Kaksi vuotta Ventaa

-- Varoitus: jos olet herkkä / lapsi ja koet kuoleman olevan sinulle ahdistava aihe, älä lue postausta --

Lokakuun lopulla tuli vuosipäivä siitä, kun ostin ensimmäisen ikioman hevoseni: Ventan. 30. päivä lokakuussa 2012 kirjoitimme myyjän kanssa kauppapaperit ja PikkuMusta oli siitä hetkestä alkaen ikiomani. Olin toki tuntenut Ventan jo pitkään ennen sitä hetkeä, vuokrannut pitkään ja pitänyt ylläpidossakin jokusen kuukauden ennenkuin tammasta tuli omani. En sinänsä suunnitellut hevosen ostoa, mutta kun Ventan silloinen omistaja alkoi vakavissaan harkita tamman myymistä, en kestänyt ajatusta että se olisi lähtenyt taas kiertoon. Niin haastava ja herkkä tamma ei soveltuisi kaikille ja mielikuvat kiertolaisenelämästä täyttivät mieleni. Päätin ostaa Ventan, vaikka ostotarkistuksessa eläinlääkäri ei sen ostamista suositellutkaan.

Venta muutti kuukautta myöhemmin uudelle kotitallille, Kivimäelle Iisalmeen. 10 hevosen tallissa paljastui, ettei tammalla ollut mitään aikomusta antautua karsinastaan kiinni vaan se kävi aika usein päälleni. Karsinaan olisi pitänyt uskaltaa vaan kävellä ja pyydystää irvistelevä hevonen, mutta pelko kyti takaraivossa: tamma oli jo muutamaan otteeseen käynyt käsiksi minuun ja saanut pelon aikaan. Ensimmäisenä talvena se potki minut lumihankeen ollessaan heinäkasallaan tarhassa, jolloin oikeasti aloin miettimään että vihaako se minulle niin rakas ensihevonen minua. Päätin kuitenkin sinnikkäästi yrittää tulisieluisen tamman kanssa yhteiseloa ja löysin ne keinot mitenkä tulisimme toimeen: yksi oli esimerkiksi se, etten ikinä käynyt tallilla siten, että hevonen olisi ollut karsinassa. Jos jouduin menemään tallille ja tiesin, että Venta olisi karsinassa pelkäsin ja stressasin tilannetta, joka sitten heijastui hevoseen ja aivan varmasti se kävisi päälle peloissaan. 

Kesän koittaessa huolet kiukkuisesti Mummo-Mammutista unohtuivat ja tilalle vaihtui leppoisa ja hyväntuulinen Venta, joka tuli aina vihellyksestä laitumelta luokse ja nautti ihmisen seurasta. Kesäisin Venta oli terässään, aina yhtä kilttinä kun taas syksyn viiman saapuessa muuttui hevosenkin suhtautuminen elämää kohtaan. 

Ensimmäisen puolen vuoden aikana, jolloin Ventan ostin jouduimme klinikalle - ja saimme tuomioksi niveltulehduksen ja -rikon. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli lopun alkua. Vajaan puolen vuoden kuluttua myös toisessa etujalassa diagnosoitiin samat vaivat, jolloin estekäyttö hevosella loppui. Olin pettynyt, kun tamman bravuurina oli tasaiset ja hyvät radat pikkuesteillä, mutta toisaalta olin onnellinen kun ystävänpäivänä sain tuoda parhaan ystäväni pois klinikalta hengissä. Olin aamulla lähtenyt mieli mustana matkaan klinikalle ollessani varma, ettei kultainen tammani enää tulisi kotiin. 

  

Koko kevät kuntouteltiin jalkoja hissukseen, Ventan ilme oli kirkas ja koko keho energiaa täynnä. Pärjäsimme hyvin helpoissa koululuokissa ja saimme hyviä eväitä reppuun valmennuksista, joissa kävimme. Yhteiselokin oli muuttunut vuosien varrella mutkattomaksi: tamma alkoi lopulta hyväksyä minut ihmisekseen ja jopa muutaman kerran hörisi puolivahingossa minut nähtyään. Kuitenkin kesän lähestyessä mustat varjot pitenivät mielessäni tamman terveydestä. Se lähti kovin vaivanloisesti liikkeelle. Joskus olin näkeväni muutaman onnahtavan askeleen. Ulkopuoliset eivät huomanneet, mutta jokin sisälläni tiesi ettei tammallani ollut enää kaikki hyvin. Tamma kuitenkin vaikutti täysin normaalilta ollen yhtä yrmeä, kuin ennenkin mutta sen liikkuminen oli muuttunut. Kesäkuussa se sitten ilmestyi: syvemmän koukistajajänteen tukisiteen vamma. 

