lauantai 30. syyskuuta 2017

Kolmivuorotyöläisen arkea


Elin jonkinnäköisessä harhakuvitelmassa ennen valtion tarjoamaa leipää että ravintola-alalla on niiiiiiiiin raskasta kun töitä on vähän miten sattuu. On kato kolmivuorotyö ja kaikkea. Olihan se, omalla tavallaan. Viikonloppuisin painettiin duunia ja alkuviikosta ei niinkään, tehtiin töitä kassavirran mukaan. Ihan loogista. Silti vuorot olivat aika perusrafflahommaa, ehkä maksimissaan sen 8 tuntia päivästä. Joskus tietty enemmän, mutta vastaavasti oli lyhyempiä päiviä tasoittamaan sitä pidempää putkea. Pitkän ajan mediaaniarvo oli sen 8 tuntia vuorokaudesta. Kun nukut siitä toiset 8 tuntia niin sinulta on kulunut 16 tuntia ja jäljelle jää 8 tuntia kaikkeen muuhun. 

Nyt olen porskutellut yhden raskausajan verran ihan oikeassa kolmivuorotyössä. Välistä väsyttää aika paljon, koska saat lisää vapaa-aikaa kun pihistät nukkumisista. Teen noin kolmena päivänä viikossa töitä mutta paukutan silti sen reilut 36 tuntia mittariin. Lyhyellä matikalla vaikuttaa optimaaliselta miten paljon vapaa-aikaa jääkään ! Ihanaa. Saa harrastaa. Aikaa tavata ystäviä ja syödä ulkona.

Kun mukaan otetaan pitkä matikka ymmärretään, että harrastaminen muuttuu työpäivinä vähän haastavammaksi. Kun 36 tuntia jaetaan kolmelle vuorokaudelle niin se tarkoittaa sitä, että teet töitä 12 tuntia. Putkeen. Kun nukut siihen samaan vuorokauteen n. 8h, sinulle jää 4h aikaa muuhun. Siis päivittäiseen kotona olemiseen ja harrastamiseen, kaupassa käyntiin ja ynnä muuhun peruselämään. Ei oikein tahdo riittää, joten nipistä vähän nukkumisesta. Nuku 4 tuntia vuorokaudesta, niin saat 8 tuntia leikkiaikaa vuorokauteen.




Saattaakseni teidät tämän kuvion läpi on helpompi havainnollistaa se kertomukseen. Otetaan vaikka maanantai jolloin työskentelen klo 06.45-19, tiistai jolloin töitä on 13-01 ja keskiviikko jolloin töitä on 19-07.

Maanantai. Herää klo 5.40, kömmi kahvikuppi kädessä ja sätkä huulessa uuteen aamuun. Edellisenä iltana, kun herätyskelloa laitoit antoi se lohdullisesti tiedoksi, että aikaa herätykseen on 3h ja 25 min. Juotuasi puoli laimeaa kahvia totea, että olet oikeastaan jo vähän myöhässä. Katso peiliin hampaita pestessä ja totea että tästä isommaksi silmäpussit eivät voi enää muuttua.Tee äkkiä eväsleivät päivään ja kiidä aamuhämärässä työpaikalle. Puolen päivän aikaan mieti, että miksi en vain osaa mennä nukkumaan ajoissa, tuntuu kuin jokainen lihas painaisi tonnin. Päässä ajatus pätkii ja haukotuttaa kokoajan. Laita työkone kiinni klo 19 ja ryömi maan alta toteamaan, että aurinko on jo laskenut, mutta tallille tulisi vielä tämän illan aikana ehtiä. Juokse kotiin ja riisuunnu jo hississä, jotta voit hypätä suoraan ratsastushousuihin. Kaasuta tallille ja varusta hevonen vauhdilla, kun kello lyö jo puolta yhdeksää. Ratsasta loistevalojen alla yksinäsi illan pimeydessä ja tule alas ratsailta klo 22. Pussaa pikaisesti ponia porkkana kädessä ja jatka kiitoa kohti kotia. Käy suihkussa ja yritä rauhoittua, mutta keho käy kierroksilla. Uppoudu sähköposteihin tai televisioon, uni tulee silmään vasta aamuyön tunteina. Viimeinen muistikuva on kun kello kaksi alkoi hömppäsarja televisiosta.

