tiistai 20. tammikuuta 2015

Tilaisuus tekee varkaan

Pitkä päivä töissä, väsyttää. Ärsyttäviä asiakkaita, ärsyttävän pitkä työpäivä. Lihaksia särkee ja kolottaa, kotisohva houkuttelee. Tuntuu kuin kuume olisi nousemassa, en jaksaisi tehdä mitään. Silti ajattelen, että on pakko lähteä tallille. En tahdo olla huono hevosenomistaja, joka lojuu iltaisin television ääressä. Vastahan Ootuksella oli vapaapäivä. Mieli on musta, vaikka pääsen talliin asti. Keltainen ruuna katselee minua ystävällisesti. Moi Ootus. Ei tänään mitään ylimääräistä, jooko? Tahdon kotiin, vaikka vasta tulin.


Ratsastus sujuu mallikkaasti, vaikka ruunan menomonot eivät tahdo pysyä rytmissä. Ei haittaa, tänään vaan vähän humputellaan. Harjoittelen ilman jalustimia istuntaani paremmaksi ja huomaan selkeitä eroja, kuinka jalkani vähänkin jännittyessä koko hevonen jännittyy. Yritän hakea samaa rentoa jalkaa jalustimien kanssa. Kehun hevosta vuolaasti ja ihan vähän itseäni. Kentältä kävellessä tallille ruuna tuijottaa pimeyteen ja tahtoo pysähdellä. Mitä nyt taas, et kai sinä ruuna pelkää pimeää. Väsymys kumpuaa jälleen sisältäni, hermo alkaa kiristyä.

Tallin ovella viereisestä karsinasta välähtävät hampaat kohti ruunaani. Ärjäisen takaisin kiukkuiselle hevoselle, joka jättää meidät mulkoillen rauhaan. Ootusta jännittää kamalasti tämän hirviön takia tulla ovesta ja hetken aikaa mietimme, tullaanko talliin etu- vai takaperin. Tunnen jo, kuinka kohta sisälläni kuohahtaa raivo. Nyt mennään jo hermon äärirajoilla. Harkitsen jättäväni ruunan pihalle yöksi seisomaan satulansa kanssa, väsyttää niin paljon. Lopulta Åke rohkaistuu tulemaan etuperin talliin. Hieno ruuna.

Riisuttuani varusteet harjaan keltaista karvaa. Vien varusteita takaisin paikalleen, kun huomaan pystyssä olevan otsatukan. Mietin mielessäni, kuinka kauhealle se näyttää. Asetan jo jouhiharjan otsalle kun tajuan, että kiskon nihkeitä jouhia harjallani. Hihittelen mielessäni, että tarvitaan liukkaria, eli showshinea. Haen pullon, en mieti enempää. Suihkautan ruunaa otsaan kevyesti. Virhe.

Kaikki tapahtuu ennenkuin kerkeän edes tajuta, mitä tuli tehtyä. Showshine on ok, otsa ei ole ollut ok. Ootus säikähtää ja lähtee paniikinomaisesti peruuttamaan. Narut ottavat molemmilta puolilta vastaan, mutta ruuna yrittää vääntäytyä irti. Ilmassa alkaa olla pakokauhun tuntua, hevosen silmät pyörii päässä kuin pelikoneen kuviot. Rauhoitan ruunan ja jatkan showshinen tupsuttelua, tällä kertaa harjaan. Ootus panikoituu uudestaan ja lähtee peruuttamaan raivokkaasti taaksepäin kaataen roskiksen, törmäten seinään ja yrittäen tempoa itseään irti. Nyt meni myöskin minulta hermo. Vittu nyt oikeesti, tää on tuttu juttu. Silloin ennenkuin tajuankaan olen poiminut raipan vierestäni ja räpsäytän sillä kintereille. Ruuna pysähtyy ja kääntyy katsomaan kysyvästi. Seison edelleen raippa kädessä, raivo vaihtuu katumukseen. Mitä helvettiä minä menin tekemään?!


