maanantai 3. marraskuuta 2014

Kaksi vuotta Ventaa

-- Varoitus: jos olet herkkä / lapsi ja koet kuoleman olevan sinulle ahdistava aihe, älä lue postausta --

Lokakuun lopulla tuli vuosipäivä siitä, kun ostin ensimmäisen ikioman hevoseni: Ventan. 30. päivä lokakuussa 2012 kirjoitimme myyjän kanssa kauppapaperit ja PikkuMusta oli siitä hetkestä alkaen ikiomani. Olin toki tuntenut Ventan jo pitkään ennen sitä hetkeä, vuokrannut pitkään ja pitänyt ylläpidossakin jokusen kuukauden ennenkuin tammasta tuli omani. En sinänsä suunnitellut hevosen ostoa, mutta kun Ventan silloinen omistaja alkoi vakavissaan harkita tamman myymistä, en kestänyt ajatusta että se olisi lähtenyt taas kiertoon. Niin haastava ja herkkä tamma ei soveltuisi kaikille ja mielikuvat kiertolaisenelämästä täyttivät mieleni. Päätin ostaa Ventan, vaikka ostotarkistuksessa eläinlääkäri ei sen ostamista suositellutkaan.

Venta muutti kuukautta myöhemmin uudelle kotitallille, Kivimäelle Iisalmeen. 10 hevosen tallissa paljastui, ettei tammalla ollut mitään aikomusta antautua karsinastaan kiinni vaan se kävi aika usein päälleni. Karsinaan olisi pitänyt uskaltaa vaan kävellä ja pyydystää irvistelevä hevonen, mutta pelko kyti takaraivossa: tamma oli jo muutamaan otteeseen käynyt käsiksi minuun ja saanut pelon aikaan. Ensimmäisenä talvena se potki minut lumihankeen ollessaan heinäkasallaan tarhassa, jolloin oikeasti aloin miettimään että vihaako se minulle niin rakas ensihevonen minua. Päätin kuitenkin sinnikkäästi yrittää tulisieluisen tamman kanssa yhteiseloa ja löysin ne keinot mitenkä tulisimme toimeen: yksi oli esimerkiksi se, etten ikinä käynyt tallilla siten, että hevonen olisi ollut karsinassa. Jos jouduin menemään tallille ja tiesin, että Venta olisi karsinassa pelkäsin ja stressasin tilannetta, joka sitten heijastui hevoseen ja aivan varmasti se kävisi päälle peloissaan. 




Kesän koittaessa huolet kiukkuisesti Mummo-Mammutista unohtuivat ja tilalle vaihtui leppoisa ja hyväntuulinen Venta, joka tuli aina vihellyksestä laitumelta luokse ja nautti ihmisen seurasta. Kesäisin Venta oli terässään, aina yhtä kilttinä kun taas syksyn viiman saapuessa muuttui hevosenkin suhtautuminen elämää kohtaan. 

Ensimmäisen puolen vuoden aikana, jolloin Ventan ostin jouduimme klinikalle - ja saimme tuomioksi niveltulehduksen ja -rikon. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli lopun alkua. Vajaan puolen vuoden kuluttua myös toisessa etujalassa diagnosoitiin samat vaivat, jolloin estekäyttö hevosella loppui. Olin pettynyt, kun tamman bravuurina oli tasaiset ja hyvät radat pikkuesteillä, mutta toisaalta olin onnellinen kun ystävänpäivänä sain tuoda parhaan ystäväni pois klinikalta hengissä. Olin aamulla lähtenyt mieli mustana matkaan klinikalle ollessani varma, ettei kultainen tammani enää tulisi kotiin. 