Tiistai. Puhelimen herätys soi klo 7.30 ja huomaa, ettet taas(kaan) nukkunut sängyssä viime yötä. Lamppu pimeni päässä niin huolella, ettet ymmärtänyt nukahtavasi sohvalle. Huomaat, että olet jo pian myöhässä ja hyppäät ratsastushousuihin kiiruhtaaksesi tallille. Mieti miksi ihmiset ajavat kuudenkympintiellä kuuttakymppiä eikä sataakuuttakymppiä. Olet tallilla varttia vaille yhdeksän, hevosesi on ottamassa aamusiestaa heinien jälkeen. Eikä näytä yhtä innostuneelta aamutreeneistä kuin sinä. Hoida hevonen, ratsasta, siivoa jäljet. Kello on kymmenen yli 11. Hitto, taas on kiire. Rynnistä kauppaan hakemaan einesruoka töihin ja laukkaa äkkiä suihkuun ettei työkaverit pyörry hevosenpaskan ja hien sekoituksesta päivän tuoksuna. Kello tulee vartin yli 12 kun föönaat tukkaa kuivaksi ja lähdet juoksemaan töihin laukussasi eineslihapullia ja omena. Varttia vaille yksi yöllä sinulle annetaan lupa lähteä kotiin. Ei väsytä yhtään vaikka pitäisi. Olisikohan joku kaveri hereillä jutellakseen, mutta puoli kahden aikaan hiljaista on facebookin messengerissä. Katso jotain aivotonta yöajan ohjelmaa televisiosta, vastaa sähköposteihin. Nukahda sohvalle.

Keskiviikko. Herää klo 8 herätykseen, haahuile silmät ristissä kohti vaatekaappia etsiäkseni tallivaatteet. Tallilla ei ole tänään kiire, mutta päämääränä on uuvuttaa kroppaa niin, että päiväunet maistuu. Haravoi tarhaa, ratsasta ja huolla varusteita. Kello tulee yksi kun lähdet kauppaan ja saavut kotiin. Pitäisi saada unet yövuoron alle, mutta kun ei väsytä. Vaikka omaat mahtavat nukahtamisen lahjat niin et malta vain asettua. Siivoa yksiösi, laita pesukoneet päälle. Ei vieläkään väsytä. Syö nopea hiilari- tai sokeripommi ja asetu sohvalle. Kuuntele pesukoneita, kunnes silmissä pimenee ja vaivut tiedottomuuteen. Säikähdä herätystä vajaan tunnin päästä, nyt väsyttää. Jokaista lihasta painaa, eivätkä silmät aukea. Laahusta töihin. Juo kahvia kolme pannua. Yritä pysyä hereillä aamuyön tunteita täyttämällä ristikoita. Ilahdu kun työkaverit tulevat aamuvirkeinä ennen seitsämää töihin; "huomenta! voit lähteä nukkumaan". Tekisi mieli tirauttaa onnen kyynel, mutta silmätkin ovat jo kuivuneet päähän. Pääse kotiin. Ei enää väsytä. Lue kirjaa, havahdu siihen kun se tippuu otsaasi kun olet jo nukahtanut. Laita herätys puolille päivin, ettet menetä viimeisiäkin rippeitä onnettomasta unirytmistäsi. Herää. Syö aamupala (/ lounas) ensimmäistä kertaa moneen päivään. Juo kahvi ja pue päälle. On aika lähteä tallille ilman mitään kiirettä, sillä nyt sinulla on kaksi ja puoli vuorokautta aikaa harrastaa ennenkuin sama rumba lähtee alusta. Kiitä onneasi että olet vain yksin tässä hevosesi kanssa, vaikka samalla koet huonoa omatuntoa ettei sinulla riitä sille tarpeeksi aikaa. Yksikin muuttuja enemmän elämään niin tiedät, että pakka leviäisi liikaa. 



Onneksi edes Pontus osaa ottaa rennosti <3

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Pitääkö olla huolissaan


Kuulun lahkoon, joita hevosenomistajuus painaa erityisen paljon harteilla. Kieltäydyn järjestelmällisesti illanistujaisista, ulkomaanmatkoista, shoppailusta. Ei ole aikaa, hevoselle hoitajaa tahi rahaa. Ne viimeiset pennit menivät viime viikolla milloin kengitykseen, milloin rehusäkkiin. Todellisuudessa en tekisi vararikkoa jos shoppailisin päivän verran kerran kuussa, mutta on helppo vedota "ei ole rahaa", koska ihmistungos ja rättien sovittelu kauppojen sovituskopeissa on mulle henkilökohtainen nou nou. Eikä se hevonenkaan ehkä siihen kuolisi jos sen treenisuunnitelma rikkoontuisi yhden päivän verran tai saisi vähän huilia minun reissatessa. Saattaisi jopa ihan viihtyä ja nauttia elostaan. Kuitenkin minulla on jokin alkukantainen tarve hoitaa hevonen seitsämän kertaa viikossa, 52 viikkoa vuodesta. Mitäs olen ristikseni hankkinut, joten saan myös ristini kantaa.

