Niin tai näin, aina väärinpäin

Jos Ootus saisi valita miten tänään treenataan, niin aina vaan uitaisiin <3

Kun satulaseppä oli tulossa tallille vaikutti ihan hyvältä idealta toppauttaa kaksi vuotta käytössä ollut koulusatula uusiksi. Muutamaa sataa euroa myöhemmin oli pehmoinen ja ihana satula, joka istui Ootukselle mallikkaasti ilman romaania. 

Seuraavana päivänä nousin innokkaasti ratsaille, saadaan jo vähän rasittaa keuhkojakin. Ootus käveli ensin hetken jonka jälkeen se pysähtyi täysin - suostumatta liikkumaan eteenpäin. Koska ruunan ruttelo osaa joskus kokeilla rajojaan, kannustin sitä vain eteenpäin. Ravissa kulki ihan siivosti, joskin kulmiin omituisesti jarrutellen. Laukkaamaan se ei kuitenkaan suostunut, mikä viimeistään sai tuntosarvet kuskille pystyyn. 

Tää oli hyvä.

Hevonen jonka paras askellaji on laukka - sekä laadullisesti, että se on sille itselleen mielekkäin - ei noin vain katoa. Lisäksi ei auta yrittää ratsastaa paremmin, koska vuosien saatossa Ootus on kyllä oppinut mitä epäselvät apuni yrittävät kertoa sille. Yritin uudestaan laukkaa, valmistelin noston huolellisesti ja yritin nostaa. Nousihan se noin kahden askeleen ajaksi, jonka jälkeen Pontus laukkasi selkä köyryssä (vetää takajalat etusten välistä, selkä on pyöreänä) pomppien tasajalkaa, että ahdistaa. 

Tallissa katselin satulaa tarkemmin ja ihmettelin ääneen. Tulin hetkellisesti siihen tulokseen, että satula ilman romaania tuntuu niin omituiselta Ootuksesta, että se vähän pelästyy erilaista fiilistä, eikä kykene liikkumaan. Olihan satula muutenkin vähän niin ja näin, ei ehkä kaikista optimaalisin tähän ylisyöneeseen olomuotoon nähden.

Kuka huomaa mistä kohtaa puristaa...

Seuraavana päivänä ratsastin estesatulalla, joka ei istu oikeastaan mitenkään päin. Satulansovittaja sitä kehuu, mutta oma fiilis siitä ei ole kovin vakuuttunut, sillä se valuu eikä tunnu edes asettuvan selkään. Mutta siinä on romaani, jota Ootus ilmiselvästi kaipasi. Tällä rutkusatulalla se liikkui iloisesti ja tasaisesti. Eli tykkäsi.

Kunnes tänään kahden vapaapäivän jälkeen nousin koulusatulalla selkään. Alkutuntuma oli hyvä, hevonen kuulolla, tuntuu ettei penkki keiku. Viidessä minuutissa pakka kuitenkin levisi niin, että hevonen juoksi alta karkuun pää pystyssä, laukkasi täysin paikallaan eikä suostunut kääntymään. Lisäksi minulla itselläni oli fiilis, kuin istuisin katapultissa. Satulaa nostaessa selästä Ootus irvisti ja kun tökkäsin selkärankaa niin siitähän se ilo repesikin.

Tääkään ei oo hyvä. Pontus ei tykkää kun kuski keikkuu holtittomasti ja ottaa askeleen alta pois, jos tasapaino horjuu.

Koska vastoinkäymisiä on ollut niin paljon, en jaksa oikeastaan enää edes välittää tästä. Satulan etsiminen lyhyeen selkään, hevoselle jolla on isot lapakuopat ja lavat, sekä omintakainen tyyli liikkua on ihan helppo juttu. Lisää tvistiä saadaan, kun satulansovittaja huomaa, että hevonenhan on ihan vino lihaksistoltaan ja toinen puoli lihasköyhempi. Rahallahan siitäkin selvitään...

Mutta mikä on todennäköisyys että satula, jolla hevonen on liikkunut vuosia hyvin muuttuu toppauksen jälkeen täysin kammottavaksi? No, ehkä yksi tuhannesta. Ostaessani satulan siinä oli melko vajaat toppaukset, se istutettiin romaanin kanssa sopivaksi lapakuoppien takia. Vaikka toppaukset olivat vajaat, ne olivat silti pehmeät ja "napakat". Vuosien aikana ne ovat kuitenkin menneet muhkuraiseksi. Nyt kun satula topattiin uudestaan, siihen tuli muhkeat toppaukset. Se ilmeisesti muutti toppauskulmaa takaa niin, että Ootus ei pidä.