Koko kevät kuntouteltiin jalkoja hissukseen, Ventan ilme oli kirkas ja koko keho energiaa täynnä. Pärjäsimme hyvin helpoissa koululuokissa ja saimme hyviä eväitä reppuun valmennuksista, joissa kävimme. Yhteiselokin oli muuttunut vuosien varrella mutkattomaksi: tamma alkoi lopulta hyväksyä minut ihmisekseen ja jopa muutaman kerran hörisi puolivahingossa minut nähtyään. Kuitenkin kesän lähestyessä mustat varjot pitenivät mielessäni tamman terveydestä. Se lähti kovin vaivanloisesti liikkeelle. Joskus olin näkeväni muutaman onnahtavan askeleen. Ulkopuoliset eivät huomanneet, mutta jokin sisälläni tiesi ettei tammallani ollut enää kaikki hyvin. Tamma kuitenkin vaikutti täysin normaalilta ollen yhtä yrmeä, kuin ennenkin mutta sen liikkuminen oli muuttunut. Kesäkuussa se sitten ilmestyi: syvemmän koukistajajänteen tukisiteen vamma. 

Heti ensimmäisellä vilkaisulla näin, että jännevammahan se siinä. Tamma ei kuitenkaan ontunut jalkaa, joten elätin toivoa painevauriosta, ampiaisenpistosta ja mistähän vielä... Kunnes päätin että klinikalle se on saatava, ei se nestemöllykkä siitä miksikään ollut muuttuakseen kotihoidoilla. Muutamaa päivää myöhemmin taivutuskokeessa tamma kompuroi etusillaan ja mieleni teki itkeä, kun kuulin juostessani kuinka se ontuu takani. Venta oli kipeämpi kuin koskaan ennen ja eläinlääkärin tuomio oli murskaava: loppuelämän aktiivisilla nivelpiikityksellä seurahevoseksi.

 

 

Olin jo päättänyt ennenkuin kuulin lääkärin viimeiset sanat "koukkutavaraa", että tämä oli Ventan viimeinen reissu lääkäriin. En halunnut oman itsekkyyteni vuoksi sinnitellä maailman kalleinta aarrettani hengissä seurahevosena. Elämä olisi tarjonnut sille jatkuvia kipuja ja tuskaa, joita maailma on jo täynnä aivan liikaa ilman, että minä luopumisentuskissani toisin niitä enää enempää. En voinut nähdä niin hienon ja jalon eläimen riutuvan pois seurahevosena, joten halusin sen päästää taivaslaitumille kantavilta jaloilta. Oli PikkuMustan viimeisen matkan aika.

Tehtyäni päätöksen asiat lähtivät pyörimään nopeasti: kun tiistaina kuultiin klinikalla huonoja uutisia oli kaivuri varattu perjantaille. Kuten myöskin eläinlääkäri. Harjasin viimeistä kertaa mustaa tammaa, nyhdin siltä häntäjouhia muistoksi. Sen häntä näytti aivan hirveältä, mutta mitäpä sillä olisi enää kohta väliä. Kävimme ponipoikani Tomin kanssa näyttämässä Ventalle sen tulevaa hautaa, mutta Venta vaan mielummin söi. Ja syödä se sai niin paljon, kuin se vain jaksoi kaikkia sen herkkuja: tuoretta heinää, porkkanaa, prixiä ja omenoita. Silittäessäni sen otsaa eläinlääkäri saapui ja kertoi lyhyesti kuinka toimenpide etenisi. Tallissa annettiin rauhoittava ja lähdimme taluttamaan Ventaa kohti sen hautaa.

Tulisieluinen tamma taisteli viimeiseen asti aineita vastaan. Emme päässeet hautapaikalle asti, kun sen voimat alkoivat ehtymään ja päätimme että Venta siirrettäisiin niitylle kaatumaan. Se katsoi tuimasti silmäkulmiensa alta minua ja eläinlääkäriä tapellessaan kaatoainetta vastaan. Katsoessani kuolevaa tammaani itkin kuin susiemo poikastaan ja mieleni teki perua koko juttu, mutta tiesin että se olisi liian myöhäistä enää. Eläinlääkärin sanoessa: "nyt se kaatuu" käänsin katseeni pois. Hienokuntoinen tammani kaatui viereeni, etusten pettäessä ensimmäisinä. Niin kipeät ne olivat. Silitin Ventan otsaa kyynelteni kastellessa vaatteeni samalla kun eläinlääkäri kuunteli sen sydäntä. Pyysin tammaltani anteeksi ja toivotin hyviä laitumia, kun eläinlääkäri sanoi viimeiset sanat: "nyt se on poissa."