Kun seitsämän kertaa viikossa katselee pääsääntöisesti yhtä ainutta hevosta, niin siinä huomaa pieniä poikkeuksia, joista sydän aina vähän hypähtää. Haava siellä, kaviossa pinnallinen halkeama tuolla, paska tänään vetistä ja huomenna kiinteää. Onkohan se nyt ihan varmasti kunnossa. Ihan kuin se olisi vähän onnahtanut ratsastuksen alussa. Liikkuukohan se nyt puhtaasti. Onkohan sillä mitään kipuja.

Pari viikkoa sitten olin hyvin huolissani, koska Ootuksen silmä näytti vähän samealta tietysttä valossa. Apua. Kaihi. Glaukooma. (Ei sentään kondylooma jota rakas mummoni ehdotti kun kerroin kuulumisia. :D). No todellisuudessahan se oli vähän liikaa internetin tarjoamia diagnooseja ja ihan normaali valoilmiö, joka saa silmän kuin silmän näyttämään harmaalta kun hevonen on pimeässä tallissa ja siihen osuu tietystä kulmasta valoa, jonka sarveiskalvo heijastaa. Onneksi en soittanut eläinlääkärille, olisi nauranut minut pihalle.


Sen jälkeen olin huolissani, kun etujalat tuntuivat vähän lämpimille ratsastuksen jälkeen. Apua. Nivelrikko. Jännevamma. Kylmäykseen ASAP. Jalat olivat ennen ratsastusta viileät ja täysin kuivat, kuivat ne olivat nytkin mutta vähän lämpimät. Kunnes ymmärsin että niin. Auringonvalo osuu niihin ikkunasta ja ne lämpiävät sen voimasta. Jalat kylmättiin, mutta huoli pois. Hengissä se säilyy.

Viimeisin huolenaiheeni tuntuu ainakin tällä hetkellä melko todelliselta. Ootus yskähti eilen pari kertaa tallissa. Semmoista kuivaa röökiyskää, jos Pontus polttaisi. Harja kädessäni pysähtyi. Hevonen näytti täysin normaalilta, katseli pirteästi ympärilleen. Kuumemittari näytti melko alhaista lukemaan normaaliin nähden, mutta koska hevosen sieraimista ei valunut mitään eikä hengitys rohissut päättelin mittarin olevan rikki. Kunnes noustessani ratsaille hevonen röhisi ihan kunnolla yskäänsä pää jalkojen välissä. Ei hyvä. 

Jätin (jälleen kerran) huolestuneen viestin tallinpitäjälle, kuinka hevoseni on kipeä ja voitko tarkkailla. Ootukselta on tarkkailtu ennenkin milloin mitäkin, joten sinänsä ihan tuttu juttu. Tänään päätin käydä ihan vain kävelemässä metsässä pienen lenkin, jos vaikka lima lähtisi irtoamaan. Hevonen röhisi heti ensimmäisillä metreillä. Alas selästä ja takaisin talliin, jossa köhä jatkui. Edelleen hevonen oli pirteä, mutta koska se oli uudellakin mittarilla alilämpöinen päätin soittaa klinikalle. Selitin oireet; kuiva yskä, ei merkittävää sierainvuotoa, turvonneet imusolmukkeet, alilämpöinen, yskinyt nyt kaksi päivää. Muuten pirteä ja hyväntuulinen, syö hyvin. Omiin korviini kuulostaisi siis äkkiseltään infektiolta. Vastaus oli aika kyllästyneen huokaisun takana. "Siis yskinyt KAKSI päivää ja sinä soitat TÄNNE". Kyllä, olen huolissani, miten minun tulee toimia. Ohjeena oli seurailla viikko, liikuta normaalisti. 