"Kyllä se hevonen on onnellinen maastoillessaan"

Otan joka kerta maastoillessa kuvan, jotta voisin sitten lavetilla maatessa sitä katsella, että oliko sen arvoista.

Maasto. Tuo täti-ihmisten painajainen, ellei alla ole umpikiltti issikka tai evakkokuormaa Karjalasta vetänyt suomenhevonen. Kun alla on 173 senttimetriä korkea ja kuusisataa kiloinen pakoeläin, ei homma oikeastaan ole enää yhtään hauskaa. Tuntuu jännältä kun niin iso eläin on jännittänyt jokaisen lihaksen viimeiselleen asti, että se tärisee kuin horkassa. Ja on tietenkin valmis sinkoutumaan minne tahansa.

Joku varmaan voinee muistaa, että tipuin pahasti maastossa keväällä 2015 (tässä). Ihan aikuisten oikeasti pahasti. Kun pääsin lääkärin tutkimuksiin vastavalmistuneen valkotakin kasvoilta väri pakeni: "nyt sinut täytyy siirtää välittömästi röntgeniin, epäilen että kallo on irti rangasta". Olin suu auki "kallo irti rangasta? sehän on lääketieteellinen ihme, että kävelin tänne omilla jaloilla". Hinauduin siis omin voimin päivystykseen, otin vuoronumeron ja odotin kiltisti vuoroani ilmoittautumistiskin tädille. Siitä lähdin paareilla ja sain elämäni ripityksen, miksi en tullut ambulanssin lavetilla.

Sen jälkeen ei oikeastaan huvittanut maastoilla, koska hommassa oli mukana kuolemanpelkoa. Paria viikkoa myöhemmin nielin taas hiekkaa kentällä, jonka jälkeen Ootus lähti ratsutukseen, koska minua pelotti niin paljon. Se oppi pukittamaan ensin laukassa, sitten ravissa ja lopulta käynnissä. Paras palkinto oli, kun hyppäsin alas selästä (vauhdissa) aivan kauhuissani ja hommat loppui siihen - hevonen äkkiä laitumelle ja itse kotiin miettimään mitä on tullut ostettua. Näin saatiin viikossa kiltistä hevosesta pukkikone. 

Tää on hyvä. Rento, mutta valpas.

Maastoon menin ensimmäistä kertaa talvella 2015. Asuimme silloin Kuopiossa ja olin ratsastanu aamulla hallissa hyvän treenin. Ensilumi teki tuloaan ja ajattelin, että nyt jos ei koskaan. Istuin kauhusta jäykkänä selässä. En uskaltanut käyttää ohjaa tai jalkaa, etten vaan provosoisoi. Kävelimme kolmen kilometrin pätkän, jonka jälkeen Ootus keksi katsoa puunrunkoa ja minä paniikisissa käänsin sen vain ympäri kohti kotia, koska pelotti niin paljon.

Hitaasti mutta varmasti loistavat metsäreitit houkuttelivat. Keväällä 2016 ravasin ensimmäisen pätkän maastossa. Rystyset valkeana harjasta puristaen. Kentällä oma itsevarmuus oli vuodessa kasvanut jo sen verran, ettei mennyt enää luu kurkkuun ihan jokaisesta sivuliikkeestä, mutta metsän siimekseen kadotin joka kerta itsevarmuuteni. Lopulta uskalsin laukata kolme metriä, eli yhden pitkän askeleen. 

Kuopion kumpuleiva ja rauhallinen metsäreitti valoi minuun kuitenkin rohkeutta. Alkukesästä 2016 teimme loppukäyntejä pitkin ohjin samalla kun katsoin Norppaliveä ja Pullervon lötköttelyä kivellä. Juuri ennen muuttoa etelään seuraavana talvena uskalsin jo tehdä laukkatreeniä lenkillä. Oli muuten aikamoine fiilis taittaa lumista metsätaivalta laukassa lumen pöllytessä!

