Ihastu uudestaan

Muuttaessani etelään koko valokuvausharrastukseni on muuttunut. Siinä on rippeitä vanhasta ajasta, jolloin uskollisesti törötin päivästä toiseen kisakentän laidalla kuvaamassa mutta siihen on tullut paljon uutta; pelkästään hyvää. 

Kesän puolivälissä tein suuren päätöksen hankkia uuden objektiivin. Sigma-suttu oli palvellut minua miltei 10 vuotta hyvin, mutta viimeisinä vuosina suhteemme ei ollut enää yhtä silmäätekevä kuin aiemmin. Olin kuitenkin kohtalaisen kiintynyt Sigman sateen pieksämään ja hiekan naarmuttamaan ulkomuotoon, joten suhteemme sai olla. Olisihan se liikaa vaadittu, jos objektiivi tarkentaisi edes joka toisen kuvan kelvollisesti. Kirpputorilta kuitenkin silmiini osui laatuyksilö. Nikkorin oma, 70-200mm f2.8 VR II. Katselin sen kuvaa hetken ja mietin. Ajattelin, että olen hullu kun ostan jotain näin kallista, edes autoni ei ole näin arvokas. Kaupasta ostettuna Nikkorin uusi olisi samanhintainen kuin keltainen ruuna tallissa, joka sentään hengittää ja elää mukana. Huokaisin syvään samalla kun kirjoitin aavee yyvee. Sovittiin kauppatavarantarkistus, jossa esitin suhteellisen härskin tarjouksen perävalotakuulla. Sigma-sutturan ja minun parisuhde päättyi tuona heinäkuisena päivänä. 

 

Elämä on hymyillyt siitä asti. Vaihtamalla ihan oikeasti paranee moni asia. Kun ennen sain 20 kuvan sarjasta yhden tarkan, niin nykyään suhdanteet ovat toisinpäin. Piirtää kuin kuuma veitsi voihin ja on yhtä tarkka kuin sveitsiläinen kello. Ihastuin valokuvaamisen uudestaan, kun koin kerta toisensa jälkeen onnistumisentunteita katsellessani ottamiani kuvia. Innostuneena uudesta kalustosta rustasin vapisevin käsin kotikuvaustarjouksia. Ajattelin, että halvalla menee mutta menkööt. Halusin päivittää itseäni, kasvattaa osaamistani ja rakentaa jotain uutta. Epäilin kuitenkin tovin, että niinköhän kukaan jaksaa minulle hevosiaan esittää kameran edessä. Minulle on tarjottu sen jälkeen ties mitä hienoja yksilöitä kuvattavaksi ! On parasta kaveria, uutta hevosta, suomenhevosta järvimaisemassa ... ! Ja minä imeydyn joka kerta enemmän ja enemmän valokuvauksen maailmaan.

Ensimmäisenä liityin facebookin jokaiseen valokuvausryhmään jonka vaan saatoin keksiä. Oli mallihakua, kuvien kaatopaikkaa ja kuvien showroomia. Aloin harjoitella kuvaamaan muutakin kuin hevosia (sen tosin hylkäsin nopeasti, luonto tulee joskus liian lähelle herkkää sieluani). Sen jälkeen aloin vakavasti harkita valokuvausnäyttelyn asettamista, ottaa taas yksi askel kohti unelmien täyttymistä. Viimeisenä muttei vähäisimpänä raskin luopua hyvin palvelleesta kuvanmuokkausohjelmastani, kun vaihdoin Paintin Photoshoppiin. Ja aukesi kokonainen uusi maailma.

 

Etelä-Suomen parhaita puolia on tapahtumien kirjo. On näyttelyä, estehyppelöintiä, askellajeja, raveja ja kouluratsastusta samana päivänä. Viikossa on useampi päivä, lähes jokaiselle vapaapäivälle löytyy heppakisat kuvattavaksi. Ja tulen mielelläni kuvaamaan kilometrikorvauksella kaikki, jotka kuvia tarvitsevat ;) Suurin syy muuttooni oli, että pystyn viemään sekä ratsastusta ja valokuvausta ihan eri tasolle. Enkä ole muuttoani katunut.

-- Seuraa aaveen.nettiä instagramissa @aaveennet --

-- Facebookista löydät nimellä aaveen.net -- 

Hiljaiselolle piste ja stoppi

Nyt jopa vähän hävettää, että kakkosharrastukseni - ponibloggaaminen - on kokenut viime viikkoina jonkinnäköisen taantuman. Olen ollut tuhannen väsynyt töiden ja tallin jälkeen, että olen halunnut vain käpertyä peiton mutkaan Netflixiä katsomaan. Ja nukahtanut ensimmäisen Dexter -jakson puolivälissä. Loma kuitenkin alkoi virallisesta työstäni, eli purilaisputkasta. Lohduttavaksi loman tekee myös se, ettei minun enää tarvitsisi ikinä palata työpaikalleni kokopäiväiseksi työntekijäksi vakituiselle listalle. Koulun alku häämöttää, vihdoinkin.

Ootuksen kanssa olemme viettäneet maaseudun rauhassa maalaishumman elämää, mutta käyneet myös koulukilpailuissa esiintymässä maailmalla. Ruuna on palautunut reissuiltaan hyvin viettämään laidunelämää, kun minä puolestani olen halkonut hiuksia päässäni etsiessä uutta kotitallilla. Monen katsomisreissun tuloksena päädyimme kuitenkin melko isolle yksityistallille, jossa on kaikki toivomani herkut treenaamisen suhteen. 

Hevosvalokuvaus on ollut hiljaista viime viikot. Ne kilpailut, mitkä kalenterissa ovat olleet lähiseudulla on mennyt ruuna reippaan kanssa kilpaillessa. Muutaman harmillisen perutun tapahtuman vuoksi kamerani on seisonut pölyttymässä kaapissaan. Tarkoitus kuitenkin olisi saada vielä muutamat tapahtumat kuvattua ennen kauden 2015 loppua.

Tämä tynkäpostaus on lähinnä pahoittelua epäaktiivisuudelleni, mutta jo viikonloppuna pääset lukemaan niksejä valkeampaan häntään, kisaraportteja, tilauskuvauksia kotona... 