O:n naamaan tuli kesällä paha infektio, jonka takia käytiin klinikalla. Kuvassa tummana näkyvät ihoalueet työntivät mätää läpi ja diagnoosiksi epäiltiin pääntautia tai hammasjuuren mädäntymistä. Lopullinen diagnoosi oli pieni hankauma / haava, jonka hellepäivänä mäkäräiset viimeistelivät. Klinikalla mädäntynyt ihoalue poistettiin täysin ja hevonen määrättiin pois laitumelta viikoksi. Kuva on otettu viikko sairastumisen jälkeen, kun naama oli jo aika hyvin parantunut.

No, koska olen mestari tulkitsemaan äänensävyä luurissa sain itselleni diagnoosin, että hullu ja ylihysteerinen omistaja, hevonenkin varmasti ihan normaali. Itse puhelintyöläisenä yritän olla päästämättä tunteitani ääneen. En puuskahtele, huokaile, painota sanoja. Joskus kuitenkin olen aika tiukkana, jos esimerkiksi käsky elvyttämisestä ei tunnu tehoavan tai palataan toistuvasti palavaan taloon. Se on kuitenkin tarina toinen. Puhelimeen vastannut hoitaja oli kuitenkin selkeästi sitä mieltä itse, että huolta ei ole. Minusta on.

Päätin kuitenkin varuiksi kostuttaa karsinan kuivikkeita hieman, että ainakin pöliseminen olisi mahdollisimman vähäistä. En tohdi totella määräystä liikuttaa normaalisti, koska liikkuminen kipeänä hikeen asti ei ainakaan helpota minkään elävän yksilön sairastelua. Päinvastoin se pitkittää tautia ja rasittaa sydäntä kohtuuttomasti. Ja kun on kerännyt kasan sydänsairaita ihmisiä ympärilleen niin viimeisenä haluaa hevosen, jonka pumpusta vähän ottaa. Se kun ei osaa sanoa, että nyt muuten pikkusen puristaa.

Pitääkö olla huolissaan? Joskus on aihetta, joskus ei. Nyt on mielestäni aihetta olla lievästi huolissaan (stressi lvl: syö omia hiuksia), koska yskä voi viitata joko lievimmillään hengitystieinfektioon (lepo) tai sitten pahimmillaan alkavaan puhkuriin. Mitenkäs laitat tuommoisen kevyt karvaisen silakkamaisen hevosen pihattoon, joka hytisee jo kesäsateessakin. Eletään nyt kuitenkin viikonlopun yli huilaillen ja viikon päästä tarvittaessa klinikkalle tähystykseen. Sitten voi sanoa, että nyt ei muuten ole ihan oikeasti rahaa shoppailla.

Ootus kun viikon kestänyt pakkotarhaus päättyi naaman mädäntymisen takia ja pääsi takaisin laitumelle.
Ei paljon taakseen katsellut.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Kuinka valmistautua kuvaukseen


Teen tämän postauksen nyt vinkkinä kaikille asiakkailleni sekä muillekin. 
Muutamia pikkujuttuja, ihan vain nopsaa.

  • Päätä, että haluat hevosestasi kuvia. Hyvä. Kuvat ovat pysyvä muisto ja teetettynä laadukkaalle paperille ne ovat suurinpiirtein ikuisia. Ota yhteyttä kuvaajaan.
  • Sovi kuvausaika ja pidä siitä kiinni. Suhtaudu kuvaukseen kuin mihin tahansa sovittuun tapaamiseen, vaikka se olisi ilmainen / edullinen. Ole ajoissa paikalla, ilmoita jos myöhästyt soittamalla.
  • Mieti minkälaisia kuvia haluat ja kerro se etukäteen, sillä jotkin toiveet saattavat tarvita etukäteen suunnittelua kuvaajalta. Katso muutamia kuvauspaikkoja tallin ympäristössä, joissa on siisti ja rauhallinen miljöö taustana. 
  • Puhdista hevosesi. Jos hevonen on puhdas, sitä ei tarvitse pestä erikseen, mutta se tulee harjata hyvin valmiiksi. Myös varusteille on hyvä näyttää sientä ja saippuaa, jos ne ovat kovin kuraiset. Älä oleta, että valokuvaaja innostuu valkoisesta hevosesta, jossa on kusiläikkä kyljessä "kyllähän sen photoshopilla saa pois". Saa kyllä, mutta työmaa on valtava.