 

Kunnes sitten muutettiin Tuusulaan. Paikallisella mittapuulla maastot lienevät loistavat, mutta näin korpikannon alta muuttaneena ne ovat "ihan ok, kelvolliset kävelyyn". On paljon autoja, omakotitaloja, elämää. Taas alkoi pelottaa maastoon lähtö ja pelko sai maastolenkit katoamaan kalenterista. Ootus keksi myös keväällä sen, että jos pelottaa niin voi tehdä uukkarin. Ja kun siitä sitten saa noottia niin voi rueta pomppimaan ja heilumaan, sekä peruuttelemaan holtittomasti. 

Heinäkuun puolivälissä olin maastoillut ehkä 10 kertaa koko alkuvuoden aikana, eniten taluttaen. Silti takaraivossa kuitenkin jyskytti, että kyllähän sen konin pitää metsään päästä, koska se on siellä niin onnellinen. Joka kerta kun lähdin maastoon koko kehoni tärisi ja tuntui että jalat ovat täysin voimattomat. Suuta kuivasi ja hermosätkä paloi ketjussa. Hevonenkin tärisi enempi vähempi koko reissun. Päätin että viimeisen starttini jälkeen ennen lomaa vaan humputellaan maastossa, koska en löytänyt enää treenimotivaatiota hevoselle joka seisoisi pellossa kaksi viikkoa. Eka kerta meni ihan ok. Jouduin tulemaan 8 kertaa alas selästä taluttaakseni jostain ongelmakohdasta ohi. Seuraavalla kerralla niitä enää ihmeteltiin ja kolmannella kerralla ei edes enää huomattu. Eli se on kesytettävissä! Toistoilla.

Eilen kävin kuukauden tauon jälkeen metsässä, kehitys oli taantunut alkukantaiselle tasolle. Esitettiin vaikka mitä levadeja, kun tien vierellä oli eurolavapino. Tai kun lapset leikki kotinsa pihalla. Minua vitutti enemmän kuin pitkään aikaan, jolloin sen oivalsin. Minä en enää pelkää. En pelkää enää hevosen reaktioita, vaan arkisesti vittuunnun sen pelleilyistä. Alkoi hymyilyttää, tähän pisteeseen meni kaksi vuotta. Hevonenkin rentoutui kun kotitalli näkyi nenän edessä, kyllä se siis selvästi tykkää maastoilla.

Tää on huono. Hevonen jännittyneenä, kohde lukittuna (laiduntavat hevoset), valmiina pakenemaan.

Kun minä motivaationi menetin

Ei ole sanoja kertomaan mitä tapahtui viime kesänä. Miksen enää kirjoittanut. Kaikki alkoi isoista elämänmuutoksista: muutin opiskelemaan Kuopioon, mutta vielä toistaiseksi asuin Iisalmessa. Myin lapsuudenkotini ja muutin Kuopioon. Lopulta Ootuskin muutti Kuopioon ja elämä pääsi rauhoittumaan. Tähän kaikkeen kului reilu kuukausi. Olin niin väsynyt hektisestä elämäntilanteesta, että lopetin bloggaamisen siksi ajaksi. En lukenut muiden blogeja, enkä enää seurannut hevosmaailmaa. Elin vain pienessä kuplassani ja tarkoitukseni oli taas kirjoittaa, kun elämä taas vakiintuisi. 

Kun se päivä tuli, jolloin olisin voinut kirjoittaa ahdisti. Ei ollut mitään sanottavaa, ei ollut yhtään valokuvaa. Olin ratsastanut viikko tolkulla syyssateiden vihmoessa väsyneenä koulupäivän jälkeen pimeällä kentällä, vienyt hevosen märkänä talliin. Meni kuukausi, ennenkuin otin Ootuksesta edes ensimmäisen valokuvan puhelimella uudessa kotitallissaan. Ootus stressasi mahallaan ja minä mielessäni. Vanha kotitalli ja elämä Iisalmessa tuntui niin helpolta. Meni kahdeksan kuukautta, kun edes vierailin omassa blogissani.

Kertomatta jäi muutama epäonnistunut kisareissu loppukesältä Ootuksen kanssa sekä toisella lainahevosella. Tuntui typerältä kirjoittaa usean kuukauden taakse, koska sen hetkisestä arkielämästä ei tuntunut olevan sanaakaan kerrottavana. Koko Kuopiossa oloajan Ootuksella on ollut kaksi ihanaa vuokraajaa, joihin olen voinut luottaa. Hevonen hoidetaan hyvin ja kaikki on toiminut. Itsestäni on tullut samassa sattumassa ehkä vain satunnainen ratsastelija hevoselleni, jonka ennen tunsin kuin omat taskuni. Oli viikkoja, jolloin saatoin käydä kaksi kertaa tallilla. Entisessä elämässäni kävin jokaisena päivä. Ennen vietin useita tunteja päivässä hevoseni kanssa, mutta syksyn tullen yhteiset hetket vaihtuivat nopeisiin tallipyrähdyksiin, kahdessa tunnissa homma pakettiin ja kämpille.

