Viidentoista minuutin pikaonni ja lottovoitto

Torstaina oli kulunut taas herra Keltaisen kavioníden laittelusta seitsämän viikkoa, joten vakiokengittäjämme tuli vierailuille laittaen taas kourallisen tallin hevosia - mukaanluettuna Ootuksen. Todellinen onni on kengittäjä, joka tulee sovittuna päivänä, sovittuna aikana ja lähettää vielä tehdystä työstään laskunkin. Muutamia kertoja olen viettänyt perjantai-iltani kengittäjää odottaen tallilla, joka ei tullutkaan ennenkuin seuraavan viikon torstaina... ilman anteeksipyyntöjä tai pahoitteluja... tai soittoa, että nyt en pääse. Aamupäivän ihmettelin Ootuksen tarhakaverin omistajan DIY lämpimän vesisaavin tekoa varsinaisessa työnjohtajan roolissa ja kun O (joka on kengityksessä aina yhtä hyvä käytöksinen ja helppo) oli uusissa menomonoissaan suuntasin kohti peltoa. Ajatuksena oli "vähän läpiratsastella, kun viikonloppuna olisi valmennus".  

Arvata saattaa, kuinka kamala on "läpiratsastaa" jäykkä ruuna, jonka kanssa hikihommia on tehty viimeksi yli kuukausi sitten. Ratsastettu harvakseltaan, ratsasteltu sitäkin enemmän metsäteillä pimeällä ja päivällä. Pelto oli epätasainen ja muhkurainen, mutta silti suoraan mentäessä kelvollinen. Ajattelin mielessäni, että ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu samalla kun hinkuni maneesitallille nousi aivan uusiin atmosfääreihin.

Aluksi ruunan kanssa keskusteltiin ryhdistä: siis siitä, että ihmisen kättä vasten ei ole kiva juttu roikkua. Jokainen kantakoot oman päänsä. Sen jälkeen tahdista: mennään kuskin mielen mukaista vauhtia eteenpäin. Talliin päin ei ryysätä yläkautta kuskia silmiin katsoen, eikä vastaavasti tallista poispäin mennessä jäädä rämpimään, kuin täi tervaan. Minusta aika yksinkertaisia juttuja, Ootuksesta ei niinkään. Lopulta tein sen pahimman virheen: annoin vaan olla. Ajattelin siinä vaiheessa jotakin siihen suuntaan, että huono pohja ja alitempo rikkoo hevosta enemmän kuin hyödyttää. Ja oikeutin itseni siihen, että voitaisiin vaan vähän tuuletella sitä kaasua, mitä on pitkään pantattu.

Ruuna Keltainen on kyllä siitä mainio olento, ettei se oikeastaan riemusta kiljuen lähde ravakkaan laukkaan pellolla. Se kyllä etenee sitä vauhtia mitä pyydän, muttei sen kierrokset jää päälle rajotinta vasten tai ruunalla ei aa keittämään yli. Rytmikästä ja silti melkoisen ravakkaa laukkaa esitettyämme jäin kävelemään. Kunnes silmiini osui johonkin mustaan ja muoviseen. Katsahdin ensiksi, että sytkäri olisi lentänyt taskustani, kunnes tarkemmin katsottuna se alkoi näyttää tilsakumilta. Mietittyäni päässäni, kenenkä tilsakumi ja kenkä täällä pellolla olisi välähti mieleeni, että viisitoista minuuttia sitten ruunalle muuten lyötiin tilsakumit jalkoihin.

Nostin keltaisen ruunani syliini ja lähdin kiikuttamaan pikkuruunaa kohti tallia. Olisiko kengittäjä vielä paikalla? Auton keula pilkisti kulman takaa ja kiihdytin askeliani ruunan kinkuttaessa kolmijalkaisena kivikovaksi jäätyneellä epätasaisella savikolla. Näin, kuinka kengittäjä käveli kohti autoaan, valmiina lähtöön, kun karjaisin että "OOTA! KENKÄ LÄHTI!". Kymmenen minuuttia myöhemmin keltainen ruuna seisoi tarhassaan kaikki neljä tuliterää menomonoaan kavioiden alla. Ikinä ei hevoshistoriassani ole käynyt näin hyvä tuuri, että kengittäjä olisi vielä tallilla, kun kenkä irtoaa. Varsinainen lottovoitto.