootuksen hakureissulta, turpa <3

lauantai 20. syyskuuta 2014

Kauneuskilpailut


Tänään kävimme Ootuksen kanssa lähitallilla järjestetyissä hevosten match showssa. Pienimuotoiset näyttelyt olivat keränneet paikalle yhdeksän osallistujaa meidät mukaanlukien. Vaikka tiedän, että Ootus ei ole tällä hetkellä tyhjän selkälihaksistonsa kanssa kovinkaan näyttävä, haluan tukea pieniä hevostapahtumia osallistumalla niihin. Leikkimieliset tapahtumat ovat mukavaa vaihtelua, ruunalle maailman näyttämistä ja ennenkaikkea kiitos järjestäjille. Ilman osallistujia, ei ole tapahtumia. Suosittelen kaikille lähialueesi hevostapahtumien tukemista osallistumalla niihin talkoolaisena tai itse kaviokkaan kanssa. Arki rikastuu ja muistolaatikko kasvaa.

Eilen kävi epäonnisesti pestessäni ruunan ruttelon otsatukkaa. Jouhista valui shampoota suoraan Oodelin silmään, joka varmasti tuntui Keltsistä aika epämukavalta. Sen vasen silmä meni umpeen ja alkoi rähmiä voimakkaasti - onneksi silmä kuitenkin reagoi näin ja mahdollisti shampoon ulos tulemisen. Laitoin pienen määrän vettä ruutalla ruunan silmäkulmalle vauhdittaakseni operaatiota. Tietysti tässä vaiheessa pelkäsin, että silmä turpoaa umpeen ja iskee tulehduksen päälle. Onneksi silmä alkoi kirkastumaan nopeasti ja voimakas rähmiminen loppui tunnin kuluessa. Täytyy vain ihmetellä, kuin ystävällinen ja lauhkea tuo Ootus on: puhdistusoperaatiossani jouduin avaamaan silmää, jotta saisin sinne vettä. Ruunalla oli varmasti jo muutenkin epämukava olo, mutta sen ainut tapa vastustaa tekojani oli laittaa pää etujalkojen väliin piiloon... <3 Joku muu, ehkä joku pieni musta tamma, olisi ehkä silpunnut minut heti kun silmään hulahti shampoonvaahtoa.

Itse näyttelyyn en saanut ketään kuvaamaan, sillä kaikki tutut apukädet olivat omissa riennoissaan. Lähdin siis yksin matkaan ja jätin kameran kotiin ajatuksena, että eipä siellä kukaan kuitenkaan olisi. Toisin kävi, Ootuksen kotitallinpitäjä oli paikalla ja kertoi, että voisi ottaa kuvia. Ainut vaan kun se kamera jäi kotiin... Joudutte siis tyytymään minun puhelinkuviini, joita otin suoritukseni ulkopuolella. 


Saavuttuamme paikalle Ootus vaikutti hyvin kärsimättömältä ja pitkästyneeltä. Se olisi halunnut vain laiduntaa isolla ja vehreällä pellolla, eikä topottaa minun kanssa näyttelyharjoituksissa. Tylsistyessään ruuna on ottanut tavaksi hamuta kaikkea mahdollista suuhunsa: minun hihaa, raippaa, taluttimen ketjua tai housuista pilkistävää pesulappua. Ootushan ei ole oppinut (onneksi) kunnollista kuovintaa etusellaan, mutta kovasti se sitäkin tänään yritti. Itse suorituksessa ruuna esiintyi mitä mallikkaammin, kunnes tuli raviosuus. O innostui niin, että lähti vain kiikuttamaan puuskuttavaa minua rinnallaan kohti heppakamuja kentän toisella puolella... :D Minulle on iso ponnistus pysyä noin ison hevosen rinnalla sen ravatessa, puhumattakaan sitten siitä kun se yllättäen ilmoitti oman tahtonsa minne oltiin matkalla.