Nämä kuvat on viimeiseltä ratsastukselta ennen Tamperetta

Ootuksen kanssa terveydessä oli ongelmia koko syksy ja talvi. Käytiin klinikalla, vaihdettiin satulaa, naksauteltiin nikamia ja käsiteltiin niveliä manuaalisesti. Hoidettiin ja syynättiin, mutta ratsastettavuus levisi kuin Jeesuksen hauta pääsiäisenä ja mikään ei onnistunut. Jatkuva huoli hevosesta ja sen liikkumisesta söi minua pitkään. Sinänsä Pontus (uusi lempinimi) viihtyi uudessa kodissaan. Sillä oli hyvä poikapössis, missä painittiin koko päivä ja hoito oli ammattimaista. Oli iso ja valoisa karsina, sekä hallin katto pään päällä pahimmissa syyskelien treeneissä. 

Ootus kuitenkin hoidettiin kuntoon ja aloitettiin kuntouttaminen. Kaikessa vauhtisokeudessani olin unohtanut perusasiat hevosen liikkumisesta ja pohjien vaikutuksesta hevosen liikkeeseen. Otettiin ensimmäisiä laukka-askelia pitkään aikaan ja minä pääsin yli maastokammostani Keltaisen kyydissä. Sitten elämä muuttui taas. Minun opiskelut vaihtuivat Tampereelle, jolloin Kultainen Keltainen jäi Kuopioon. Olen opetellut nyt uudestaan elämään uudenlaisessa tilanteess, sillä olen ilman hevosta ensimmäistä kertaa Ventan kuoleman jälkeen. Nautin kuitenkin keväästä Tampereella kameran etsimen läpi. Onneksi Ootusta hoidetaan rakkaudella ja sillä pyyhkii hyvin.

Oulussa heinäkuun lopulla / Ootus ja ystävänsä Leevi / minut kakskytviis, mutta treeniä treeniä

10.5. II-tason este, Kuopio

En ole ennen tehnyt tämmöistä MyDay -tyyppistä postausta, joten kerta se on ensimmäinenkin... ;)

toivottavasti pidätte!

6:05 Herään ilman herätyskelloa ja pohdin Kuopioon lähtöä. Tekisi mieli kuvaamaan, mutta virallisena äitienpäivänä olisi kiva olla kotonakin. Hetken pohdittuani päätän lähteä, edes muutamaksi tunniksi pari luokkaa kuvaamaan.

8:05 Lähden liikkeelle kotoa hieman liian myöhään, vaikka Kuopioon on tuttu reitti. Kilpailut alkavat vajaan tunnin päästä ja edessä on matkaa 80km. Onneksi moottoritie mahdollistaa ottaa minuutteja kiinni matkan loppupuolella.

8:51 Huh, perillä! Vieläpä sen verran hyvissä ajoin, että kerkeän katsella rataa, jotta osaan valita kuvauspaikan.
Kilpailupaikka on vielä aamu-unessaan viimeisten ratsastajien tutustuessa rataan.

8:56 Kuvauspaikaksi valikoitui pitkältä sivulta suhteutetun linjan välistä.
Arvioin saavani kuvat neljältä eri esteeltä, mutta kaksi jäävät heti alussa pois kuvattavista. Liian kaukana ja toimihenkilöt välissä.

 

9:00 Ensimmäinen starttaa, nyt kuvataan!

10:24 Ykkösluokka on ratsastettu loppuun asti.
En yleensä jää kuvaamaan palkintojenjakoa ja tälläkin kertaa lähden katsomaan kanttiinin tarjontaa.

 

 

10:45 Toinen luokka on alkamassa ja valitsen uuden kuvauspaikan.
Jään suhteutetun linjan taakse, jolloin saan kuvat kahdelta esteeltä ja ratsukoiden edetessä radalla laukkakuvia.