  • Harjoittele etukäteen hevosen seisottamista. Jos et itse halua kuviin mukaan, niin harjoittele sitä, että hevosesi malttaa seisoa sinusta pienen matkan päässä. Hyvin koulutettu hevonen seuraa taluttajaansa helposti, mutta pienellä harjoittelulla se oppii seisomaan muutaman metrin päässä.
  • Älä jännitä. Minä ainakin olen rennonrempseä, nähnyt monenlaista enkä arvostele kenenkään hevosta tai ratsastamista. Hevosesi vaistoaa, jos oudoksut tilannetta ja sekin muuttuu epäileväiseksi.
  • Yhteiskuvat. Jos haluat hevosesi kanssa yhteiskuvan niin voin vain suositella - toimii facebookissa tykkäysmagneettina ja näyttää kauniilta kotialbumissa. Valitse siistit vaatteet, joissa tunnet itsesi kotoisaksi ja olosi rennoksi. Vältä kuitenkin väriristiriitaa; jos hevosesi on musta niin älä valitse vaaleaa paitaa, sillä kuvan valottaminen on silloin hankalaa luonnonvalossa. Sama koskeaa vaaleaa hevosta ja tummaa paitaa.
  • Varaa mukaan jotain, mikä kiinnostaa hevosta. Minulla on muutama vinkki takataskussa sitä varten, että hevonen seisoisi korvat hörössä ryhdikkäästi. Hienoin näkemäni "peloke" oli raippaan teipattuja muovi- ja paperipussin suikaleita, jotta hevonen seisoisi ryhdikkäästi korvat hörössä.
  • Maksa kuvaus sovitusti. Sanomattakin selvää - vai onko?


Yksikään hevonen ei ole vielä koskaan jäänyt kuvaamatta, mutta hyvällä valmistautumisella etukäteen tilaisuudesta saadaan nopea, helppo ja kaikin tavoin jouheva. Myös kuvien lopputuloksessa on paljon eroja siihen, onko väännetty puolen tunnin ajan hyvää asentoa vai onnistuuko se kerrasta. 

Syksyn ruska alkaa olla parhaimmillaan ja jos haluat, että ikuistan hevosesi syksyn väreissä niin ota yhteyttä minttu(at)POISTATÄMÄaaveen.net. Ensi ja sitä seuraavalle viikolle olisi muutamia arkipäiväaikoja vapaana!


maanantai 4. syyskuuta 2017

"Kyllä se hevonen on onnellinen maastoillessaan"

Otan joka kerta maastoillessa kuvan, jotta voisin sitten lavetilla maatessa sitä katsella, että oliko sen arvoista.

Maasto. Tuo täti-ihmisten painajainen, ellei alla ole umpikiltti issikka tai evakkokuormaa Karjalasta vetänyt suomenhevonen. Kun alla on 173 senttimetriä korkea ja kuusisataa kiloinen pakoeläin, ei homma oikeastaan ole enää yhtään hauskaa. Tuntuu jännältä kun niin iso eläin on jännittänyt jokaisen lihaksen viimeiselleen asti, että se tärisee kuin horkassa. Ja on tietenkin valmis sinkoutumaan minne tahansa.

Joku varmaan voinee muistaa, että tipuin pahasti maastossa keväällä 2015 (tässä). Ihan aikuisten oikeasti pahasti. Kun pääsin lääkärin tutkimuksiin vastavalmistuneen valkotakin kasvoilta väri pakeni: "nyt sinut täytyy siirtää välittömästi röntgeniin, epäilen että kallo on irti rangasta". Olin suu auki "kallo irti rangasta? sehän on lääketieteellinen ihme, että kävelin tänne omilla jaloilla". Hinauduin siis omin voimin päivystykseen, otin vuoronumeron ja odotin kiltisti vuoroani ilmoittautumistiskin tädille. Siitä lähdin paareilla ja sain elämäni ripityksen, miksi en tullut ambulanssin lavetilla.

Sen jälkeen ei oikeastaan huvittanut maastoilla, koska hommassa oli mukana kuolemanpelkoa. Paria viikkoa myöhemmin nielin taas hiekkaa kentällä, jonka jälkeen Ootus lähti ratsutukseen, koska minua pelotti niin paljon. Se oppi pukittamaan ensin laukassa, sitten ravissa ja lopulta käynnissä. Paras palkinto oli, kun hyppäsin alas selästä (vauhdissa) aivan kauhuissani ja hommat loppui siihen - hevonen äkkiä laitumelle ja itse kotiin miettimään mitä on tullut ostettua. Näin saatiin viikossa kiltistä hevosesta pukkikone. 

