Ihana keskiviikko

Työaamut arkiduunissani ovat vaikeita. En haluaisi herätä, sillä ahdistaa viettää kauniita syyspäiviä sisällä. Toisaalta, kun marraskuun loskakelit tulevat olen ehkä onnellinen sisäduunistani...  :D Opiskellessani lukiossa tein viikonloppuisin ja kesäisin tallivuoroja paikallisella ratsastuskoululla. Kun koulupaikka ei syksyllä avautunut minulle yliopistossa jäin kotikaupunkiini, ja siirryin ravintola-alalle työskentelemään. Olen siitä asti kaivannut aamutalleja, sekä hevosalalla työskentelemistä. Ruumiillisesti rakas työ on palkitsevaa, vielä kun siihen sain yhdistää itselleni sen elämäni tärkeimmän asian - kaviokkaat.

Keskiviikkona sain kuitenkin palata mieluisimman asiani pariin, eli aamutallin tekoon Oodelin kotitallilla. Aamuseitsämältä jaoin hepoille aamuheiniä, jonka jälkeen kärräsin vanhalla maitokärrillä ja -tonkilla vesiä laitumille. Tarhattuani kaikki hevoset siivosin tallin tunnissa. Kaikki vanhat taidot eivät siis ole vielä kadonneet ;) Tallin siivouksen jälkeen hain Åken laiduntarhastaan (joka oli ihmeissään nähtyään minut aamulla ensimmäisenä) maastolenkkiä varten.

Tämä oli meidän ensimmäinen maasto yksin, jossa joudumme autoteille. Ruuna oli melko piukeana peltoaukealla, mutta oli hyvin hallittavissa. Reitti kiemurtelee maatilojen väliin, jota pitkin Keltsi tyytyväisenä tallusteli kunnes metsästä alkoi kuulua ryminää. Ensin näkyi pieni vilahdus, jolloin Ootus pingottui äärimmilleen metsää tuijottamaan. Jatkettuaan muutaman askeleen eteenpäin viereen rymisteli seitsämän ylämaankarja-äpyliä. Siis niitä ruskeita, pitkäkarvaisia ja sarvipäisiä otuksia. En voinut syyttää ruunaa paniikista, sillä minäkin sain vähintään sydänkohtauksen äpsyjen kirmatessa esiin. Ensimmäiset kolmekymmentä sekunttia säikähdyksen jälkeen meni hyvin. Taputtelin tärisevää Keltsiä ja juttelin sille mukavia. Ehdin jo luulla, että tilanne olisi ohi ja kyllä tästä vielä eteenpäin selvittäisiin. Kun yksi karvalehmistä alkoi pökkiä kaveriaan Ootuksen vierellä, sai sukupuolisiveellinen ruunani tarpeeksee ja lähti. Ihmettelin, että pysyin sen koikkaloikissa kyydissä, vaikka yhdessä vaiheessa olin jo miltei varma että päädyin traktorinmunien (siis muovitettujen pyöröpaalien) päälle istumaan seuraavassa sekunnissa. Heti kun villiruuna laski kaikki jalkansa maahan hyppäsin sitä vikkelämmin alas kyydistä. Minun seurassani Ootus uskaltautui tulla haistelemaan äpyleitä, jotka kuitenkin pelkäsivät ruunaa enemmän kuin Ootus niitä.

Tallille päästyäni sain huokaista helpotuksesta sillä pääsimme hengissä takaisin. Tultuani kuitenkin alas ratsailta näin sen taas: valunut koulusatulaa. Vyön ja mahan väliin mahtui taas aivan liikaa, vaikka lähtiessäni retkelle ei vyö edes inahtanut. Huoh, en tiedä tuliko ostettua susisatula, mutta toivottavasti keksin jonkun pikaratkaisun. Rungoltaan satula istuu, en vain tajua miten se lähtee valumaan hieman taakse. Neonpreenivyöllä se ei inahda suuntaan eikä toiseen, mutta nahka- ja kangasvöillä valuu hieman.

Päästyäni kotiin olin täynnä energiaa aikaisesta herätyksestä huolimatta. Ikinä en arkiduunini jälkeen voisi edes kuvitella koti-  tai pihatöitä, sillä olen aivan liian väsynyt edes ajattelemaan selkeästi. Illaksi painelin risusavottaan raivaten samalla metsää ja puolukoita poimimaan. En voisi edes ajatella että mäkkipäivän jälkeen tekisin kumpaakaan :D Aamutallia tehdessä syntyi kuitenkin kaiho takaisin hevosalalle, hommiin mistä oikeasti tykkään. Myöhäisillan vietin koulutuskalentereita katsoen, mutta ykköshaaveeni kengittäjänä ei tule toimimaan raskaan työasennon vuoksi. Innostuin niin paljon läheisen hevosoppilaitoksen tarjonnasta, että mieleni teki soittaa samantien. En vain tiedä riittääkö rohkeuteni lähteä hevosenhoitajaksi tai ratsastuksenohjaajaki.