Yllättävä riemuloikka

Takana häämöttävän suoran päässä oli riemukaarta ja -loikkaa

Tiistaina olimme maastoilemassa Ootuksen kanssa täysin normaalisti. Lähdimme tallin pihasta puoli yhdeltätoista taittamaan tavanomaistamme reittiä läpi rauhallisen metsäreitin uudelle hiittilenkille ja takaisin. Matkaa olisi edessä vain muutamia kilometrejä, ajatuksena tulla tallille nopeasti takaisin. Kertailin jo mielessäni päivän ohjelmalistaa ennen neljältä alkavaa iltavuoroa.

Viime aikoina kentällä laukkaaminen on ollut niin pannassa, että päätin taitaa alkuravien jälkeen matkaa rauhallisessa laukassa. Semmoisessa laukassa mikä kelpaisi rataesteille. Jalustimien varassa olin kevyessä istunnassa koko matkan, samalla kun ruunan pitkä askel taittoi matkaa. Ootus aina välistä bongasi metsätien viereltä jotain tuijotettavan arvoista, mutten antanut sen jäädä luontoa ihmettelemään. Matkan tulee jatkua vaikka mikä olisi.

Lopulta tulemme viimeisen suoran päähän, on aika jarruttaa raville ja hölkätä hetki ennen kunnon kävelyä. Tehdessäni pidätteen Ootus nykäisee päänsä etujalkojen väliin ja pukittaa, sanoen suorastaan "haista paska". Ruunan tasapaino pettää ja sen ainut tapa pysyä pystyssä on hypätä metriseen lumihankeen, jossa se säikähtää lumen määrää ja pukkaa toisen kerran. Ja kolmannen. Itse yritän muka-rauhallisella-äänellä rauhoittaa hevosta, roikkua harjassa ja nähdä minne ruuna loikkii. Ootus hyppää takaisin tielle ja pukittaa sarjan isoimman pukkinsa, josta minä irtoan riemuloikkaani. Katsoessani ohjia kädessäni näin Ootuksen kokonaisuudessani allani, jolloin mietin vain että tästä en ehkä satulaan enää pääse. Mutta ohjista en päästä irti.

Painovoiman saatellessa minut maankamaralle ote ohjista irtoaa ja Ootus sinkoutuu kaiken järjen vastaisesti suoraan lumihankeen. Nousen istumaan ja parahdan ääneen: "Et sinä Ootus voi jättää minua tänne!!! Tule takaisin!!". Ootus kääntyy ja könyän sen selkään takaisin. Kävelemme rauhassa tallille, ruuna on sähköä niellyt ja hiestä litimärkä. Minä istun kyydissä pölmästyneenä. Tallissa selkään ja hartiaan alkaa juilia, mutta hevonen vaikuttaisi olevan kunnossa. Kipu kasvaa kokoajan, päässä humisee. Ehkä tästä mentäisiin lasarettiin.

Lääkärissä minulle todetaan lohdullisesti "selkä ja/tai kaularanka murtunut". Tuntien odottelun ja useamman röntgenkuvan jälkeen minut todetaan kuitenkin säikähdyksellä selvinneeksi, ainoastaan lihaksiin kovan iskuvoiman saaneeksi. Sairaalan laverilla oli kuitenkin aikaa miettiä välikohtausta metsässä. Ootus ei ole vielä koskaan pukitellut minulla puolen vuoden aikana. Ei tarhassa, ei laitumella, ei ratsain. Kerran se heitti yhtä takajalkaa kun pyysin liian nopeasti liian vaikeita. Mikä ihme sen sai sitten pukkaamaan metsässä?

Lopputuloksena tulen siihen, että en valmistellut siirtymää oikein ja käytin liian nopeasti kättä maastokuolaimilla. Ehkä Ootus pukkasi kuolaimen (olympia) aiheuttamasta paineesta, ehkä se säikähti. Mulkkuilua se pukkaaminen ei kuitenkaan ollut. Seuraavana päivänä kävimme metsässä ihmettelemässä maisemia. Ootus oli ketjunarun päässä yrittäen pelätä jokaista risun heiluntaa. Lopulta ruuna antoi periksi, ymmärtäen että minulla ei ollut aikomuksenakaan lähteä sen hysteriaan mukaan. Täytyy vain toivoa, ettei ruuna oppinut millä tavoin ihmisen saa karistettua kyydistään... Se on nopea poika oppimaan kaikista huonoimmat tavat kerrasta.