Tää on hyvä. Rento, mutta valpas.

Maastoon menin ensimmäistä kertaa talvella 2015. Asuimme silloin Kuopiossa ja olin ratsastanu aamulla hallissa hyvän treenin. Ensilumi teki tuloaan ja ajattelin, että nyt jos ei koskaan. Istuin kauhusta jäykkänä selässä. En uskaltanut käyttää ohjaa tai jalkaa, etten vaan provosoisoi. Kävelimme kolmen kilometrin pätkän, jonka jälkeen Ootus keksi katsoa puunrunkoa ja minä paniikisissa käänsin sen vain ympäri kohti kotia, koska pelotti niin paljon.

Hitaasti mutta varmasti loistavat metsäreitit houkuttelivat. Keväällä 2016 ravasin ensimmäisen pätkän maastossa. Rystyset valkeana harjasta puristaen. Kentällä oma itsevarmuus oli vuodessa kasvanut jo sen verran, ettei mennyt enää luu kurkkuun ihan jokaisesta sivuliikkeestä, mutta metsän siimekseen kadotin joka kerta itsevarmuuteni. Lopulta uskalsin laukata kolme metriä, eli yhden pitkän askeleen. 

Kuopion kumpuleiva ja rauhallinen metsäreitti valoi minuun kuitenkin rohkeutta. Alkukesästä 2016 teimme loppukäyntejä pitkin ohjin samalla kun katsoin Norppaliveä ja Pullervon lötköttelyä kivellä. Juuri ennen muuttoa etelään seuraavana talvena uskalsin jo tehdä laukkatreeniä lenkillä. Oli muuten aikamoine fiilis taittaa lumista metsätaivalta laukassa lumen pöllytessä!

 


Kunnes sitten muutettiin Tuusulaan. Paikallisella mittapuulla maastot lienevät loistavat, mutta näin korpikannon alta muuttaneena ne ovat "ihan ok, kelvolliset kävelyyn". On paljon autoja, omakotitaloja, elämää. Taas alkoi pelottaa maastoon lähtö ja pelko sai maastolenkit katoamaan kalenterista. Ootus keksi myös keväällä sen, että jos pelottaa niin voi tehdä uukkarin. Ja kun siitä sitten saa noottia niin voi rueta pomppimaan ja heilumaan, sekä peruuttelemaan holtittomasti. 

Heinäkuun puolivälissä olin maastoillut ehkä 10 kertaa koko alkuvuoden aikana, eniten taluttaen. Silti takaraivossa kuitenkin jyskytti, että kyllähän sen konin pitää metsään päästä, koska se on siellä niin onnellinen. Joka kerta kun lähdin maastoon koko kehoni tärisi ja tuntui että jalat ovat täysin voimattomat. Suuta kuivasi ja hermosätkä paloi ketjussa. Hevonenkin tärisi enempi vähempi koko reissun. Päätin että viimeisen starttini jälkeen ennen lomaa vaan humputellaan maastossa, koska en löytänyt enää treenimotivaatiota hevoselle joka seisoisi pellossa kaksi viikkoa. Eka kerta meni ihan ok. Jouduin tulemaan 8 kertaa alas selästä taluttaakseni jostain ongelmakohdasta ohi. Seuraavalla kerralla niitä enää ihmeteltiin ja kolmannella kerralla ei edes enää huomattu. Eli se on kesytettävissä! Toistoilla.

Eilen kävin kuukauden tauon jälkeen metsässä, kehitys oli taantunut alkukantaiselle tasolle. Esitettiin vaikka mitä levadeja, kun tien vierellä oli eurolavapino. Tai kun lapset leikki kotinsa pihalla. Minua vitutti enemmän kuin pitkään aikaan, jolloin sen oivalsin. Minä en enää pelkää. En pelkää enää hevosen reaktioita, vaan arkisesti vittuunnun sen pelleilyistä. Alkoi hymyilyttää, tähän pisteeseen meni kaksi vuotta. Hevonenkin rentoutui kun kotitalli näkyi nenän edessä, kyllä se siis selvästi tykkää maastoilla.

Tää on huono. Hevonen jännittyneenä, kohde lukittuna (laiduntavat hevoset), valmiina pakenemaan.