Suutani kuivasi ja en saanut sanaa suustani. Yritin kiittää eläinlääkäriä, mutta sain aikaan vain kurkkuun tukehtunutta mölinää istuessani tammani turpa sylissäni heinikossa. Hevosen lämmin puhallus ei enää lämmittänyt käsiäni. Pistin Ventan silmät ikuisesti kiinni käsilläni, otin riimun sen päästä pois ja silitin vielä sen kaulaa ennenkuin lähdin. Minun elämäni hienoin PikkuMusta, taistelunsa päättäneenä.

Ventan kuolemasta tulee huomenna täyteen neljä kuukautta. Itkiessäni menetettyä ystävääni, itkin samalla helpotuksen kyyneleitä: enää minun ei tarvitsisi ikinä pelätä, että Venta olisi kipeä. Se sai arvoisensa lähdön tästä elämästä, jättäen valtavan aukon sydämeeni ja elämääni. Ikävöin tammaani tasaisesti päivittäin, mutta täytin suurimman vastuun hevosenomistajana: osasin päästää hyvin palvelleen ystäväni ja kumppanini pois. Näen Ventan haudan lähes päivittäin, ja ajattelen usein, että siellä se maan povessa makaa. Minun kultakimpaleeni. 

38 kommenttia:

  1. Kaunis teksti, pisti ihan kyyneleen valumaan kun ajattelen myös oman hepan lähtöä. Itse en ollut tapahtumaa katsomassa, voin vaan kuvitella miten raskasta se sinulle on ollut kun olit paikan päällä. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.

      Halusin olla tammani vierelläni loppuun asti, sen sille lupasin sinä päivänä kun siitä tuli omani. Oli tavallaan raskasta, mutta samalla jotenkin mystisesti kunnioitusta Ventaa kohtaan herättävää olla sen luona sen elämänsä viimeiset hetket.

      Poista
  2. Voi kamala, todella kaunis kirjoitus Ventasta... Kyyneleet alkoivat täälläkin valumaan :(

    VastaaPoista
  3. Ihanasti kirjoitettu teksti, kyyneleet valuivat valtoimenaan. Olen ajatellut kirjoittaa Lassesta samanlaisen postauksen kun siihen pystyn, mutta vielä ei ole sen aika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.

      Vaikka pystyin puhumaan avoimesti Ventan kuolemasta ennen ja jälkeen itse toimenpiteen, tiesin ettei siitä olisi voinut kirjoittaa. Nyt muutaman kuukauden jälkeen ajatellessani sitä heinäkuista päivää ja elämää sen jälkeen on tunteet ja ajatukset selkiytyneet päässäni. Sen hetken kyllä tietää, kun on valmis kirjoittamaan - eikä aina ole edes pakko.

      Poista
  4. Voi kamala ei ois pitänyt lukea tätä koulussa. Yritä nyt sit peitellä kyyneleitä täällä... Sait kuulostamaan tämänkin niin kauniilta ja koskettavalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi eii Heidi, minä sillon kerran varotin tallilla... :D
      Mutta omalla tavalla se kaunista olikin - aikansa kutakin ja silloin oli Ventan aika loppumassa.

