Urku auki!

Ootusta ratsastanut kaverini suositteli kunnon laukkaamista avaralla tilalla. Kentällä pienessä tilassa Ootus ei innostu menemään täyttä kiitoa, maastossa on liian monta vaaratekijää tieliikenteestä ja pellolla baanattamisesta minä en ole innostunut. Liian monen hevosen loppu on tullut, kun täydestä kiidosta astutaan myyränkoloon... ja loppu onkin ikävintä historiaa. Ruunan kotitalli on suhteellisen lähellä paikallista kesärataa, joten heitettyäni idean raviradalla baanattamisessa ilmoille, sain kunnian lähteä samalla tallilla asuvan suomenhevosravurin hiittiseuraksi.

Minua jännitti-hirvitti-pelotti kamalasti. Olin varma, että torstai-iltapäivä on eloni viimeiset hetket: annoin mukaanlähteneelle Heidille elvytysohjeita, hyvästelin rakkaimpia ja melkein kirjaimellisesti jännäkakka oli housussa asti. Poltin ketjussa hermosauhuja kädet täristen. Åke on kuitenkin yllättävän nopea hevonen, mutta silti hieman säikky. Täydestä kiidosta radan viereltä poimittu pelonkohde, muutama sivuaskel ja voisin hyvinkin olla naapurikaupungin yliopistollisessa sairaalassa letkujen varassa. Enkä tiennyt mitenkä ruuna suhtautuu kovaa ohi ajavaan ravivaljakkoon. Tai ylipäätään mitä sen mielessä liikkuu, kun äkkiä mennäänkin urku auki rataa ympäri.

Kikka

Ootus suhtautui kuitenkin vieraaseen ympäristöön ja Kikkaan kärryineen hyvin. Hätävarjelun liioittelemisena Keltsillä oli suussa olympiat tuplaohjilla, sillä pelkäsin kaasun hirttävän kiinni kovasta vauhdista. Varmuuden vuoksi otin kahdet ohjat, sillä deltaohja olisi ollut liian väkivahva herkälle ruunalle. Yhdistelmäni paljastui aika pomminvarmaksi yhdistelmäksi, jolla olisi varmasti intialainen sotanorsukin pysähtynyt kuin seinään. 

Kävelimme ensin varikolla, jonka jälkeen lämmittelimme radalla ravissa. Ootus jäi kyllä kuin tikku paskaan, kun Kikka otti reipasta hölkkää, minun yrittäessä tulla sivistynyttä ravia perässä. Hieman ruuna yritti rynniä valjakon perään, mutta tajuttuaan että kaveri menee jo liian kaukana se luovutti rynnimisen suhteen. Verryttelyssä Ootus laukkaili tasaisesti yksinään ja luoden minulle turvallisuudentunnetta: ehkä minä elän perjantaihin asti sittenkin.

Aloittaessamme kunnon hiitin annoin Kikalle etumatkaa, ettei ruuna oppisi että kaverin perään saa rynnätä. Nostettuani rauhallisesti laukan ja edettyämme muutaman kymmentä metriä rauhallisesti päästin hevosen täyteen kiitoon. Ruuna potkaisi yllättävän kovan vaihteen silmään ja noin sadan metrin välimatka Kikkaan alkoi kaventua huimaa vauhtia. Ootus tärryytti korvat hörössä eteenpäin uskomatonta vauhtia: minulta valui vesi silmistä, tuuli humisi korvissa ja tunsin kuinka valtava ruunan laukka-askel oli sen taittaessa metrejä radalla. Kikka saavutettiin miltei tallikaarteessa, jolloin päätin hidastaa vauhtia. En halunnut laskea Ootusta valjakon rinnalle - tai ohi, vaikka Kikan hiitti olisi siitä varmasti hyötynyt. Itselläni oli sen verran mammaa ikävä, joten näin parhaimmaksi lopettaa leikin siihen. Lopuksi otimme vielä ilman vetoapua kunnon baanapätkän. Vaikka tunsin, että menemme ruunan kanssa jo melko kovaa, olisi siinä ollut vielä ainakin kaksi vaihdetta enemmän mennäkseen vielä lujempaa.

Vauhti äityi niin kovaksi, että minun paita nousi selkään asti. Sorppa traumoista!

Baanatus radalla oli kivaa, vaikka tärisinkin jännityksestä treenin loputtua. Pohja oli melko hyvä, oloni oli ulkopuolisten häiriötekijöiden suhteen turvallinen ja ruunan kengätkin pysyivät jalassa. Vaikka koen, että treeni oli Åkelle todella hyödyllinen ja pääkoppaa tuulettava, taidan kuitenkin pysyä kentällä mielummin alitempoisena, kuin mennä häntä tötteröllä metsissä. Uudestaan radalle kuitenkin on vielä päästävä tulevaisuudessa!