"Kyllä se hevonen on onnellinen maastoillessaan"

Otan joka kerta maastoillessa kuvan, jotta voisin sitten lavetilla maatessa sitä katsella, että oliko sen arvoista.

Maasto. Tuo täti-ihmisten painajainen, ellei alla ole umpikiltti issikka tai evakkokuormaa Karjalasta vetänyt suomenhevonen. Kun alla on 173 senttimetriä korkea ja kuusisataa kiloinen pakoeläin, ei homma oikeastaan ole enää yhtään hauskaa. Tuntuu jännältä kun niin iso eläin on jännittänyt jokaisen lihaksen viimeiselleen asti, että se tärisee kuin horkassa. Ja on tietenkin valmis sinkoutumaan minne tahansa.

Joku varmaan voinee muistaa, että tipuin pahasti maastossa keväällä 2015 (tässä). Ihan aikuisten oikeasti pahasti. Kun pääsin lääkärin tutkimuksiin vastavalmistuneen valkotakin kasvoilta väri pakeni: "nyt sinut täytyy siirtää välittömästi röntgeniin, epäilen että kallo on irti rangasta". Olin suu auki "kallo irti rangasta? sehän on lääketieteellinen ihme, että kävelin tänne omilla jaloilla". Hinauduin siis omin voimin päivystykseen, otin vuoronumeron ja odotin kiltisti vuoroani ilmoittautumistiskin tädille. Siitä lähdin paareilla ja sain elämäni ripityksen, miksi en tullut ambulanssin lavetilla.

Sen jälkeen ei oikeastaan huvittanut maastoilla, koska hommassa oli mukana kuolemanpelkoa. Paria viikkoa myöhemmin nielin taas hiekkaa kentällä, jonka jälkeen Ootus lähti ratsutukseen, koska minua pelotti niin paljon. Se oppi pukittamaan ensin laukassa, sitten ravissa ja lopulta käynnissä. Paras palkinto oli, kun hyppäsin alas selästä (vauhdissa) aivan kauhuissani ja hommat loppui siihen - hevonen äkkiä laitumelle ja itse kotiin miettimään mitä on tullut ostettua. Näin saatiin viikossa kiltistä hevosesta pukkikone. 

Tää on hyvä. Rento, mutta valpas.

Maastoon menin ensimmäistä kertaa talvella 2015. Asuimme silloin Kuopiossa ja olin ratsastanu aamulla hallissa hyvän treenin. Ensilumi teki tuloaan ja ajattelin, että nyt jos ei koskaan. Istuin kauhusta jäykkänä selässä. En uskaltanut käyttää ohjaa tai jalkaa, etten vaan provosoisoi. Kävelimme kolmen kilometrin pätkän, jonka jälkeen Ootus keksi katsoa puunrunkoa ja minä paniikisissa käänsin sen vain ympäri kohti kotia, koska pelotti niin paljon.

Hitaasti mutta varmasti loistavat metsäreitit houkuttelivat. Keväällä 2016 ravasin ensimmäisen pätkän maastossa. Rystyset valkeana harjasta puristaen. Kentällä oma itsevarmuus oli vuodessa kasvanut jo sen verran, ettei mennyt enää luu kurkkuun ihan jokaisesta sivuliikkeestä, mutta metsän siimekseen kadotin joka kerta itsevarmuuteni. Lopulta uskalsin laukata kolme metriä, eli yhden pitkän askeleen. 

Kuopion kumpuleiva ja rauhallinen metsäreitti valoi minuun kuitenkin rohkeutta. Alkukesästä 2016 teimme loppukäyntejä pitkin ohjin samalla kun katsoin Norppaliveä ja Pullervon lötköttelyä kivellä. Juuri ennen muuttoa etelään seuraavana talvena uskalsin jo tehdä laukkatreeniä lenkillä. Oli muuten aikamoine fiilis taittaa lumista metsätaivalta laukassa lumen pöllytessä!

 

Kunnes sitten muutettiin Tuusulaan. Paikallisella mittapuulla maastot lienevät loistavat, mutta näin korpikannon alta muuttaneena ne ovat "ihan ok, kelvolliset kävelyyn". On paljon autoja, omakotitaloja, elämää. Taas alkoi pelottaa maastoon lähtö ja pelko sai maastolenkit katoamaan kalenterista. Ootus keksi myös keväällä sen, että jos pelottaa niin voi tehdä uukkarin. Ja kun siitä sitten saa noottia niin voi rueta pomppimaan ja heilumaan, sekä peruuttelemaan holtittomasti. 

Heinäkuun puolivälissä olin maastoillut ehkä 10 kertaa koko alkuvuoden aikana, eniten taluttaen. Silti takaraivossa kuitenkin jyskytti, että kyllähän sen konin pitää metsään päästä, koska se on siellä niin onnellinen. Joka kerta kun lähdin maastoon koko kehoni tärisi ja tuntui että jalat ovat täysin voimattomat. Suuta kuivasi ja hermosätkä paloi ketjussa. Hevonenkin tärisi enempi vähempi koko reissun. Päätin että viimeisen starttini jälkeen ennen lomaa vaan humputellaan maastossa, koska en löytänyt enää treenimotivaatiota hevoselle joka seisoisi pellossa kaksi viikkoa. Eka kerta meni ihan ok. Jouduin tulemaan 8 kertaa alas selästä taluttaakseni jostain ongelmakohdasta ohi. Seuraavalla kerralla niitä enää ihmeteltiin ja kolmannella kerralla ei edes enää huomattu. Eli se on kesytettävissä! Toistoilla.

Eilen kävin kuukauden tauon jälkeen metsässä, kehitys oli taantunut alkukantaiselle tasolle. Esitettiin vaikka mitä levadeja, kun tien vierellä oli eurolavapino. Tai kun lapset leikki kotinsa pihalla. Minua vitutti enemmän kuin pitkään aikaan, jolloin sen oivalsin. Minä en enää pelkää. En pelkää enää hevosen reaktioita, vaan arkisesti vittuunnun sen pelleilyistä. Alkoi hymyilyttää, tähän pisteeseen meni kaksi vuotta. Hevonenkin rentoutui kun kotitalli näkyi nenän edessä, kyllä se siis selvästi tykkää maastoilla.

Tää on huono. Hevonen jännittyneenä, kohde lukittuna (laiduntavat hevoset), valmiina pakenemaan.