      Poista
  5. Ihana ja kaunis kertomus rakkaasta ystävästä. Tästä pystyy hyvin tuntemaan surun ja kaipuun ja kuitenkin helpotuksen siitä ettei tarvitse antaa sen rakkaimman kärsiä. Kyyneleet puskivat väkipakolla poskille kun samalla ajattelen omaa heppaani joka kuoli kolme vuotta sitten yks kaks kuin salamaniskusta laitumelle. Se oli ihan hirveää, minuutti ja minulla ei enää ollut kaunista, nuorta, tervettä hevosta...
    Yhyy ei olisi pitänyt lukea tätä, nyt täällä vaan vollotetaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä nyt ollut kaikille semmonen "mukavanmielen maanantai"... :D

      Itse tiedän vain itselleni läheisten henkilöiden äkkikuolemista, se kyllä pysäyttää pitkäksi aikaa ajatukset - varmasti myös hevosen. Kerran Venta makasi laitumella niin levollisena kyljellään, että sydämeni pysähtyi "nyt se on tuolla raatona" -ajatus päässä. Siellä PikkuMusta kuitenkin oli vain päiväunilla ja ihmetteli kun minä heittäydyin sen hengitystä kuuntelemaan kyljen päälle.

      Poista
  6. Kaunis teksti, mutta ihmettelin tuota varoitusta. Pääasiassa vain lopputeksti oli herkkää tavaraa, mutta ei tässä ollut mitään ahdistavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.

      Olen kuullut, että moni lapsi ja nuori lukee blogiani. Kaikille elämän raadollisuus ei ole helppoa ymmärrettävää, joten siksi halusin varoittaa kaikkia etukäteen - voihan tietysti joku vanhempikin lukija kokea kuoleman järkyttävänä asiana. Itse olen turhankin hyvin harjoitellut kinuskikakkujen syömistä muistotilaisuuksissa, joten kuolema on minulle tuttu vieras. Kaikille se ei kuitenkaan välttämättä ole ja ihmiset reagoivat hyvin eritavoin siihen.

      Poista
  7. Ihana teksti, joka pisti mutkin miettimään - sitä, kuinka ikävä mulla on niitä kaikkia menetettyjä hevoskavereita sekä puolitoistavuotta sitten kuollutta vaariani ♥ :'(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.

      Otan osaa vaaristasi, kuolema on aina yhtä pysäyttävä ja surullinen meille eloonjääneille. Ei pidä silti surra menetettyjä hetkiä tulevasta, vaan iloita niistä, jotka on jo saanut kokea rakkaimpiensa kanssa. :)

      Poista
  8. Surullinen, mutta toisaalta myös todella kaunis teksti. Itkuhan se tuli tätä lukiessa...
    On varmasti ollut raskasta olla paikanpäällä. Silti samalla jotenkin kaunis ja kunnioittava ajatus olla vierellä viimeiseen hetkeen asti. Itse en siihen kyennyt oman hevoseni kohdalla, vaikka aikaisemmin niin halusin. Luopuminen on aina raskasta, mutta rakkaan ystävän eteen on tehtävä joskus vaikeita päätöksiä ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viimeisten hyvästien jättäminen on itselleni sen arvoista, että voi olla todistajana tilaisuudessa. Niin ihmisille, kuin eläimillekin. En silti voinut mennä elämäni ensimmäistä "omaa" hevosta kuolevana todistamaan, olin silloin liian nuori ja kokematon kuolevan näkemään. Toisaalta mielikuvani siitä hyvinvoivasta ja iloisesta hevosesta ei ikinä murskaantunut.

      Kolme vuotta myöhemmin ja muutamien hyvästien jättämisen harjoituskerran jälkeen, halusin välttämättä olla mukana Ventan elon loppumisessa. Joskus suurinta rakkautta on luopuminen.

