Tilaisuus tekee varkaan

Pitkä päivä töissä, väsyttää. Ärsyttäviä asiakkaita, ärsyttävän pitkä työpäivä. Lihaksia särkee ja kolottaa, kotisohva houkuttelee. Tuntuu kuin kuume olisi nousemassa, en jaksaisi tehdä mitään. Silti ajattelen, että on pakko lähteä tallille. En tahdo olla huono hevosenomistaja, joka lojuu iltaisin television ääressä. Vastahan Ootuksella oli vapaapäivä. Mieli on musta, vaikka pääsen talliin asti. Keltainen ruuna katselee minua ystävällisesti. Moi Ootus. Ei tänään mitään ylimääräistä, jooko? Tahdon kotiin, vaikka vasta tulin.

Ratsastus sujuu mallikkaasti, vaikka ruunan menomonot eivät tahdo pysyä rytmissä. Ei haittaa, tänään vaan vähän humputellaan. Harjoittelen ilman jalustimia istuntaani paremmaksi ja huomaan selkeitä eroja, kuinka jalkani vähänkin jännittyessä koko hevonen jännittyy. Yritän hakea samaa rentoa jalkaa jalustimien kanssa. Kehun hevosta vuolaasti ja ihan vähän itseäni. Kentältä kävellessä tallille ruuna tuijottaa pimeyteen ja tahtoo pysähdellä. Mitä nyt taas, et kai sinä ruuna pelkää pimeää. Väsymys kumpuaa jälleen sisältäni, hermo alkaa kiristyä.

Tallin ovella viereisestä karsinasta välähtävät hampaat kohti ruunaani. Ärjäisen takaisin kiukkuiselle hevoselle, joka jättää meidät mulkoillen rauhaan. Ootusta jännittää kamalasti tämän hirviön takia tulla ovesta ja hetken aikaa mietimme, tullaanko talliin etu- vai takaperin. Tunnen jo, kuinka kohta sisälläni kuohahtaa raivo. Nyt mennään jo hermon äärirajoilla. Harkitsen jättäväni ruunan pihalle yöksi seisomaan satulansa kanssa, väsyttää niin paljon. Lopulta Åke rohkaistuu tulemaan etuperin talliin. Hieno ruuna.

Riisuttuani varusteet harjaan keltaista karvaa. Vien varusteita takaisin paikalleen, kun huomaan pystyssä olevan otsatukan. Mietin mielessäni, kuinka kauhealle se näyttää. Asetan jo jouhiharjan otsalle kun tajuan, että kiskon nihkeitä jouhia harjallani. Hihittelen mielessäni, että tarvitaan liukkaria, eli showshinea. Haen pullon, en mieti enempää. Suihkautan ruunaa otsaan kevyesti. Virhe.

Kaikki tapahtuu ennenkuin kerkeän edes tajuta, mitä tuli tehtyä. Showshine on ok, otsa ei ole ollut ok. Ootus säikähtää ja lähtee paniikinomaisesti peruuttamaan. Narut ottavat molemmilta puolilta vastaan, mutta ruuna yrittää vääntäytyä irti. Ilmassa alkaa olla pakokauhun tuntua, hevosen silmät pyörii päässä kuin pelikoneen kuviot. Rauhoitan ruunan ja jatkan showshinen tupsuttelua, tällä kertaa harjaan. Ootus panikoituu uudestaan ja lähtee peruuttamaan raivokkaasti taaksepäin kaataen roskiksen, törmäten seinään ja yrittäen tempoa itseään irti. Nyt meni myöskin minulta hermo. Vittu nyt oikeesti, tää on tuttu juttu. Silloin ennenkuin tajuankaan olen poiminut raipan vierestäni ja räpsäytän sillä kintereille. Ruuna pysähtyy ja kääntyy katsomaan kysyvästi. Seison edelleen raippa kädessä, raivo vaihtuu katumukseen. Mitä helvettiä minä menin tekemään?!

Vuolaita anteeksipyytelyitä, vaikka vahinko on jo tapahtunut. Viisitoista kiloa porkkanaa, turvan silittelyä. Ei ruuna ymmärrä, että töissä on raskasta. Ja että mä oon väsynyt. Harmittaa. Hoen itselleni, että kun taito loppuu niin väkivalta alkaa. Ja mä en lyö ketään, enkä ainakaan hevosia. Yritän lohduttautua, että olen nähnyt paljon pahempaa. Tai siihen, etten lyönyt olan takaa raivon sokaisemana. Näpsäytin vain, mutta tilanne oli aivan väärä. Mietin, ettei ruuna muista tätä enää näiden porkkanoiden jälkeen. Se nojaa päänsä syliini. Että voinkin olla näin typerä, toimia tunnekuohussa. En anna tätä hetkeen itselleni anteeksi.

Tilaisuus tekee helposti varkaan. Tämä tilaisuus teki minusta ... hevosenhakkaajan? Huonomman ihmisen? Väkivaltaisen? En tiedä, kadun että edes yritin koko harjaa siistiä. Yritän lohduttautua ajatukseen, että O ei muista koko episodia muutaman päivän päästä, ei välttämättä lainkaan sen valtavan porkkanakasan edessä hetkeä myöhemmin. Lähdin tallilta ruunani kaverina, toivottavasti olen sitä huomennakin.

Huom. tämä postaus on kirjoitettu sunnuntaina 19. päivä, jolloin välikohtaus myöskin sattui.