Tiukkaa istunta-analyysiä ja itsekritiikkiä

Kävimme Ootuksen kanssa sunnuntaina pitkästä aikaa kouluvalmennuksessa. Viimeiset viikot on vain kävelty ja köpötelty, milloin pellolla ja milloin metsässä. Vaikka osasin arvata tulevan valmennustunnin aikana tapahtuvat katastrofit yritin ajatella asian valoisaa puolta: kerrankin olisi niin hyvä pohja, ettei tarvitsisi pelätä liukastumista. Tai kiskoa hevosta turvallisesti alitempoiseksi, siinä pikkusievässä pakassa kun on niin mukava istua. Ryhmässämme oli neljä ratsukkoa, meidät mukaanluettuna. Ootushan on myös löydetty tämän kyseessä olevan kouluvalmentajan kautta, joten jälleennäkemisessä on aina pientä riemua. O tosin saattaa katsella kauhistuneena, sillä valmentajalla on usein tapana pistää meidät hommiin... 

Aloitimme ylitaivutuksilla ja väistöillä. Hieno homma, mutta eihän näin kierokroppaisen ratsastajan hevonen käänny minnekään. Kääntää vain ohjan paineesta pään niskastaan vinoon ja siinä könköttää lapa edellä joka suuntaan antamatta ratsastaa itseään siitä tilasta pois. Tässä asiassa voin vain soimata itseäni, sillä harjoittelen paljon mielummin itselleni helpompaan suuntaan ja teen pikkuhiljaa hevosistanikin vinoja.

Jatkoimme laukkatehtävällä, joka (meidän helpompaan suuntaan) sujui kuin tanssi. Åke oli aivan täpinöissään päästessään laukkaamaan ja vielä ryhmässä...! Keltainen ruuna ei ollut pysyä nahkoissaan innostuksesta, kun se tajusi että nyt saa mennä sitä kotona kiellettyä askellajia. Pitkillä sivuilla teimme avoja, joissa Ootus horjui kuin kännissä urallaan. Minkäs se mahtaa, kun kuskilla ei ole selkeät suunnitelmat tulevasta ja roikkuva ulkopohje mahdollistaa kaiken ruunalle kivan, eli lintsailun. Voin vain soimata itseäni.

Laukkatehtävässä oikealle pakka levisi totaallisen käsiin. Kiero kroppani ajaa hevosta täysin eri suuntaan, kuin apuni kertovat. Oikean istuinluun paino satulassa ammottaa tyhjyyttään ja vasen ohja on silti viulunkieli tiukalla. Ootus hermostuu ja korvaa kaiken vauhdilla kiitäen pää pystyssä, kuin sanoen että nyt akka hiljaa siellä selässä tai oot kohta kontillas. Tässäkin asiassa voin vain soimata itseäni.

Mutta Ootus se on varsin ketku ruuna, sillä jos se saa tilaisuuden tehdä toisin, se käyttää sen tilaisuuden hyväkseen. Siirtymiset ovat aina olleet heikoin kohtani, sillä niitä niin harvoin treenattiin minun nuoruudessani. Riitti, että hevonen kaatui raviin ja alkoi nostella jalkojaan mitenkuten rytmissään. Keltainen ruuna käyttää aika törkeästi hyväkseen minun heikkoa keskivartalon hallintaa ja siirtymisten vaikeutta: se rojahtaa niin paljon eteenalas, että saa kiskottua minut kyllä mukanaan. Etujalat siirtyvät askellajista toiseen ennenkuin takajalat ovat edes reagoineet. Pakka on jo niin levällään siinä vaiheessa, että pitelen korvista kiinni. Täytyy soimata ihan vähän ruunaa, mutta myös itseäni.

Kuvista paljastuu karmea niskaan tuijottamisen maailmanmestaruuskilpailut, täysin kääntyneet ja vääntyneet ranteet, sekä kuin koristeena kakun päällä: hirvittävän kova ja jäykkä hartijalinja. Jos olisin tämän blogin lukija ja näkisin vain tämmöiset ratsastustaidot, haluaisin vetää kirjoittajaa tunnin turpaan takapihalla. Tajuaispa sekin silloin, kuinka vastenmielisen kova ja jäykkä sen käsi hevosen herkkään suuhun on. Itseni tuntien, minä kuitenkin yritän. Kaiken tämän kenottamisen, toispuoleisuuden ja kovakätisyyden minä kovasti yritän kitkeä pois, mutta yksinään se on kovin hidasta.

Morkkis huonoista ratsastustaidoista tuli vasta viikonlopun jälkeen katsellessani tuon tunnin aikana otettuja kuvia ja videoklippejä. Valmennus itsessään oli mukavinta pitkään aikaan: oli ihanaa ratsastaa hyvällä pohjalla hevonen hikeen asti ja saada uusia vinkkejä tuleviin treeneihin. Ehkä minäkin vielä joskus opin.