      Poista
  9. Ruskea foorumi heti rääpimässä: http://forum.hevostalli.net/read.php?f=2&i=4581154&t=4581154

    VastaaPoista
  10. Kaunis, surullinen teksti. Riipii niin läheltä, omanikin taisteli viimeiseen asti, niinkuin luonteensa puolesta toki oli odotettavissa. Jälkikäteen se itsepäisyys jo hymyilyttää, mutta silloin ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ventankin ilme oli niin tuima, kyllä se jo silloin tiesi. Se taisteli viimeiseen asti kaatumista vastaan, sillä se aavisti ettei enää nousisi. Onneksi kaatumisen jälkeen sen ilme muuttui levolliseksi sen hengittäessä vielä. Kai se tiesi, että taistelu olisi ohitse.

      Poista
  11. Kaunis teksti ja kuva :) Itsekin kolme hevosta haudanneena, se helpotus oikeasta päätöksestä on pahan suorittua ihmeellinen. Taakka pois harteilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.
      Kieltämättä se helpotus mitä sisälläni koin oli paljon valtavampaa kuin suru menetyksestä. Tieto siitä, että kivut loppuivat eikä niitä enää olisi rakkaalla tammallani oli huojentava, joka vapautti tunteita pintaan.

      Poista
  12. Kauniisti kirjoitettu. Yhden omani menetin viime joulukuussa äkillisesti katkenneen jalan takia. Lupaukseni pidin ja olin viimeiseen asti vierellä. Meidän tamma oli tullut kaltoin kohdeltuna edelliselle omistajalle ja viisi vuotta kerkesi minulla olla. Niiden vuosien aikana luottamus kehittyi yli 100% ja tästä tuli elämäni hevonen vaikka kaksi muuta on ollut jo yli 15vuotta meillä. Itku tuli tätä lukiessa. Omaa pientä reppanaa tuli suunnaton ikävä. Toisaalta onni että oma lähti äkkiä, en kerennyt asiaa stressata ennen sitä, toisaalta en olisi omalle sitä kohtaloa halunnut. Meillä tamma viimeiseen asti haki tukea ja turvaa minusta. Kauhulla odotan kahden vanhuksen 21v ja 26v poismenoa. Mutta tieto siitä että tuska vaihtuu helpotukseksi ja ikäväksi jonkin ajan päästä lohduttaa hieman. Tosi rakkaus on sitä että osaa päästää oikealla hetkellä rakkainpansa ikiuneen. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin lupasin Ventalle (ja itselleni), että minä olen sen viimeinen pysäkki. Sen lupauksen pidin, enkä edes voinut kuvitella että joku olisi minun hevostani taluttanut sen elämänsä viimeisillä hetkillään.

      Suru on aina valtavaa, mutta helpotus lievittää sitä. Pitää iloita yhdessä vietetyistä hetkistä, eikä surra menetettyjä. :)

      Poista
  13. Todella kaunis ja koskettava teksti. Jouduin lukemaan tämän parissa osassa kun alkoi itkettämään liikaa.. Väkisinkin rupesin miettimään sitä hetkeä kun joskus joudun omasta ensihevosestani luopumaan, ei se todellakaan helppoa tule olemaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.

      Eläimenomistajana on aina yhtä iso vastuu: osata tietää milloinka aika on. Vaikka luopuminen on raskasta, surullisempaa on, kun ei haluta nähdä eläimen lähettämiä merkkejä siitä, että kaikki ei ole enää kunnossa. :( Kaikilla on hetkensä :)

      Poista
  14. Kaunis ja koskettava teksti❤ mutta niin kauan ei ole kuollut, kun joku muistaa!

    VastaaPoista
  15. Otan osaa.
    Oma tammani lopetettiin kesäkuussa, etusten nivelrikon takia. Olimme joutuneet jo toistuvasti piikittämään.
    Tuli ihan meidän tamma mieleen tekstistäsi, oli nimittäin kesäisin mitä herttaisin tapaus, mutta syksyn tullen - tilanne paheni aina jouluna - oli karsinassa vihainen ja muutenkin äkäinen tapaus. Tosin ei käynyt päälle, uhitteli vain.

