Oletko sinä Blogzilla?

Kuinka moni teistä on katsonut parasta Amuriccalaista reality tv-sarjaa, nimeltä Bridezilla? Siis sitä, missä morsmaikut skitsahtavat milloin mistäkin ja toimivat aika häikäilemättömästi saadakseen sen, mitä haluavat. Itse katsoin tätä ohjelmaa lapsena, kun se tuli televisiosta koulun jälkeen tulevien lastenohjelmien vanavedessä. Katselin jo tuolloin huvittuneena, kuinka aikuiset naiset repivät pelihousunsa tai itkivät silmänsä päästään, kun kukat eivät sointuneet alusvaatekerraston väreihin. Tai tekotimantteihin tukassa. Nauroin, että minusta ei koskaan tule tuommoista - skitsoa emäntää, joka olisi aika räjähdysaltis saadakseen mitä haluaa - mutta kuinkas sitten kävikään. En ole Bridezilla, olen Blogzilla.

Aloittaessani tämän blogin kohta neljä (4) vuotta sitten, tästä piti tulla hauska kuvapäiväkirja, jossa julkaisisin vain parhaita ottamiani valokuvia ilman sen suurempaa sydämenvuodatusta. Tai niitä kuvia, joita en saanut julkaistua aaveen.netin galleriassa mitenkään. Homma kuitenkin lähti heti ensimmäisenä kesänä harhailemaan polultaan. Tuntui tyhmältä laittaa pelkästään valokuvia, ilman että kerroin kuvien taustoista mitään. Aloin kirjoittaa kuvauspäivistäni pidemmälti, jonka jälkeen lukijoiden toiveista aloin toteuttaa erilaisia erikoispostauksia kuten kauheimmat kuvat, kuvausohjeet ... Annoin omat kasvoni kirjoituksilleni ja lopulta aloin kertoa omasta hevosharrastuksestani enemmän ja enemmän. Lopulta blogistani muodostui eräänlainen kuvapäiväkirja omille hevosilleni ja halusin kehittyä paremmaksi bloggaajaksi.

Nyt neljää vuotta myöhemmin haluan panostaa blogiini aivan eri tavalla, kuin aluksi. Suunnittelen pitkään tekstejä, vaikka edelleen kirjoitan hetken mielijohteista. Ensimmäisinä vuosina valokuvat olivat kaikki kaikessa, nykyään ne tulevat tekstiä kuvittamaan. Kirjoitan asioista mitkä herättävät minussa ajatuksia tai tunteita, sillä niistä on helppo ammentaa koko kansalle rivitolkulla tekstiä. Ajankäyttöni on tuplaantunut, tarkastelen kommentteja pitkin päivää ja selvitän mistä lähteistä sivulleni on eksytty. Pohdin mistä ihmiset ovat pitäneet ja mikä on kirvoittanut kommentointia. Ja tässä vaiheessa alkaa Blogzilla nostaa päätään.

Ärsyynnyn, jos tekstin kirjoittamisprosessiani häiritään mitenkään. Olenhan saatana nero töissään, eikä neroja saa häiritä. Puhelin piippaa, joku yrittää keskustella kanssani kasvotusten tai netti pätkii. Tekisi mieli hakata nyrkkiä pöytään ja huutaa ääneen, että antakaa mun nyt blogata rauhassa!!! Vaikka ponipoikani olisi valokuvaamassa koko pitkän päivän, mutta jostain syystä en pidä yhdestäkään valokuvausta niin paljon, että saisin sen julkaistua. Puuskahdan: eihän tässä ole blogiin yhtään hyvää kuvaa! Harmittaa, kun olen kammannut ruunan lisäksi oman hiuskuontaloni ja laittanut jotain fiksua päälle. All that for nothing. Myöhemmin saatan huomata, että pienellä fiksailulla saan kuin saankin kuvia julkaisuun. Aina ei tarvitse teknisen laadun onnistua veitsenterävästi. 

Koska ratsastaminen ja valokuvaus ovat minun hyvänmielenjuttuja, haluan että bloggaaminenkin on sitä. En halua ottaa paineita, enkä ainakaan halua pahoittaa kanssaeläjien mieltä sillä, että haluan suoriutua hyvin tässä(kin) lajissa. Minun täytyy kertoa itselleni, ettei haittaa jos tekstinkirjoittaminen ei jonakin päivänä onnistu. Voin jatkaa sitä myöhemmin. Ei haittaa jos inspiraatio ei tule, kirjoitan sitten kun inspiraatio iskee. Täytyy kiittää valokuvista, joku muu on uhrannut omaa aikaansa minun harrastustani varten. En voi käyttäytyä itsekkäästi, tavoitella muiden hyvinvoinnilla omia etujani. Täytyy karistaa Blogzilla muille maille asumaan.

Tunnistatteko te itsessänne Blogzillan piirteitä? Eli ärsyynnyt, jos joku häiritsee tekemisiäsi tai kaikki ei mene, kuten olit suunnitellut? Jos tunnistat, höllää vähän. Ei ole blogin arvoista pilata oma ja muiden päivä. Kaikki tulisi tehdä aina ilon kautta, myös bloggaaminen.