Tätä et muuten tiennyt meistä!

Otetaan perinteisen "10 faktaa minusta ja hänestä" -postaus. Pieniä yksityiskohtia, jotka eivät ole selvillä ehkä kaikille tallikavereillekaan, mutta ne pienet jutut tekevät meistä juuri sen, mitä me olemme. Aloitetaan keltuaisesta, eli Ootuksesta.

1. Ootus hamuaa suullaan kokoajan jotakin. Raippaa maasta, ihmisen takin huppua, riimunarun ketjua... Monesti leikkiessään raipalla on Ootus huitaissut itseään sillä. Sen jälkeen se katsoo minua syyttävästi, kunnes taas huitaisee itseään...

2. O on hitain tuntemani hevonen syömisen suhteen. Se tuumailee ja ihmettelee lounaan välissä paastoten, kunnes taas palaa syömään eväitään. Hitaasti mutta varmasti. Sillä välin kun Ootus vasta alkaa maistella väkirehujaan, ovat muut hevoset imuroineet heinänsä viimeistä kortta myöten.

3. Eniten Ootusta kiukuttaa käyntityöskentely, koska se ei haluaisi muuttaa luonnollista käyntiään. Käyntiväistöt, avot ... ovat inhokkijuttu sekä minulle, että Ootukselle valmennuksissa. Kävelyhommissa ruunalla menee helposti herne nokkaan ja se jää keskelle kenttää harjoittamaan espanjalaista käyntiä sanoen: "kävele vittu ite".

4. Tällä hetkellä Ootus tarhailee yksin, mutta spedeilee yksinkin koko tarhan mitallaan. Kun muut hevoset pyllertävät polkuja pitkin, niin Åke karauttaa kiitolaukalla hangen läpi. 

5. Loppusyksystä ruunalle kehittyi pienimuotoinen ovikammo, kun viereisestä karsinasta päälle yritti hyökätä vihainen tamma. Onneksi kalterit olivat välissä, mutta Ootus-parka hyppäsi ovenkarmeja vasten, kuriutuen satulastaan ovenpielessä. Nykyään Ootusta täytyy hieman rohkaista tulemaan tästä kyseisestä oviaukosta.

6. Ootus venyttelee kuin kissa aamuisin käytävällä. On huvittavaa seurata, kun niin iso hevonen taipuu niin alas käytävään, että sen vatsa koskettaa betonilattiaa. Ruuna pitää paikkansa kunnossa harjoittamalla itsenäistä venyttelyä.

1. Olen tehnyt viimeisen kahden kuukauden ajan pelkkiä ilta- ja yövuoroja lukuunottamatta kolmea aamuvuoroa. Pidän iltavuoroista, sillä minulle jää koko päivä aikaa leikkiä Ootuksen kanssa. Joskus silti kaipaan (lue: maanantaisin, koska Walking Dead) television ääreen iltaisin.

2. Lempieläimeni ei ole suinkaan hevonen, vaan kissa. Jos saisin olla mikä tahansa eläin, olisin rakastettu kotikissa, joka olla öllöttelisi nukkua päivät pitkät. 

3. Minulla on haaveena olla tatuoituna miltei täyteen leuasta alaspäin ennenkuin jään eläkkeelle. Lienee turha sanoa, että I <3 tattoos. En kuitenkaan suosittele ketään hankkimaan kuvia kotihakkaajilla, enkä ulkomaiden rantakohteissa. Huolehdi aina oma turvallisuutesi tatuointia ottaessa, sillä likainen neula altistaa sinut monille tartuntataudeille. Muista myös harkita huolella, mitä ihollesi laitat.

4. Toisin kuin Ootus, en osaa venytellä tai verrytellä itseäni. Olen jäykkä kuin rautakanki ja kärsin usein voimakkaista lihasjumeista. Pahimmillaan olin viikon sairaslomalla pääni jumahdettua katsomaan oikean olkapään yli.

5. Minulla on kirkkaanvihreä Lada, joka täytti tänä vuonna 41 vuotta. Isäni kanssa kävimme hakemassa Latukan vuonna 2010 Virosta, Mustanmäentorilta. Isäni opetti minut kotikoulussa ajamaan autoa - eikä ihan mitä tahansa autoa - vaan Ladaa. Larpalla ajoin inssit, sekä toisen vaiheen liukkaan ajon kauhusta kankea tutkinnonvastaanottaja vierelläni. Mikä tahansa auto ja traktori on ollut helpompi ajaa, kuin kevyt peräinen ja takavetoinen Lada, jolla kävin monesti näyttämässä kylillä ajamisen mallia kylänkolleille. Lada on edelleen omistuksessani.

6. Kun etsin uutta hevosta Ventan jälkeen, päätin että aikarajana olisi lumen tulo maahan. Mikäli en siihen mennessä olisi hevosta löytänyt, lopettaisin talvikauden ajaksi etsinnät. Ootus löytyi kuitenkin kauan ennen, kuin lumipeite satoi maahan asti. Hyvä niin.

Kissanpoika sairastaa

Ootuksen lisäksi nelijalkaisena perheeseeni kuuluu Tahvo -kissa. Tahvo, joka tuli naapurista suklaalevyllä ostettuna kotiini ollessani pikkutyttö. Minä olin silloin 5-vuotias, Tahvo vasta syntynyt villi ja räväkkä kollipoika. Tänä keväänä minulle tulee mittariin 22 vuotta, kun Tahvo kääntyy muutamaa kuukautta myöhemmin 17-vuotiaaksi. Silti jokainen aamu ja ilta minua tervehtimässä, kainaloon yöksi käpertymässä. Vanha Herra.

Maine coonin ja paikallisen mahtikollin risteytyksenä Tahvolle on siunaantunut kokoa ja näköä. Se oli nuorena kulmakunnan kovin kingi, saapastellessaan ylväänä paikalle. Nuorempana leikeissään railakas ja villi kissa ei vaikuttanut siltä, että vanhemmiten siitä tulisi sylissä viihtyvä ja uunin lämmössä nukkuva sisäkissa. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä - joko dementoineet muuten niin suuren saalistajan tai saaneet sen ymmärtämään ruokkivan käden tärkeyden. 