    Monet sanovat että päätös on vaikea mutta minulle se oli melkein helppo. Mitä muuta olisin voinut tehdä kun tamma oli kovin sairas? Kuitenkin muutaman kuukauden päästä seurasi "mitä jos" vaihe, mitä jos olisi ollut jokin hoito... Nyt melkein puolen vuoden jälkeenkin ajattelen hevosta päivittäin, joskus haikeammin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin rupesin miettimään sillä hetkellä, kun lähdin taluttamaan Ventaa kohti hautaansa, että auttaisiko hoito sittenkin. Onneksi tiesin, että paluuta ei enää ollut enkä ole kuoleman jälkeen katunut päätöstäni. Rikko on aina kipeä, enkä itse halua olla hoitosuhteessa, mistä KELA ei korvaa. Ikävä kyllä. :(

      Poista
  16. Todella kaunis teksti, ikävä on varmasti vielä kova. Onneksi aina tieto siitä, että hevonen on nyt paljon onnellisempi kuin maan päällä, antaa voimaa ja iloa.
    Mietin vain, että miksi olette kuvanneet kuolleen hevosen raatoa? Ei kuva minua järkyttänyt, mutta oman pitkäaikaisen hoitohevosravurini (hoisin 7 vuotta, olin aina mukana kisamatkoilla ja hoidin hevosen kylmäykset, verryyttelyt, venyttelyt yms.) viimeisten hyvästien aikana, kun kyynel silmässä silitin ruunan silkkistä turpaa viimeisen kerran, ei tullut mieleenkään alkamaan kaivaa pokkaria taskusta ja ottamaan kuvia. Muutenkin haluan muistaa ruunanreppanan pöselönä ja hyväntuulisena hevosena, enkä katsella tietokoneen kovalevyltä kuollutta hevosta. Mutta jokainenhan tavallaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää nyt vielä selventää, että hevosvalokuvaajana olen ikuistanut paljon erilaisia hetkiä hevosten elämästä. Enkä itse koe kummallisena kuolleiden valokuvia, albumit on täynnä kuvia vainajista avoimissa arkuissan... :)

      Tein Ventasta itselleni kuvakirjaa sen elämästä. Oikeita valokuvia, oikeassa kansiossa. Jokaiselle tarinalle on loppunsa. Tämä kuva on albumin viimeinen kuva.

      Poista
  17. Hyvin koskettavasti kirjoitettu postaus! Hevonen sai arvokkaan ja riittävän kivuttoman lopun, mikä lienee tärkeintä oikeastaan minkä tahansa eläimen kohdalla :).

    Ihmettelen kovasti tuota kuvasta syntynyttä haloota, hyvin levollisen näköinen kuva ja hevosista mitään tietämätön poikakaverinikin totesi vain että "tuo hevonenhan vaan lepää?"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin harmittaa, kuinka kuvaa ruoditaan. Otettuani kuvan en edes voinut vilkaista sitä moneen kuukauteen. Mutta no, josko en jatkossa joutuisi raatoja kuvaamaan :)

      Poista
  18. Ihanasti kirjoitettu! Tuli ikävä menetettyjä hevosia ja koiria...
    Itku puhdistaa ja helpottaa <3

    VastaaPoista
  19. Huutoitkua vaan täällä :'(( Oli se niin hieno vaikka ilkimys osasikin olla :D Niin se minäkin sinne selkään vielä kerkesin kivuta, vaikka niin vannoin että siinä tallissa on yksi hevonen jonka selkään en nouse, nousinpas kuitenkin ja oli se sen arvoista :) minäkään en ymmärrä tuot haloota, jos en olisi lukenut tätä kunnolla loppuun niin olisi voinut luulla että siinä vaan levätään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah hah, Venta pääsi yllättämään, että kuinka ensivaikutelma voi pettää pahemman kerran ;)
      Minuakin vähän harmittaa tuo haloon määrä, mutta noh, minkäpäs sille mahtaisi... :/

      Poista