Eläin tien päällä

Toissayönä tiet kimaltelivat timanttisina. Musta jää, ikuinen murheeni ja pelkoni. Kesärenkailla olevalla autollani uskalsin hissukseen ajella kolmeakymppiä körryytellen usean sadan kilometrin matkan. Vaikka matkantekoon meni puoli päivää, ei minua haitannut menetetty aika. Tärkeintä on, että jokainen säilyy hengissä.

Pikku-Volvo ja matkamökki

Huomenna aamulla startataan Ootuksen kanssa viikonlopuksi kohti Kuopiota. Molempina päivinä tarkoituksenamme on mennä yhdet luokat. Vaikka asun suhteellisen lähellä Kuopiota jätän Åken mielummin yökarsinaan kilpailupaikan läheisyyteen, kuin ajan kotiin. Ikinä ei tiedä mitä tienpäällä sattuu ja pelkään onnettomuuksia, kun kyydissäni on elämäni yksi tärkeimmistä olennoista. Pikku-O.

Mikäi tänään sataa taivaalta valkeaa ja yöllä pakkaslukemat tippuvat lämpötilamittariin jätän kilpailut välistä. En uskalla ajaa yhdistelmää ensimmäisillä pakkaskeleillä mustan jään vuoksi. Petollisena tien pinnassa kimalteleva jää aiheuttaa minulle ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja kuivunutta suuta. Jokaisessa alamäessä, mutkassa ja kurvissa näen viikatemiehen vilkuttelemassa minulle. 



Ventaa kuljettelin aikanaan satula selässään, sillä se oli tottunut matkustaja

Ootus onneksi matkustaa, lastautuu ja purkautuu matkamökistään hyvin. Se ei tarvitse edes suojia jalkaansa matkan ajaksi - niin rauhallinen se on. Toista oli, kun alkuviikosta vein 16-vuotiaan ja kuusitoista kiloisen (hehe) kissani eläinlääkäriin. Se itki pelostaan, mutta matkusti rauhallisemmin kuin edellisen kerran viisi vuotta sitten eläinlääkäriin. Silti sen sydän hakkasi vimmatusti ja kisua pelotti. Aiheutetusti. Keltsi on onneksi niin rutinoitunut kyyditettävä, ettei sitä pahemmin pelota. Minua sen sijaan ratissa pelottaa jokainen eteen kiilaava auto, kolmion takaa eteen hyökkäävä paku ja tuulilasiin hyppäävä hirvi. 

Kannan aina hevosta kuljettaessa puukkoa mukanani ja ihmettelen jos joku ei kanna. Jos koppi kaatuisi tai hevonen panikoituisi kyydissä ei aika riitä vetosolmuja avaamaan, jolloin puukolla voi leikata narun poikki. Mielestäni puukko on yhtä olennainen osa hevosen matkustamista, kuin sen passi ja trailerin tekniset paperit. 

Villi ja vapaa O

Traileri irtosi minulta vauhdista viikko takaperin ja ryysti pitkän matkaa nokallaan peltoon. Onneksi kyseessä oli siirtoajo, eikä minulla ollut hevosta kyydissä. Ja luojan lykky, että olin laittanut hätävaijerin kiinni. Muuten Böckmannin Unoni uiskentelisi Porovesi -järven syvyyksissä... :D Silti tapaus säikäytti. Miten se nyt noin irtosi?? Entä jos se irtoaa hevosen kanssa?? Mieleni tulvi kysymyksiä, mutta onneksi sukulaismies kävi katsomassa koppia ja totesi, että siihen tarvitaan vain rasvaa, sillä kahva oli mennyt ns. junkkaan. Olihan se kahva ollut jo pidemmän aikaa hieman jäykkä... Olen huono tekemään pieniä perushuoltoja yhtään millekään menopelille isäni kuoleman jälkeen. Osaan kyllä, mutta en tiedä milloin se pitäisi tehdä. 

Kopin irtoamisesta selvittiin säikähdyksellä, mutta se kummittelee mielessäni varmasti vielä pitkään ja jännitän ajamista aivan eri tavalla. Toivon kuitenkin huomisaamuksi sulaa tietä ja itselleni rohkeutta, jotta pääsemme Ootuksen kanssa kilpailupaikalle turvallisesti. 

Ootuksen hakureissulta, turpa <3