Tahvossa on viehättävää alkukantaisuuden voimaa. Se näyttää keskitassua purkkiruualle ja kissoille valmistetulle maidolle. Se haluaa oikeaa maitoa, mitä se on pennusta asti toistuvasti juonut. Se ei halua teollisesti tuotettua ruokaa, vaan mieluiten se tappaisi itse omat eväänsä syöden ne verta valuvina. Minua viehättää kissojen saalistusvietti, sillä se tekee niistä raakoja tappavia eläimiä, jotka kuitenkin kehräten vaappuvat viereen nukkumaan. Sisäkissan ja teollisuusruokiin tottuneista kisuista puuttuu tietynlainen viehätys. Nehän ovat kuin pehmoleluja.

Täytyy kuitenkin myöntää, että viimeinen vuosi on todistanut, että Tahvokin alkaa vanheta. Se ei enää yhtä ketterästi loikkaa ikkunalaudalle pyytämään sisälle pääsyä tai tuo enää metsästämiään pikkujyrsijöitä näytille. Kuulo hävisi syksyllä, samoin toinen yläkulmahammas. Viimeisimpänä tuli vingahteleva hengitys: kuului kun ilmavirta meni nenänläpi keuhkoihin. Keuhkot itsessään olivat hiljaiset, mutta hengitys kuuluvaa.

Eläinlääkäri hetken kuunneltuaan totesi, että diagnoosi on huono. Syöpä tai astman tuhoamat keuhkot, täytyy lopettaa heti. Minä (joka vältän kärsimyksen pidentämistä eläimen elonkaarella) sanoin napakasti "EI TODELLAKAAN!". Ei ennenkuin on tutkittu, ei ennenkuin on diagnoosi. Mututuntumalta en antaisi viedä parasta kaveriani. Röntgenkuvat paljastuivat puhtaiksi, joten diagnoosiksi varmistui ylähengitysteitten infektio. Flunssa, joka olisi parannettavissa. Viiden päivän jälkeen, jotka olivat täysin kissanehdoilla menneet oli kontrollikäynnin aika. Olin jo kotona huomannut, että lääke on tehonnut, sillä kissan yleisvointi kasvoi silmissä ja oireet helpottivat. Kontrollissa se todettiin miltein oireettomaksi, mutta kuuri syötäisiin loppuun.

Potilaalle piti totta kai lääkärissä käynnin jälkeen hakea niin hyvää herkkua, että se ei malttaisi olla syömättä kuurin heikentämän ruokahalun vuoksi. Ykkösherkkuna tulevat verinen hirvenliha, vasta ongittu kala, jäniksen sisäelimet ja no... ylipäätään kaikki raakaruoka. Paikallisen kaupan lihatiskinmyyjä sai kuitenkin vain kohotella kulmiaan, kun ostin vasta jauhettua paistijauhelihaa. "Paljonko laitetaan?" "Ei paljoa, kissalle tulee". Omassa ostoskorissa oli itselleni hankittua jämäpaloista jauhettua nauta-sikaa viimeisellä päiväyksellä. Tahvolle kelpaa vain ja ainoastaan paras.

Tahvo on kova luu murrettavaksi, vaikka se onkin jo luopunut nuoruudenpäiviensä suuresta reviiristä ja loputtomalta tuntuvasta tapporiehastaan. Alunperin se toimi hiirikissana, nykyään se vietää eläkepäiviä sohvalla kehräten ihmisen ystävänä.

Tilaisuus tekee varkaan

Pitkä päivä töissä, väsyttää. Ärsyttäviä asiakkaita, ärsyttävän pitkä työpäivä. Lihaksia särkee ja kolottaa, kotisohva houkuttelee. Tuntuu kuin kuume olisi nousemassa, en jaksaisi tehdä mitään. Silti ajattelen, että on pakko lähteä tallille. En tahdo olla huono hevosenomistaja, joka lojuu iltaisin television ääressä. Vastahan Ootuksella oli vapaapäivä. Mieli on musta, vaikka pääsen talliin asti. Keltainen ruuna katselee minua ystävällisesti. Moi Ootus. Ei tänään mitään ylimääräistä, jooko? Tahdon kotiin, vaikka vasta tulin.

Ratsastus sujuu mallikkaasti, vaikka ruunan menomonot eivät tahdo pysyä rytmissä. Ei haittaa, tänään vaan vähän humputellaan. Harjoittelen ilman jalustimia istuntaani paremmaksi ja huomaan selkeitä eroja, kuinka jalkani vähänkin jännittyessä koko hevonen jännittyy. Yritän hakea samaa rentoa jalkaa jalustimien kanssa. Kehun hevosta vuolaasti ja ihan vähän itseäni. Kentältä kävellessä tallille ruuna tuijottaa pimeyteen ja tahtoo pysähdellä. Mitä nyt taas, et kai sinä ruuna pelkää pimeää. Väsymys kumpuaa jälleen sisältäni, hermo alkaa kiristyä.

Tallin ovella viereisestä karsinasta välähtävät hampaat kohti ruunaani. Ärjäisen takaisin kiukkuiselle hevoselle, joka jättää meidät mulkoillen rauhaan. Ootusta jännittää kamalasti tämän hirviön takia tulla ovesta ja hetken aikaa mietimme, tullaanko talliin etu- vai takaperin. Tunnen jo, kuinka kohta sisälläni kuohahtaa raivo. Nyt mennään jo hermon äärirajoilla. Harkitsen jättäväni ruunan pihalle yöksi seisomaan satulansa kanssa, väsyttää niin paljon. Lopulta Åke rohkaistuu tulemaan etuperin talliin. Hieno ruuna.

Riisuttuani varusteet harjaan keltaista karvaa. Vien varusteita takaisin paikalleen, kun huomaan pystyssä olevan otsatukan. Mietin mielessäni, kuinka kauhealle se näyttää. Asetan jo jouhiharjan otsalle kun tajuan, että kiskon nihkeitä jouhia harjallani. Hihittelen mielessäni, että tarvitaan liukkaria, eli showshinea. Haen pullon, en mieti enempää. Suihkautan ruunaa otsaan kevyesti. Virhe.