12:00 Kaksi luokkaa on ratsastettu loppuun, aika lähteä kotiin. Uskollinen Volvo kiidättää minua kohti kotia tasaisesti.

20:10 Päivän muiden askareiden jälkeen on aika rueta tarkastamaan päivän kuvasaldoa. Kameran muistikortilla on tallentuneena 300kpl kuvia, joista läpikäynnin jälkeen talteen jää 240kpl. Onnistumisprosentti on siis suhteellisen hyvä.

22:45 Kuvat on kaikki käytynä läpi tarkkasti ja on aika aloittaa nimeäminen. Tuttuja ratsukoita on paljon, joten nimeäminen käy ripeästi. Yhtään tuntemattomaksi jäävää hevosta ei ollut näissä kinkereissä mukana vaan jokaiselle löytyi identiteetti.

23:30 Siirrän alkuperäiset kuvat turvaan kahdelle eri kovalevylle ja jätän ne myös koneen muistiin.
Kuvankäsittely alkaa, mutta kolmen aikaan aamuyöllä en jaksa enempää. Pakko nukkua. Käsiteltynä on 1/3 kuvista.

07:00 Seuraavana päivänä, maanantaina. Rise and shine! Kuppi kahvia mukaan ja kuvien käsittely jatkuu... ja jatkuu... Vastailen samalla jo tulleisiin kuvakyselyihin. Kunnes aikataulu alkaa tulla vastaan ja täytyy lähteä arjen askareisiin ponia pussailemaan.

14:35 Keskiviikkona. Huh huh, kaikki kuvat on saatu käsiteltyä läpi. Lataan kuvat galleriaan, mutta pidän ne toistaiseksi piilotettuna. Ennen kuvien julkaisua täytyy saada rakennettua vuodelle 2015 uusi lista aaveen.nettiin. Koodien kirjoittelusta on niin pitkä aika, että homma takkuaa. Muutamaa tuntia myöhemmin kuvat julkaistaan.

Kuvia voi perinteisesti saada itselleen sähköpostitse (minttu(at)aaveen.net), mutta lukaise ensin info lävitse. 

 Kaikki sunnuntaina otetut kuvat on julkaistu galleriassa, täällä.

Itseluottamus pakkasella

Tipuin Ootukselta viikko sitten. Maakosketus oli aika kova, tuntui kun pillastunut virtahepolauma ryntäisi ylitseni. Suuremilta luuvaurioilta (ehkä) säästyttiin. Alkuviikosta vasen jalka alkoi kipeytyä kävellessä ja tällä hetkellä sakkaa esimerkiksi auton kytkintä painaessa vimmatusti. Yritän kuitenkin lohduttautua sen olevan vain suurempi lihasjumi. Tai sitten lonkka tosiaan on kahdessa osassa.

Painovoiman uhmaamista edelsi hienoinen ryöstäytyminen, jonka jälkeen muutaman mulliloikan (= pukin) jälkeen tavoitin paikkani kentänhiekasta. Ootus oli ollut kireänä koko ratsastuksen ajan myrskytuulessa ja oli ottanut "lähtöjä" jo muutamaan kertaan. Sain sen joka kerta kiinni rysältä ja naureskelin vaan, että nohnoh ruuna, iisisti vaan. Viimeisellä kerralla se lähti niin laiskasti, että vain nauroin että soosoo humma, älähän ole hurja. Diesel-moottori kuitenkin lämpeää hitaasti, mutta kun turbo saadaan silmäkkeeseen sitä sitten myös mentiin.

Fiilikset olivat tiistaina korkeat, kun ratsastus onnistui hyvin!

Minua on sen jälkeen pelottanut. En pelkää Ootusta, mutta satulaan nouseminen saa sydämen lyömään aika tiheästi. Kylmä hiki pukkaa läpi, suu kuivuu ja kädet vapisee. Ihana dressyyr on kaukana, kun mielikuvitukseni tuottaa vain kauhukuvia katkenneista raajoista. Ootus on kuitenkin ollut aika röyhkeästi tilanteessa mukana, eikä suinkaan ole taantunut alkeistuntihevoseksi. Ei mennyt montaa kertaa, kun se hoksasi että ratsastaja takertuu paniikin omaisesti harjaan roikkumaan jokaisesta hännän heilautuksesta, eikä uskalla vaatia töitä. Keltainen onkin nostanut keskikavion pystyyn "en tee enää mitään, sielläkös ruikutat". 