Ruunien luokassa ei ollut kuin yksi toinen osallistuja meidän lisäksi. Toinen osallistuja oli 27-vuotias arabialainen, joka oli hyväkuntoinen ikäisekseen. Ruuna esiintyi mallikkaasti ja se oli hyvin esitetty, joten sinkoileva keltuainen jäi vanhalle herrasmiehelle toiseksi. Tuomarin kommentit meistä olivat: "Erikoinen mukava väri. Esitetty hieman hoikassa kunnossa, saisi olla pyöreämpi. Kuivat suorat jalat, hyvät vahvat kaviot. Letkeä rento käynti, suhteellisen tarmokas, hyvä yliastunta. Suhteellisen tahdikas ravi, ravissa suht. suorat liikkeet. Nöyrän oloinen, kiltti. Hyvin esitetty, tahtoo vallattomaksi portin sivulla".


Vaikka pokaalia ei tuotu kotiin, menestys oli tämäkin. Ruuna pääsi näkemään taas maailmaa ja narunpitelijällä oli mukava hevosten täyteinen aamupäivä. Oletteko te osallistuneet pieniin hevostapahtumiin tukeaksenne järjestäjää?

torstai 18. syyskuuta 2014

Ihana keskiviikko


Työaamut arkiduunissani ovat vaikeita. En haluaisi herätä, sillä ahdistaa viettää kauniita syyspäiviä sisällä. Toisaalta, kun marraskuun loskakelit tulevat olen ehkä onnellinen sisäduunistani...  :D Opiskellessani lukiossa tein viikonloppuisin ja kesäisin tallivuoroja paikallisella ratsastuskoululla. Kun koulupaikka ei syksyllä avautunut minulle yliopistossa jäin kotikaupunkiini, ja siirryin ravintola-alalle työskentelemään. Olen siitä asti kaivannut aamutalleja, sekä hevosalalla työskentelemistä. Ruumiillisesti rakas työ on palkitsevaa, vielä kun siihen sain yhdistää itselleni sen elämäni tärkeimmän asian - kaviokkaat.

Keskiviikkona sain kuitenkin palata mieluisimman asiani pariin, eli aamutallin tekoon Oodelin kotitallilla. Aamuseitsämältä jaoin hepoille aamuheiniä, jonka jälkeen kärräsin vanhalla maitokärrillä ja -tonkilla vesiä laitumille. Tarhattuani kaikki hevoset siivosin tallin tunnissa. Kaikki vanhat taidot eivät siis ole vielä kadonneet ;) Tallin siivouksen jälkeen hain Åken laiduntarhastaan (joka oli ihmeissään nähtyään minut aamulla ensimmäisenä) maastolenkkiä varten.


Tämä oli meidän ensimmäinen maasto yksin, jossa joudumme autoteille. Ruuna oli melko piukeana peltoaukealla, mutta oli hyvin hallittavissa. Reitti kiemurtelee maatilojen väliin, jota pitkin Keltsi tyytyväisenä tallusteli kunnes metsästä alkoi kuulua ryminää. Ensin näkyi pieni vilahdus, jolloin Ootus pingottui äärimmilleen metsää tuijottamaan. Jatkettuaan muutaman askeleen eteenpäin viereen rymisteli seitsämän ylämaankarja-äpyliä. Siis niitä ruskeita, pitkäkarvaisia ja sarvipäisiä otuksia. En voinut syyttää ruunaa paniikista, sillä minäkin sain vähintään sydänkohtauksen äpsyjen kirmatessa esiin. Ensimmäiset kolmekymmentä sekunttia säikähdyksen jälkeen meni hyvin. Taputtelin tärisevää Keltsiä ja juttelin sille mukavia. Ehdin jo luulla, että tilanne olisi ohi ja kyllä tästä vielä eteenpäin selvittäisiin. Kun yksi karvalehmistä alkoi pökkiä kaveriaan Ootuksen vierellä, sai sukupuolisiveellinen ruunani tarpeeksee ja lähti. Ihmettelin, että pysyin sen koikkaloikissa kyydissä, vaikka yhdessä vaiheessa olin jo miltei varma että päädyin traktorinmunien (siis muovitettujen pyöröpaalien) päälle istumaan seuraavassa sekunnissa. Heti kun villiruuna laski kaikki jalkansa maahan hyppäsin sitä vikkelämmin alas kyydistä. Minun seurassani Ootus uskaltautui tulla haistelemaan äpyleitä, jotka kuitenkin pelkäsivät ruunaa enemmän kuin Ootus niitä.