Kaikki tapahtuu ennenkuin kerkeän edes tajuta, mitä tuli tehtyä. Showshine on ok, otsa ei ole ollut ok. Ootus säikähtää ja lähtee paniikinomaisesti peruuttamaan. Narut ottavat molemmilta puolilta vastaan, mutta ruuna yrittää vääntäytyä irti. Ilmassa alkaa olla pakokauhun tuntua, hevosen silmät pyörii päässä kuin pelikoneen kuviot. Rauhoitan ruunan ja jatkan showshinen tupsuttelua, tällä kertaa harjaan. Ootus panikoituu uudestaan ja lähtee peruuttamaan raivokkaasti taaksepäin kaataen roskiksen, törmäten seinään ja yrittäen tempoa itseään irti. Nyt meni myöskin minulta hermo. Vittu nyt oikeesti, tää on tuttu juttu. Silloin ennenkuin tajuankaan olen poiminut raipan vierestäni ja räpsäytän sillä kintereille. Ruuna pysähtyy ja kääntyy katsomaan kysyvästi. Seison edelleen raippa kädessä, raivo vaihtuu katumukseen. Mitä helvettiä minä menin tekemään?!

Vuolaita anteeksipyytelyitä, vaikka vahinko on jo tapahtunut. Viisitoista kiloa porkkanaa, turvan silittelyä. Ei ruuna ymmärrä, että töissä on raskasta. Ja että mä oon väsynyt. Harmittaa. Hoen itselleni, että kun taito loppuu niin väkivalta alkaa. Ja mä en lyö ketään, enkä ainakaan hevosia. Yritän lohduttautua, että olen nähnyt paljon pahempaa. Tai siihen, etten lyönyt olan takaa raivon sokaisemana. Näpsäytin vain, mutta tilanne oli aivan väärä. Mietin, ettei ruuna muista tätä enää näiden porkkanoiden jälkeen. Se nojaa päänsä syliini. Että voinkin olla näin typerä, toimia tunnekuohussa. En anna tätä hetkeen itselleni anteeksi.

Tilaisuus tekee helposti varkaan. Tämä tilaisuus teki minusta ... hevosenhakkaajan? Huonomman ihmisen? Väkivaltaisen? En tiedä, kadun että edes yritin koko harjaa siistiä. Yritän lohduttautua ajatukseen, että O ei muista koko episodia muutaman päivän päästä, ei välttämättä lainkaan sen valtavan porkkanakasan edessä hetkeä myöhemmin. Lähdin tallilta ruunani kaverina, toivottavasti olen sitä huomennakin.

Huom. tämä postaus on kirjoitettu sunnuntaina 19. päivä, jolloin välikohtaus myöskin sattui.

Joulukalenteri 2014: Kotikriteerit

Kaksi vuotta sitten muutimme Ventan kanssa uudelle kotitallille, sille samalle tallille jossa Ootuskin tällä hetkellä asuu. Paikka on ihanan idyllinen maalaistalli, valoisa 10-hevosen muutama vuosi sitten navetasta remontuitu talli. Jokainen karsina on tällä hetkellä asutettu, mutta pihapiiristä löytyy myös lammaskatras, kissoja ja vasta aivan pikkuinen lapsikoira. Kun muutimme Ventan kanssa tälle yksityistallille asumaan oli paikka minulle aivan vieras - vaikka olen paljasjalkainen iisalmelainen ja pitkälle tietoinen paikkakunnan tallitarjonnasta. Ihastuin kuitenkin paikkaan täysin heti ensimmäisellä vierailulla, joten listasin alas muutamia syitä mitkä vaikuttivat tallipaikan valintaan.

Lyhyt välimatka

En halua ajaa tallille päästäkseni tuntia autolla tai suharoida useita kymmeniä kilometrejä pyöräillen. Täytyy kuitenkin muistaa, että huono tie nostaa välimatkan ainakin potenssiin kolme. Huonoa tietä pitkin joudut ajamaan varovaisemmin, sekä sen kunto voi vaihdella huomattavasti eri vuodenaikoina. Tämän hetkiselle kotitallille on minulla matkaa n. 17km, josta suurin osa on asfaltoituja pääteitä pitkin.

Turvallinen ja rauhallinen ympäristö

En halua ikinä hevostani talliin, minkä ympäristö on hevoselle turvaton. Läheisyydessä olevat valtatiet, junaradat tai vilkkaasti liikenneidyt asutusalueet eivät ole suurin huolenaiheeni, vaan kaikessa hiljaisuudessaan tarhojen aidoista törröttävät irtonaulat, katkenneet seinälaudat karsinoissa tai ihmisille hikoittamaton piha peilijäällä. Kiinteistöt vaativat usein pieniä huoltotoimia ja tallirakennuksesta näkee nopeasti, kuinka hyvin siitä on pidetty huolta. Tummat kohdat katossa ja kosteat nurkat nostavat mieleen joukon kysymyksiä, joista päälimmäisenä on talli-ilman laatu. Venta-tamma vaati myöskin tallirauhaa itselleen: se rakasti hiljaisuutta. Siksi tallipaikkaa katsellessani heti ensimmäisenä karsiutuivat pois vilkkaat ratsastuskoulujen yksityshevosten päädyt.

Hevosten hyvä hoito

Kukapa haluaisi ystävälleen tietoisesti huonoa hoitoa? Tietysti ihmisillä on erilaisia käsityksiä millaista hyvä hoito on ja mikäli tallin puolesta tietotaito ei ole kummoista, voi olla ettei edes tiedetä mikä hoidossa menee väärin. Onneksi meillä ei näitä ongelmia ole! Olen hyvin tarkka ruokinta-aikojen sopivista väleistä, tarhausaikojen pituudesta ja yleisestä terveydentilan tarkkailusta. Mieltäni on monesti kylmännyt nähdessäni tallin pitäjän minulle soittaessa, mutta tiedän ainakin, että minulle raportoidaan jos asiat ovat huonosti.