Alkuviikko meni kivasti. Harjoiteltiin pelkoasioihin siedättymistä, juoksutettiin ja sitten vähän ratsastettiin. Maanantaina uskalsin kävellä kentällä kyydissä ja ravata vähän. Tiistaina jo laukattiin sivistyneesti, mutta kuskilla puntti tutisti ja ainoana ajatuksena päässä oli "äkkiä käyntiin ja sitten alas". Torstaina ruuna oli jo tajunnut homman juonen. Jos ei huvittaisi, niin ei tarvitsisi tehdä. Kunhan vaan vähän takajalkaa nostaisi niin roikkuisin hysteerisenä kyydissä, kunnes hyppäisin alas. Hommat loppuisi ja huonosta käyttäytymisestä se saisi kunniapalkinnon lisäksi hyvän mielen.

 

Itseluottamus on minulla aivan nollissa. Tuntuu, että olen saanut aikaan valtavan ongelman tai siltä, että olen saanut pilattua hienon hevosen. Olen yrittänyt etsiä syytä käyttäytymiseen, mutta syyttävä sormi osoittaa ratsastajaan takaisin: mitäs et uskalla pyytää hevoselta. Mitäs et pysy kyydissä. Mitäs et osaa ratsastaa. Asiaa ei helpota ollenkaan, että Ootus eilen esiintyi käynnissäkin pukitellen. Ainoa toiveenkipinä on, että pysyin kyydissä. Satulat meillä vaihtui, mikä voisi loogisesti aiheuttaa tämän, mutta liikkeessä sopivaksi katsotut satulat... Hankala uskoa.

Ensi viikolla saan selkään varsinaisen stunt-ratsastajan, näyttämään Ootukselle että ihmisen kantaminen selässään on sittenkin ihan kivaa. Nyt minun pitäisi vaan saada skarpattua itseni kanssa ja saada vanha "seiso vaikka kahdella jalalla, mutta nyt tehdään tätä mun juttua kans" -asenteeni takaisin. Tällä hetkellä asenteeni on "ei ei ei , älä herranjumala missään nimessä, apua, ei tehdä tätä enää". Haaveilin toukokuun alun kankiluokista, mutta näyttääkin, että Ootus haluaa minun harjoittelevan vain kevyttä ravia ensin. Tunnen epäonnistuneeni ratsastajana ja hevosenomistajana. Onhan se nyt vähän nössöä pelätä omalla hevosellaan ratsastamista.

Maaliskuu on muutosten kuu

O eilisellä maastoreissulla

Fiilis on korkealla näin puolivälissä maaliskuuta. Työkiireet unohtunevat hetkeksi, kun kirmaan viikon päästä hankiaisille talvilomaani viettämään. Suunnitelmissa on mm. pääsykokeita tulevaisuuden alalleni ja tällä kertaa voin olla ylpeä siitä, että olen ihan oikeasti lukenut. En ikinä saanut aikaiseksi luettua esimerkiksi ylioppilaskokeisiin, mutta tällä kertaa olen päntännyt lakipykäliä ja ensivasteen säädöksiä päähäni. Toivottavasti koulupaikka irtoaisi naapurikaupungista ja voisin elokuussa pakata matkalaukun lisäksi ruunani mukaan kohti uusia seikkailuja. Lisäksi lähden pitkästä aikaa lomareissulle piäkirkolle kuuntelemaan tatuointikoneiden surinaa. Ja ehkä ollaan itsekin neulattavana, ken vielä tietää.

Vasemmalta: Nikon D7100, Nikon D90, Nikon D200, Nikon D70s ja Nikon D50.

Korkein fiilisbuusteri on kuitenkin ollut tämän viikon heräteostokseni. En voisi paljon tyytyväisempi olla lomarahojeni investointiin toiseen harrastukseeni. Viimeiset kaksi vuotta tiliotteen mukana tulleet rahat ovat menneet kuin ulosottona Ventan tai Ootuksen eloon. Tai autonkorjaukseen. Tai omaan eloon. Nyt perheeseen muutti kauan odotettu kumppani, jonka hankintaa olin pohtinut useamman vuoden. Väsyttävän työviikon inspiroimana panostin itseeni ja hankin uuden järjestelmäkameranrungon. Nikon D7100 on sopiva lisä kamerakompanjaani.

Ja maaliskuussa on lisää muutoksia tiedossa, 

mutta niistä kerron lisää myöhemmin, kun ne ovat ajankohtaisia.