Tallille päästyäni sain huokaista helpotuksesta sillä pääsimme hengissä takaisin. Tultuani kuitenkin alas ratsailta näin sen taas: valunut koulusatulaa. Vyön ja mahan väliin mahtui taas aivan liikaa, vaikka lähtiessäni retkelle ei vyö edes inahtanut. Huoh, en tiedä tuliko ostettua susisatula, mutta toivottavasti keksin jonkun pikaratkaisun. Rungoltaan satula istuu, en vain tajua miten se lähtee valumaan hieman taakse. Neonpreenivyöllä se ei inahda suuntaan eikä toiseen, mutta nahka- ja kangasvöillä valuu hieman.


Päästyäni kotiin olin täynnä energiaa aikaisesta herätyksestä huolimatta. Ikinä en arkiduunini jälkeen voisi edes kuvitella koti-  tai pihatöitä, sillä olen aivan liian väsynyt edes ajattelemaan selkeästi. Illaksi painelin risusavottaan raivaten samalla metsää ja puolukoita poimimaan. En voisi edes ajatella että mäkkipäivän jälkeen tekisin kumpaakaan :D Aamutallia tehdessä syntyi kuitenkin kaiho takaisin hevosalalle, hommiin mistä oikeasti tykkään. Myöhäisillan vietin koulutuskalentereita katsoen, mutta ykköshaaveeni kengittäjänä ei tule toimimaan raskaan työasennon vuoksi. Innostuin niin paljon läheisen hevosoppilaitoksen tarjonnasta, että mieleni teki soittaa samantien. En vain tiedä riittääkö rohkeuteni lähteä hevosenhoitajaksi tai ratsastuksenohjaajaki. 

tiistai 16. syyskuuta 2014

Varteenotettava esteratsukko...?

Syyllinen olo. Koulutreeniä ties monettako kertaa putkeen. Aina samat avot, väistöt, nostot, siirtymiset. Ei ihmekään, että Ootus vähän tahmailee ja kysyy ratsastajalta: "onko pakko?", jos kenttä tarkoittaa sille aina samojen perusasioiden hinkuttamista ja vinkuttamista. Koulutuomaritkin sen huomasi, vaikka Markka ratsasti todella hyvin. Olin niin ihastunut hienoon kouluhevoseen, että olen täysin unohtanut treenin monipuolisuuden ratsastaessani itse. Nuori hevonen kuitenkin tarvitsee aika paljon erilaista liikuntaa. Minut ratsastuksensaloihin opettanut toverini kävi alkuviikosta Oodelin kyydissä kentällä ja no, alitempoinenhan se oli ja ratsastajalla on täysi työ saada se liikkumaan eteen itse. En halua tappaa noin nuoren hevosen iloa liikkumisesta, joten nyt seuraavat kaksi viikkoa mennään ihan eri juttuja. Maastoillaan, tehdään kavaletti- ja puomihommia. Sekä tietysti hypätään. Jotain ihan muuta, kuin harjoitusravissa hinkuttamista uraa pitkin. Seuraavina hetkinä en aio edes välittää missä Keltuaisen turpa viilettää, kunhan sillä on liikkumisen riemua!