Ratsastusalueet

Tullessani uudelle kotitallillemme olin niin haltioissani suuresta ratsastuskentästä, jonka pohja ei ollut kuin uimarannan hietikkoa. Ja ennenkaikkea, kuinka kentissä oli KULMAT! Olin niin innoissani, että pääsisin ratsastamaan suoraan ja kulmiin, enkä enää menemään ikuista keskiympyrää kentällä, jossa ei ollut kulmia lainkaan. Tallillamme on myös estekalusto ja pitkät ratsastusmaastoiksi soveltuvat reitit. 

Ihmisten sosiaalitilat

Ensimmäisenä kysymyksenäni tullessani tarkastamaan uutta kotitalliamme oli: "onko teillä vessaa?". En sen vuoksi, että olisin tarvinnut sitä asioikseni, vaan siksi ettei meidän entisellä kotitallilla ollut WC:tä, enkä rohjennut koskaan vierailemaan vieraan ihmisen kotona vessaa käyttääkseni ratsastussappaissa. Lisäksi, kun talli oli toisten kotipihassa olisi ollut vastenmielestä kuseksia persepitkällä pusikossa. Muistan noilta ajoilta sen, kuinka jouduin miettimään tarkasti montako kuppia kahvia voin juoda ja kuinka ensimmäisenä asiana kotimatkalla jouduin pysähtymään huoltoasemalle vessassa asioidakseni. Jos hätä oli liian kova oli pakko nöyrtyä puskapissille metsään tai hevosen karsinaan - Ventan karsinaan. Jokainen varmasti muistaa kuinka pirteä tapaus PikkuMusta kodissaan oli... :)

Lisäksi meidän kotitallilla on paljon muita plussia, jonka vuoksi olen sen kodiksemme mieltänyt: hyvä talli-ilmapiiri, mahtavat kesälaitumet, uittoranta, lämpimät varustetilat ja satulahuoneet, juokseva vesi... 

Mitä te haluatte hevostenne tallipaikalta?

Hoitovihkojen havinaa

Löysin vihdoin kuukauden etsimisen jälkeen Ventan vanhan hoitovihkon. Huomattuani vihkon kadonneen, etsin sitä kiivaasti ympäri asuntoa. Lopulta tulin murheellisena lopputuloksen, että vihko on varmaan vahingossa päätynyt roskiin, samalla kun hyvästelin kaikki kirjoitetut muistot. Lopulta se osui sattumoisin käteen leipälaatikosta (?!).

Ote Ventan valokuva-albumista, missä on ne kaikista tärkeimmät kuvat

Selasin vihkoa innoissani, luin sanasta sanaan muutaman lauseen kirjoitelmiani, samalla kun muistin ne kaikki elävänä päässä. Mitä "pihalenkki" tarkoitti vuonna 2011. Milloin Venta oli hankala laittaa koppiin ja mistä se ehkä johtui. Mitenkä kilpailut menivät naapuritallilla. Sinne ne oli kaikki mustalla kynällä kirjoitettuna ylös, punaiseen vihkoon missä luki: "Ventan päiväkirja". Viimeinen päivitys oli tehty 2012 syksyllä, sinä samana syksynä kuin ostin Ventan. Viimeiset kirjoitukset loppuvat hieman ennen sitä lokakuista päivää, kun tammasta tuli omani.

Olin muka niin aikuinen silloin. Muistaisin ilman kirjoittamistakin. Lapset kirjoittaa hoitovihkoja. Kuka muka jaksaisi omasta hevosestaan kirjoittaa, kun sitä näkee päivittäin. Ja hei, onhan mulla blogi. Enpä olisi silloin arvannut, että vain muutamaa vuotta myöhemmin olisin halunnut lukea niistä tavallisista arkipäivän asioista: enhän minä silloinkaan kirjoittanut blogiin, että hevosen ruumiinlämpö oli sitä ja tuota, Ventu oli niin söpö ja otettiin pari ponyselfietä. En, mutta vihkoon kirjoitin. Kun kirjoitukset loppuivat, hävisivät niiden päivien muistot miltä ei muita dokumentteja ollut.

 

 

Päätin samalta istumalta tehdä Ootukselle hoitovihkon. Ostin lähikaupasta vihkon, liimailin sen täyteen tulostamiani Ootuksen kuvia, kunnes sinetöin ne kontaktimuovin alle. Kirjoitin käsi vapisten ruunani perustietoja, liimasin kuvia Ootuksen vanhemmista. Piirsin sydämiä. Muutamaa tuntia myöhemmin Minttu kakskytyks veen (oi kyllä, 21 vuotta, ei 11...)  hoitovihko sen ikiomalle hepalle oli valmis. Toivon, ettei se pieni 80-sivuinen ruutuvihko jää ainoaksi vihkoksemme, jotta voin sitten myöhemmin muistella mennyttä aikaa.

Teen elämässäni monia asioita muistojen pysyvyyden takia melko hysteerisesti. Kai senkin voi riippuvuudeksi luetella... Otan lähestulkoon päivittäin valokuvia minua ympäröivästä elämästä - muistan vielä vuodenkin jälkeen erittäin hyvin ajan, paikan ja kuvanotto hetken fiiliksen. Sitä haluan tarjota myös muille, valokuvaamalla heidän suorituksiaan kilpailuissa. Olen koristellut ympäröivän elämäni valokuvilla minulle tärkeistä hetkistä: ihmisistä, eläimistä ja eletystä elämästä. Olen ottanut tatuointeja itselleni rakkaimmista. Siksi minä kirjoitan nyt myös hoitovihkoa, jotta muistojen kirjo olisi vielä pysyvämpää. En ole ikinä niin aikuinen, ettenkö voisi.

Lauantai-illan rakkausselfie.

Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen

Keskustelimme taannoin muutaman tallikaverini kanssa, että kummassako olisi enemmän järkeä: omassa hevosessa vai ratsastuskoulutunneissa. Pienenä se ainainen haave olisi ihan ikioma humma, mutta näin vanhemmiten (varsinkin jos asiat eivät mene kuten elokuvissa), alkaa pänniä hevosen omistaminen. Mitenkä sitten lähteä vertailemaan kahta niin erilaista tapaa harrastaa hevosia: omaa hevosta ja tuntiratsastajan arkea?