Heti ensimmäisellä vilkaisulla näin, että jännevammahan se siinä. Tamma ei kuitenkaan ontunut jalkaa, joten elätin toivoa painevauriosta, ampiaisenpistosta ja mistähän vielä... Kunnes päätin että klinikalle se on saatava, ei se nestemöllykkä siitä miksikään ollut muuttuakseen kotihoidoilla. Muutamaa päivää myöhemmin taivutuskokeessa tamma kompuroi etusillaan ja mieleni teki itkeä, kun kuulin juostessani kuinka se ontuu takani. Venta oli kipeämpi kuin koskaan ennen ja eläinlääkärin tuomio oli murskaava: loppuelämän aktiivisilla nivelpiikityksellä seurahevoseksi.

 

 

Olin jo päättänyt ennenkuin kuulin lääkärin viimeiset sanat "koukkutavaraa", että tämä oli Ventan viimeinen reissu lääkäriin. En halunnut oman itsekkyyteni vuoksi sinnitellä maailman kalleinta aarrettani hengissä seurahevosena. Elämä olisi tarjonnut sille jatkuvia kipuja ja tuskaa, joita maailma on jo täynnä aivan liikaa ilman, että minä luopumisentuskissani toisin niitä enää enempää. En voinut nähdä niin hienon ja jalon eläimen riutuvan pois seurahevosena, joten halusin sen päästää taivaslaitumille kantavilta jaloilta. Oli PikkuMustan viimeisen matkan aika.

Tehtyäni päätöksen asiat lähtivät pyörimään nopeasti: kun tiistaina kuultiin klinikalla huonoja uutisia oli kaivuri varattu perjantaille. Kuten myöskin eläinlääkäri. Harjasin viimeistä kertaa mustaa tammaa, nyhdin siltä häntäjouhia muistoksi. Sen häntä näytti aivan hirveältä, mutta mitäpä sillä olisi enää kohta väliä. Kävimme ponipoikani Tomin kanssa näyttämässä Ventalle sen tulevaa hautaa, mutta Venta vaan mielummin söi. Ja syödä se sai niin paljon, kuin se vain jaksoi kaikkia sen herkkuja: tuoretta heinää, porkkanaa, prixiä ja omenoita. Silittäessäni sen otsaa eläinlääkäri saapui ja kertoi lyhyesti kuinka toimenpide etenisi. Tallissa annettiin rauhoittava ja lähdimme taluttamaan Ventaa kohti sen hautaa.

Tulisieluinen tamma taisteli viimeiseen asti aineita vastaan. Emme päässeet hautapaikalle asti, kun sen voimat alkoivat ehtymään ja päätimme että Venta siirrettäisiin niitylle kaatumaan. Se katsoi tuimasti silmäkulmiensa alta minua ja eläinlääkäriä tapellessaan kaatoainetta vastaan. Katsoessani kuolevaa tammaani itkin kuin susiemo poikastaan ja mieleni teki perua koko juttu, mutta tiesin että se olisi liian myöhäistä enää. Eläinlääkärin sanoessa: "nyt se kaatuu" käänsin katseeni pois. Hienokuntoinen tammani kaatui viereeni, etusten pettäessä ensimmäisinä. Niin kipeät ne olivat. Silitin Ventan otsaa kyynelteni kastellessa vaatteeni samalla kun eläinlääkäri kuunteli sen sydäntä. Pyysin tammaltani anteeksi ja toivotin hyviä laitumia, kun eläinlääkäri sanoi viimeiset sanat: "nyt se on poissa."

Suutani kuivasi ja en saanut sanaa suustani. Yritin kiittää eläinlääkäriä, mutta sain aikaan vain kurkkuun tukehtunutta mölinää istuessani tammani turpa sylissäni heinikossa. Hevosen lämmin puhallus ei enää lämmittänyt käsiäni. Pistin Ventan silmät ikuisesti kiinni käsilläni, otin riimun sen päästä pois ja silitin vielä sen kaulaa ennenkuin lähdin. Minun elämäni hienoin PikkuMusta, taistelunsa päättäneenä.

Ventan kuolemasta tulee huomenna täyteen neljä kuukautta. Itkiessäni menetettyä ystävääni, itkin samalla helpotuksen kyyneleitä: enää minun ei tarvitsisi ikinä pelätä, että Venta olisi kipeä. Se sai arvoisensa lähdön tästä elämästä, jättäen valtavan aukon sydämeeni ja elämääni. Ikävöin tammaani tasaisesti päivittäin, mutta täytin suurimman vastuun hevosenomistajana: osasin päästää hyvin palvelleen ystäväni ja kumppanini pois. Näen Ventan haudan lähes päivittäin, ja ajattelen usein, että siellä se maan povessa makaa. Minun kultakimpaleeni.