Tässä oon kauhuissani, että nyt se villiinty tai jalka katkes kun pompotti selkään.
Nooo, takajalathan ne siellä duunissa vaan...
En käsitä itseäni, mitä ihmettä mä teen tuolla?!? Multa pitää varmaan oikeesti nokka ja leuka murtua jostain hevosen äkkistopista, kun toi niskan tuijotus on ihan jääääääätävää!!!

Tänään aamulla kannoin tolppia kahdeksan aikaan kentälle. Katsoin tallikaverini "Ratsasta paremmin" -kirjasta treenivinkin ja kannoin ravipuomit, sekä kaksi pientä estettä lävistäjille. Kotitallilla on hieman suppeampi estevarasto, tolpista saa aikaan kolme pystyä eikä erikoisesteitä juuri ole. Siispä muurit, matot, lankut, isot johteet yms. tulevat treeniimme vasta aina ulkopuolisissa valmennuksissa. Keltsillä oli vielä tukka aivan heinässä, kun kesken aamuheinien olin sitä jo harjailemassa ja varustamassa.

Aluksi vaikutti siltä, että huono idea ratsastaa ensimmäisenä asiana aamulla ja vielä huonompi idea hypätä pommin nielleellä Keltsillä. Mutta eteenpäinpyrkimystä...sitä nyt oli! Oli melkein jopa villiä -piti jo siirtyä nopsakkaasti laukasta käyntiin, kun tuntui että seuraava askel saattaa ponkaista jo turhankin korkealle tämmöisen tulevan tätiratsastajan kanssa. Ihanaa kuitenkin, että Åke oli selvästi riemuissaan odottavasta esteharjoituksesta! Sen silmissä syttyy tuike ja askel kevenee sen nähdessä esteet. 





Itse treenisuoritus meni hyvin. En ole niin pro esteillä (tai oikeastaan yhtään missään istuessani hevosen selässä), että osaisin itsenäisesti lähteä korjaamaan hevosen virheitä. Roikun kyydissä lahjakkaasti kyllä isoissakin koikkaloikissa, mutta nämä kotitreenaukset on lähinnä semmoista "tasaisellä rytmillä kevyesti yli" -hommaa. Pikkuesteillä ruunalle kasvaa rutiinia kokoajan, ja olenkin alkanut ajatella debyyttiä estekilpailuissa. Ensin pitää kuitenkin pystyä hyppäämään jo pikkurataa ilman paniikkivoltteja. Kyllä Ootuksesta vielä mainio esteheppa tulee, sillä se kyllä hyppää kun kuski tuo sen esteelle sopivasti ja pitää jalan kiinni. Ehkä mustakin siis vielä esteratsastaja tulee, vaikka itsesuojeluvaisto alkaa nostaa päätään.

Joku tarkkasilmäinen lukija ehkä huomaakin, että satula valuu kuvien myötä aina vaan enemmän ja enemmän taakse. Kyseinen Zaldin yleispenkki on Ventan perintösatula, joka kyllä sovitettiin ammattilaisen toimesta. En usko, että selkä voisi niiiiiin radikaalisti muuttua muutamassa viikossa, joten lienen itse kämmännyt satuloinnissa - tai ihan vaan jättänyt vyön liian löysälle. Joustovyöt eivät oikein sovi pullistelevalle Keltsille, sillä aina joustovyön kanssa satulat löytyy ristiselän päältä. Pitää kuitenkin tutkailla asiaa tarkemmin (satulaa käytän kerran parissa viikossa) ja tarvittaessa keksiä joku hätäratkaisu ongelman korjaamiseksi. Jalustimetkin sain liian lyhyiksi ja tavan turvajalustimilla on karmea ratsastaa Jinien jälkeen. Mutta uliuli nyt sitten vain, kun itseään on vain otettava niskasta kiinni! Nuoren hevosen kanssa ei auta kämmäillä yhtään missään, varsinkaan jossain satulavyön kiristyksessä...

Kuvista kiitos Annika!

Hienoin O!