R A H A

Aloitetaan nyt siitä helpoimmasta, eli rahasta, riihikuivasta, mammonasta... Yksi ratsastuskouluntunti maksaa täällä päin Itäistä Suomea n. 25 euroa, eli minuuttitaksa on 42 snt. Oma hevonen taas syö rahaa juurikin sen verran, mitä sinulla on siihen laittaa - jos haluat maksaa pelkät pakolliset maksut, voit päästä hyvinkin edullisesti, tai voit upottaa kuukaudessa kymppitonneja. Otetaan vertailukohteeksi minun ja Ootuksen lokakuu 2014, joka oli hyvin tavallinen peruskuu, johon kuului yhdet seurakilpailut naapuritallilla. Ootus asuu täysihoidossa, joka maksoi 280e. Sen vakuutusmaksunerä oli 220e, sen lisäravinnesäkki maksoi 18e, kengitys 75e ja kilpailukulut olivat 20e. Yhteensä lokakuussa hevoseen meni rahaa 613e. Varustehankintoja tein 40 eurolla. Yhteensä rahaa meni siis 653 euroa, kuukaudessa. Toki tämä on "pikkuraha" monelle muulle hevosihmisille, mutta minulle se on aika tarkalleen puolet tai seitsämänkymmentä prosenttisesti kuukausitulojeni verran. Jos tuo sama rahamäärä laitettaisiin ratsastustunteihin saisin kuukaudessa yhteensä 26 tuntia. Eli ratsastaisin käytännössä katsottuna viikon jokaisena päivänä miltei koko kuukauden ajan.

Ensimmäisiä heppakuvia minusta: sh-t Jaavan Tähtö v. 2003, sh-r Kirmaaja v. 2004 ensimmäisissä kilpailuissa ja v. 2005 sh-r Visun Pyry

A I K A

Kuinka monen kotona valitetaan siitä, kuinka kauan tallilla menee aikaa? Hep, täällä näin! Oikein kaksi ihmistä jaksavat motkottaa, kuinka vietän tuntikausia päivästäni tallilla, mutta mitään muuta en sitten oikein teekään töiden lisäksi. Itse en koe tallilla vietettyä aikaa hukkaan heitettynä, vaikka saatan viihtyä siellä päivittäin neljän tunnin ajan. Puuhastelen yleensä melko paljon "ekstraa" hevosenhoidon ja ratsastamisen lisäksi, vieläpä melko raittiissa ulkoilmassa. Mutta sitten kun olisi kiire töihin, kuljen kellokaulassa ruunani kanssa tallia ympäri. Kiire muuttuu vähittelen stressiksi ja sitä myöten pahaksi oloksi. Tuntiratsastajana aikaa minulla meni tallilla alle 2h, sisältäen ratsastetun ajan. Koni karsinaan, kamat kantoon ja kohti kotia.

H U O L E T T O M U U S

Tuntiratsastajana voit ilmestyä hetkeä ennen tuntisi alkua, ratsastaa valmiiksi satuloidulla hevosella tunnin ajan ja sen jälkeen ojentaa sen jollekin innokkaalle tallitytölle pois hoidettavaksi. Tuntiratsastajana ylipäätään voit ilmestyä aika huolimattomana: "ai, ratsullani olikin epäsopiva satula" tai "oho, suojien tarrat repesi". Oman hevosen kanssa menettää nopeasti yöunet, kun miettii illat pitkät sopiiko satula sittenkään ja mikä on seuraava varusteinvestointi... Kukaan muukaan ei sinun hevostasi ratsasta, ellet vartavasten etsi oikeat ihmiset siihen hommaan ja kouluta ne siihen.

torinh.-r Limbo v. 2010, tunt.-r Bento 2007 ja kvr-t Slorina v. 2010

L O M A

Olen omistanut nyt reippaat kaksi vuotta oman hevosen, jonka päivittäisestä hyvinvoinnista vastaan täydellä panoksellani tallinpitäjän lisäksi. Minun vastuullani on taata hevoselleni hyvä elämä. Tuona reiluna kahtena vuotena en ole käynyt neljää päivää pidemmällä reissulla, edes Suomen sisällä. Ennen matkustin paljon ulkomailla (vähintään joka kesä), kävin paljon festareilla, reissasin Suomen sisällä, kävin pitkilläkin kuvausmatkoilla... Nykyään ajan talli-koti-työpaikka-talli-koti -reittiä. Kerran vuoteen Helsingissä on iso juttu lompakolle ja mielenrauhalle: pärjääkö se hevonen nyt? Entä jos sille tulee ähky?? Ratsastaessani ratsastuskoulussa ilmoitin viikkoa ennen tunninpitäjälle "en pääse ensi viikolla, olen Saksassa. Ratsastan tultuani rästitunnin pois." ja end of story. Hieno homma että lähet Saksaan, pidä kiva reissu. Ja huolet unohtuivat samantien ratsastuskoulusta, kun tallivaatteet vaihtoi kotivaatteisiin. Nykyään ei tule tehtyä edes vaatteiden vaihtoa...

kvr-t Slorina eli Murre, elämäni rakkain hevonen niin monen vuoden ajan. Oikealla torinh.-r Limbo v. 2010

T E R V E Y S

Kuulun "hysteerinen hevosenomistaja" -ryhmään. On helpompi varautua pahimpiin onnettomuuksiin ja pikkuhaavereihin, jos ne on käynyt päässä tuhat kertaa läpi. Hipelöin hevoseni jalkoja, tunnustelen ja etsin lämpötilan vaihteluja päivittäin, kunnes toissapäivänä se osui käteen: HEVOSENI JALASSA ON PULLOTTAVA KOHTA!!11 googlasin jo, että se oli pinnallisen koukistajajänteen kohdalla, mietin mistä saan kaivurin, sillä olin kuullut että naapurilta kaivuri olisi mennyt rikki. Entäs hätälopetuksen, eläinlääkärit ovat aina niin kiireisiä? Kuristanko minä hevoseni? Kirosin huonoa tuuriani loukkaantuvien hevosten kohdalla, kunnes talliystäväni Heidi totesi:  "miten ois ihan vaan verisuoni". Ja no, sehän se sitten oli... Tuntiratsastajana voit valita tallista aina uuden hevosen, jos ratsusi sattuu onnahtamaan tai olemaan täysin kolmijalkainen. Hätä ei ole koskaan hevosen terveydestä suuren suuri: jos vakioheppa ei voi osallistua tunnille, ei hätää! Tallista löytyy toinen. Jos tallin tuntiheppa kuolee yllättäen, ei hätää! Tallissa on vielä monta jäljellä! Tuntiratsastajan kukkarolle ei myöskään käy kalliit klinikkamaksut, tyyriit hoidot ja epätoivoiset yritykset saada poku vielä elvytettyä kantaville jaloille.