Ensimmäisiä kuvia: naapurin antennin pulut tiheän pensaan läpi kuvattuna.

Syntymäpäivävieraana

"...ja siellä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin saanut olla mukana..."

Ootuksen syntymäpäiviä vietettiin tiistaina, jolloin Keltuainen tarjosi koko tallin hevoskavereilleen porkkanoita iltaruuan painikkeeksi. Tokihan synttärisankari itse sai eniten huomiota 7-vuotiaan pojankoltiaisen vaatimalla tavalla, joista mainittavimpana on syntymäpäiväkakku. Ootus söi ensin kynttilöinä olleet porkkanat ruisleipänsä päältä, jonka jälkeen se yritti taikatemppua vetäistä pöytäliina pöydältä siten, että pöydällä olevat tavarat vielä jäävät paikalleen. Ootuksen täytyy vielä vähän aikaa treenailla temppuja, sillä liinakin jäi puolitiehen, mutta kakku lensi kaaressa maahan. Ehkä en vielä kutsu ruunaani samanlaisille puutarhakesteille, kuten Jilla.

Syntymäpäivälahjakseen Ootus sai Back on Trackin selkälämmittimen koossa 100 x 120cm. Ensimmäinen käyttökerta oli lievästi sanottuna fiasko, kun selkälämmitin lähti valumaan ilman että huomasinkaan. Keltuainen tuhisi järkytyksestä, kun musta lötkö valui selästä kyljelle, jolloin Ootus yritti paeta paikalta. Lopulta keksin omana niksi-pirkkanani laittaa "rintaremmiksi" suitsenohjan. Ei kaunein, mutta ihan toimiva. Ruunakin oli silminnähden tyytyväinen.

Yllättävä riemuloikka

Takana häämöttävän suoran päässä oli riemukaarta ja -loikkaa

Tiistaina olimme maastoilemassa Ootuksen kanssa täysin normaalisti. Lähdimme tallin pihasta puoli yhdeltätoista taittamaan tavanomaistamme reittiä läpi rauhallisen metsäreitin uudelle hiittilenkille ja takaisin. Matkaa olisi edessä vain muutamia kilometrejä, ajatuksena tulla tallille nopeasti takaisin. Kertailin jo mielessäni päivän ohjelmalistaa ennen neljältä alkavaa iltavuoroa.

Viime aikoina kentällä laukkaaminen on ollut niin pannassa, että päätin taitaa alkuravien jälkeen matkaa rauhallisessa laukassa. Semmoisessa laukassa mikä kelpaisi rataesteille. Jalustimien varassa olin kevyessä istunnassa koko matkan, samalla kun ruunan pitkä askel taittoi matkaa. Ootus aina välistä bongasi metsätien viereltä jotain tuijotettavan arvoista, mutten antanut sen jäädä luontoa ihmettelemään. Matkan tulee jatkua vaikka mikä olisi.

Lopulta tulemme viimeisen suoran päähän, on aika jarruttaa raville ja hölkätä hetki ennen kunnon kävelyä. Tehdessäni pidätteen Ootus nykäisee päänsä etujalkojen väliin ja pukittaa, sanoen suorastaan "haista paska". Ruunan tasapaino pettää ja sen ainut tapa pysyä pystyssä on hypätä metriseen lumihankeen, jossa se säikähtää lumen määrää ja pukkaa toisen kerran. Ja kolmannen. Itse yritän muka-rauhallisella-äänellä rauhoittaa hevosta, roikkua harjassa ja nähdä minne ruuna loikkii. Ootus hyppää takaisin tielle ja pukittaa sarjan isoimman pukkinsa, josta minä irtoan riemuloikkaani. Katsoessani ohjia kädessäni näin Ootuksen kokonaisuudessani allani, jolloin mietin vain että tästä en ehkä satulaan enää pääse. Mutta ohjista en päästä irti.

Painovoiman saatellessa minut maankamaralle ote ohjista irtoaa ja Ootus sinkoutuu kaiken järjen vastaisesti suoraan lumihankeen. Nousen istumaan ja parahdan ääneen: "Et sinä Ootus voi jättää minua tänne!!! Tule takaisin!!". Ootus kääntyy ja könyän sen selkään takaisin. Kävelemme rauhassa tallille, ruuna on sähköä niellyt ja hiestä litimärkä. Minä istun kyydissä pölmästyneenä. Tallissa selkään ja hartiaan alkaa juilia, mutta hevonen vaikuttaisi olevan kunnossa. Kipu kasvaa kokoajan, päässä humisee. Ehkä tästä mentäisiin lasarettiin.