Venta 2013, PJR/Pyhäjärvi 90cm v. 2012 ja Murren kanssa kesällä 2010

E T E N E M I N E N    N O P E A M M I N

Urbaanilegenda, oma kehitykseni on ainakin tyssännyt kuin seinään omien hevosteni kanssa. Toki jos minulla olisi päivittäin heiluttaa seteleitä valmentajan silmien edessä olisimme jo vähintään Int.-tasoisia Ootuksen kanssa. Kotikenttä ilman valmentajaa on oivallinen syntypaikka istuntavirheille, joita ei itse tule huomattua selästä käsin: niitä istuntavirheitä sitten korjaillaan isoilla seteleillä, ennenkuin voidaan varsinaisesti edes lähteä kehittymään. Sillä rahalla, mitä pistän omaan hevoseen kuukaudessa ratsastaisin tosiaan miltei päivittäin ohjatussa opetuksessa... kummassakohan kehittyisin nopeammin?

N E   H Y V Ä T   H E T K E T

En kuitenkaan voisi enää luopua omasta hevosesta. En osaisi elää, kun ei tarvitsisi mennä tallille räntäsateen vihmoessa maisemaa vakaatasossa. En osaisi kiintyä ratsastuskoulun hevosiin enää, ne olisivat "vain hevosia", harrastusvälineitä. Esineellistettyjä. Oma hevonen on paljon muutakin, kuin suuria seteleitä konin syötäväksi työnnettynä: Ootus tuli tähän taloon ollakseen perheenjäsen, arvonimeltään Koponen. Oman humman näkeminen onnellisena heppakamujensa kanssa on niitä rahanarvoisia hetkiä. Tai hyvin mennyt voltin lopetus valmennuksessa. Suurinta nannaa on, kun se oma heppa hörisee sinulle itsellesi - oli sinulla heinäkasa sylissäsi tai ei.

Murre 2005 - 2011, Venta 2011 - 2014, Ootus 2014 -->

Kuvista kiitos Ansku Kauppinen/ak.galleria.fi, Heli Leskinen/jattitassu.net, Paula Martiskainen ja perheeni.

Kaksi vuotta Ventaa

-- Varoitus: jos olet herkkä / lapsi ja koet kuoleman olevan sinulle ahdistava aihe, älä lue postausta --

Lokakuun lopulla tuli vuosipäivä siitä, kun ostin ensimmäisen ikioman hevoseni: Ventan. 30. päivä lokakuussa 2012 kirjoitimme myyjän kanssa kauppapaperit ja PikkuMusta oli siitä hetkestä alkaen ikiomani. Olin toki tuntenut Ventan jo pitkään ennen sitä hetkeä, vuokrannut pitkään ja pitänyt ylläpidossakin jokusen kuukauden ennenkuin tammasta tuli omani. En sinänsä suunnitellut hevosen ostoa, mutta kun Ventan silloinen omistaja alkoi vakavissaan harkita tamman myymistä, en kestänyt ajatusta että se olisi lähtenyt taas kiertoon. Niin haastava ja herkkä tamma ei soveltuisi kaikille ja mielikuvat kiertolaisenelämästä täyttivät mieleni. Päätin ostaa Ventan, vaikka ostotarkistuksessa eläinlääkäri ei sen ostamista suositellutkaan.

Venta muutti kuukautta myöhemmin uudelle kotitallille, Kivimäelle Iisalmeen. 10 hevosen tallissa paljastui, ettei tammalla ollut mitään aikomusta antautua karsinastaan kiinni vaan se kävi aika usein päälleni. Karsinaan olisi pitänyt uskaltaa vaan kävellä ja pyydystää irvistelevä hevonen, mutta pelko kyti takaraivossa: tamma oli jo muutamaan otteeseen käynyt käsiksi minuun ja saanut pelon aikaan. Ensimmäisenä talvena se potki minut lumihankeen ollessaan heinäkasallaan tarhassa, jolloin oikeasti aloin miettimään että vihaako se minulle niin rakas ensihevonen minua. Päätin kuitenkin sinnikkäästi yrittää tulisieluisen tamman kanssa yhteiseloa ja löysin ne keinot mitenkä tulisimme toimeen: yksi oli esimerkiksi se, etten ikinä käynyt tallilla siten, että hevonen olisi ollut karsinassa. Jos jouduin menemään tallille ja tiesin, että Venta olisi karsinassa pelkäsin ja stressasin tilannetta, joka sitten heijastui hevoseen ja aivan varmasti se kävisi päälle peloissaan. 

Kesän koittaessa huolet kiukkuisesti Mummo-Mammutista unohtuivat ja tilalle vaihtui leppoisa ja hyväntuulinen Venta, joka tuli aina vihellyksestä laitumelta luokse ja nautti ihmisen seurasta. Kesäisin Venta oli terässään, aina yhtä kilttinä kun taas syksyn viiman saapuessa muuttui hevosenkin suhtautuminen elämää kohtaan. 

Ensimmäisen puolen vuoden aikana, jolloin Ventan ostin jouduimme klinikalle - ja saimme tuomioksi niveltulehduksen ja -rikon. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli lopun alkua. Vajaan puolen vuoden kuluttua myös toisessa etujalassa diagnosoitiin samat vaivat, jolloin estekäyttö hevosella loppui. Olin pettynyt, kun tamman bravuurina oli tasaiset ja hyvät radat pikkuesteillä, mutta toisaalta olin onnellinen kun ystävänpäivänä sain tuoda parhaan ystäväni pois klinikalta hengissä. Olin aamulla lähtenyt mieli mustana matkaan klinikalle ollessani varma, ettei kultainen tammani enää tulisi kotiin. 

  

Koko kevät kuntouteltiin jalkoja hissukseen, Ventan ilme oli kirkas ja koko keho energiaa täynnä. Pärjäsimme hyvin helpoissa koululuokissa ja saimme hyviä eväitä reppuun valmennuksista, joissa kävimme. Yhteiselokin oli muuttunut vuosien varrella mutkattomaksi: tamma alkoi lopulta hyväksyä minut ihmisekseen ja jopa muutaman kerran hörisi puolivahingossa minut nähtyään. Kuitenkin kesän lähestyessä mustat varjot pitenivät mielessäni tamman terveydestä. Se lähti kovin vaivanloisesti liikkeelle. Joskus olin näkeväni muutaman onnahtavan askeleen. Ulkopuoliset eivät huomanneet, mutta jokin sisälläni tiesi ettei tammallani ollut enää kaikki hyvin. Tamma kuitenkin vaikutti täysin normaalilta ollen yhtä yrmeä, kuin ennenkin mutta sen liikkuminen oli muuttunut. Kesäkuussa se sitten ilmestyi: syvemmän koukistajajänteen tukisiteen vamma. 

Heti ensimmäisellä vilkaisulla näin, että jännevammahan se siinä. Tamma ei kuitenkaan ontunut jalkaa, joten elätin toivoa painevauriosta, ampiaisenpistosta ja mistähän vielä... Kunnes päätin että klinikalle se on saatava, ei se nestemöllykkä siitä miksikään ollut muuttuakseen kotihoidoilla. Muutamaa päivää myöhemmin taivutuskokeessa tamma kompuroi etusillaan ja mieleni teki itkeä, kun kuulin juostessani kuinka se ontuu takani. Venta oli kipeämpi kuin koskaan ennen ja eläinlääkärin tuomio oli murskaava: loppuelämän aktiivisilla nivelpiikityksellä seurahevoseksi.

 

 

Olin jo päättänyt ennenkuin kuulin lääkärin viimeiset sanat "koukkutavaraa", että tämä oli Ventan viimeinen reissu lääkäriin. En halunnut oman itsekkyyteni vuoksi sinnitellä maailman kalleinta aarrettani hengissä seurahevosena. Elämä olisi tarjonnut sille jatkuvia kipuja ja tuskaa, joita maailma on jo täynnä aivan liikaa ilman, että minä luopumisentuskissani toisin niitä enää enempää. En voinut nähdä niin hienon ja jalon eläimen riutuvan pois seurahevosena, joten halusin sen päästää taivaslaitumille kantavilta jaloilta. Oli PikkuMustan viimeisen matkan aika.

Tehtyäni päätöksen asiat lähtivät pyörimään nopeasti: kun tiistaina kuultiin klinikalla huonoja uutisia oli kaivuri varattu perjantaille. Kuten myöskin eläinlääkäri. Harjasin viimeistä kertaa mustaa tammaa, nyhdin siltä häntäjouhia muistoksi. Sen häntä näytti aivan hirveältä, mutta mitäpä sillä olisi enää kohta väliä. Kävimme ponipoikani Tomin kanssa näyttämässä Ventalle sen tulevaa hautaa, mutta Venta vaan mielummin söi. Ja syödä se sai niin paljon, kuin se vain jaksoi kaikkia sen herkkuja: tuoretta heinää, porkkanaa, prixiä ja omenoita. Silittäessäni sen otsaa eläinlääkäri saapui ja kertoi lyhyesti kuinka toimenpide etenisi. Tallissa annettiin rauhoittava ja lähdimme taluttamaan Ventaa kohti sen hautaa.

Tulisieluinen tamma taisteli viimeiseen asti aineita vastaan. Emme päässeet hautapaikalle asti, kun sen voimat alkoivat ehtymään ja päätimme että Venta siirrettäisiin niitylle kaatumaan. Se katsoi tuimasti silmäkulmiensa alta minua ja eläinlääkäriä tapellessaan kaatoainetta vastaan. Katsoessani kuolevaa tammaani itkin kuin susiemo poikastaan ja mieleni teki perua koko juttu, mutta tiesin että se olisi liian myöhäistä enää. Eläinlääkärin sanoessa: "nyt se kaatuu" käänsin katseeni pois. Hienokuntoinen tammani kaatui viereeni, etusten pettäessä ensimmäisinä. Niin kipeät ne olivat. Silitin Ventan otsaa kyynelteni kastellessa vaatteeni samalla kun eläinlääkäri kuunteli sen sydäntä. Pyysin tammaltani anteeksi ja toivotin hyviä laitumia, kun eläinlääkäri sanoi viimeiset sanat: "nyt se on poissa."

Suutani kuivasi ja en saanut sanaa suustani. Yritin kiittää eläinlääkäriä, mutta sain aikaan vain kurkkuun tukehtunutta mölinää istuessani tammani turpa sylissäni heinikossa. Hevosen lämmin puhallus ei enää lämmittänyt käsiäni. Pistin Ventan silmät ikuisesti kiinni käsilläni, otin riimun sen päästä pois ja silitin vielä sen kaulaa ennenkuin lähdin. Minun elämäni hienoin PikkuMusta, taistelunsa päättäneenä.

Ventan kuolemasta tulee huomenna täyteen neljä kuukautta. Itkiessäni menetettyä ystävääni, itkin samalla helpotuksen kyyneleitä: enää minun ei tarvitsisi ikinä pelätä, että Venta olisi kipeä. Se sai arvoisensa lähdön tästä elämästä, jättäen valtavan aukon sydämeeni ja elämääni. Ikävöin tammaani tasaisesti päivittäin, mutta täytin suurimman vastuun hevosenomistajana: osasin päästää hyvin palvelleen ystäväni ja kumppanini pois. Näen Ventan haudan lähes päivittäin, ja ajattelen usein, että siellä se maan povessa makaa. Minun kultakimpaleeni.