Lääkärissä minulle todetaan lohdullisesti "selkä ja/tai kaularanka murtunut". Tuntien odottelun ja useamman röntgenkuvan jälkeen minut todetaan kuitenkin säikähdyksellä selvinneeksi, ainoastaan lihaksiin kovan iskuvoiman saaneeksi. Sairaalan laverilla oli kuitenkin aikaa miettiä välikohtausta metsässä. Ootus ei ole vielä koskaan pukitellut minulla puolen vuoden aikana. Ei tarhassa, ei laitumella, ei ratsain. Kerran se heitti yhtä takajalkaa kun pyysin liian nopeasti liian vaikeita. Mikä ihme sen sai sitten pukkaamaan metsässä?

Lopputuloksena tulen siihen, että en valmistellut siirtymää oikein ja käytin liian nopeasti kättä maastokuolaimilla. Ehkä Ootus pukkasi kuolaimen (olympia) aiheuttamasta paineesta, ehkä se säikähti. Mulkkuilua se pukkaaminen ei kuitenkaan ollut. Seuraavana päivänä kävimme metsässä ihmettelemässä maisemia. Ootus oli ketjunarun päässä yrittäen pelätä jokaista risun heiluntaa. Lopulta ruuna antoi periksi, ymmärtäen että minulla ei ollut aikomuksenakaan lähteä sen hysteriaan mukaan. Täytyy vain toivoa, ettei ruuna oppinut millä tavoin ihmisen saa karistettua kyydistään... Se on nopea poika oppimaan kaikista huonoimmat tavat kerrasta.

Vertailun kohteena

Julkaisin täällä blogissa jo aiemmin tammikuussa otetut rakennekuvat Ootuksesta lumisella talvimaisemalla taustana, joihin te lukijat ihastuitte. Tarkoitukseni kuvilla ei ollut kuitenkin pelkästään ihastuttaa (ja vähän myös vihastuttaa) joitakin. Joku vanhempi lukija voi muistaa, että Ootuksen viralliset passikuvat n:o 1 otettiin, kun ruuna oli ollut hevosenani muutaman viikon. Rakennekuvien todellinen tarkoitus oli toimia itselleni vertailun kohteena Åken kehityksessä.

Katselin vuodenvaihteessa pitkäharjaista ruunaani tarhassa ja mietin, mitenkä se on kehittynyt lihaksistoltaan - vai oltiinko me tultu takapakkia kesältä. Olihan Ootus tullessaan varsinainen urheiluhevonen solakan runkonsa ja lihaksikkaan olemuksensa vuoksi. Otin puhelimella kuvan tarhassa seisovasta Åkesta ja kotona vertailin kuvia keskenään koneelta. Olin lentää tuolilta alas järkytyksestä, kuinka HIRVEÄLTÄ keltainen eläin pystyikään näyttämään. 

Tässä näkyy varmasti taitoni hevoskuvaajana? Puhdas hevonen on jo valokuvan puoliruokaa ja sitä rataa...

Minun oli pakko saada "oikeat" rakennekuvat Ootuksesta. Kiillottaa karvaa samalla tavalla, kuin kesälläkin kuvia varten ja asetella hevonen mahdollisimman samalla tavalla seisomaan, jotta näkisin kehityksen sen kropassa. Harmikseni kuvakulma oli sittenkin loivempi ja etuviistompi, mutta mitäpä sitä pikkujutuista... 

Itse kuvista pääteltävään lopputulokseen en saanut mitään irti. Paremmalta ruuna näytti kuin alle viikkoa edeltäneessä tarhamöllössä (kuvaajakielinen sana tarhassa luonnonmukaisesti seisovalle hevoselle), mutta silti mitään dramaattisia muutoksia en siitä huomannut. Toki siihen oli tullut paljon pyöreyttä ympärille, mutta on hankala sanoa onko se läskiä vai lihasta. Kaulalinja on ehkä maksimillaan sentin kasvanut tänä aikana. Helpottavaa on kuitenkin nähdä, etten ole saanut (ainakaan kaikkia) lihaksia katoamaan, vaikka olenkin vain ihan tavis harrastaja.