Vuolaita anteeksipyytelyitä, vaikka vahinko on jo tapahtunut. Viisitoista kiloa porkkanaa, turvan silittelyä. Ei ruuna ymmärrä, että töissä on raskasta. Ja että mä oon väsynyt. Harmittaa. Hoen itselleni, että kun taito loppuu niin väkivalta alkaa. Ja mä en lyö ketään, enkä ainakaan hevosia. Yritän lohduttautua, että olen nähnyt paljon pahempaa. Tai siihen, etten lyönyt olan takaa raivon sokaisemana. Näpsäytin vain, mutta tilanne oli aivan väärä. Mietin, ettei ruuna muista tätä enää näiden porkkanoiden jälkeen. Se nojaa päänsä syliini. Että voinkin olla näin typerä, toimia tunnekuohussa. En anna tätä hetkeen itselleni anteeksi.

Tilaisuus tekee helposti varkaan. Tämä tilaisuus teki minusta ... hevosenhakkaajan? Huonomman ihmisen? Väkivaltaisen? En tiedä, kadun että edes yritin koko harjaa siistiä. Yritän lohduttautua ajatukseen, että O ei muista koko episodia muutaman päivän päästä, ei välttämättä lainkaan sen valtavan porkkanakasan edessä hetkeä myöhemmin. Lähdin tallilta ruunani kaverina, toivottavasti olen sitä huomennakin.

Huom. tämä postaus on kirjoitettu sunnuntaina 19. päivä, jolloin välikohtaus myöskin sattui.

22 kommenttia:

  1. Eihän tuossa nyt ollut mitään väärää, jos siis Ootus on tottunut suihkeeseen ja sitä on aikaisemminkin tehty. Ei hevoselle anneta periksi tuommoisessa tilanteessa, olisi voinut käydä pahasti jos lähtee vetämään taaksepäin. Seuraavalla kerralla olisi tehnyt ihan samalla tavalla, nyt ehkä miettii seisooko nätisti vai pelleileekö. Hevonenkin tarvitsee välillä kuria ja johtajan, pelkällä rakkaudella ja porkkanoilla ei tule yhtään mitään. Että ihan hevoshakkaaja, vähän nyt liioittelua hei :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tietysti tämä on kirjoitettu melkoisissa syyllisyydentuskissa, joten ehkä pikkuasiat tuntuivat melko massiivisilta silloin. Silti olen sitä mieltä, että turha rätkiminen on turhaa.

      Poista
  2. Sä tykkäät kirjoittaa näitä muka dramaattisia postauksia? Kirjoittaminen on ihan jees, mutta hevosen rankaiseminen raipalla ei koskaan. Raippa on koulutusväline, ei rangaistusväline ja jos tätä ei tajua ei sovellu toimimaan hevosten kanssa.
    p.s älä koskaan hanki lapsia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukaisemalla nopeasti (edes silmäillen) riittää, että tiedostan virheeni, enkä ole tekemässä enää niin uudelleen. :)

      Poista
    2. Jos olisit läpsäyttänyt kämmennellä olisi se mennyt harkitsemattomana, mutta ei silloinkaan hyväksyttävänä tekona, mutta kun otit käteen esineen jolla suunnittelit lyöväsi (raippa) en voi ymmärtää käytöstäsi. Väkivalta ei koskaan tuo mitään hyvää.

      Poista
    3. Olen itsekin samaa mieltä, ettei väkivalta ole hyväksyttävää missään sen olomuodossa. Silti teot voivat olla hyvin spontaaneja, harkitsemattomia eli ns. sekunninsadasosassa jo tapahtuneita. Tämä oli juuri sellainen ja tiedostan toimineeni väärin, enkä ollut suunnitelmallinen. Kiitos kommentista.

      Poista
    4. Jos olisit menettänyt hermosi julkisella paikalla olisit saanut syytteen eläinrääkkäyksestä. Näin se laki menee ja aivan syystä. Luultavasti jos joku tämän blogin perusteella tekee sinusta ilmoituksen täyttyy eläinsuojelurikoksen tunnusmerkit koska olet myöntänyt lyöneesi eläintä tunnekuohussa raipalla.

      Poista
    5. Ei, en ole lyönyt. Olen näpäyttänyt, enkä käyttänyt voimaa. Näpäytän myöskin ratsastaessa, en lyö. Onko se rikos?

      Koen huonoa omatuntoa kosla tilanne oli väärä

      Poista
    6. Apua :DD Siis toi anonyymi. Julkisesti näkee aika paljon pahempaa kuin raipalla kintereelle räppäisy. Ja kotitalleilla vieeeelä pahempaa.

      Mut toi on totta, usein väsyneenä tulee liiallinen voiman käyttö esiin. Oon itsekin sen huomannut. Mutta tuo ei nyt ole niin paha kuin se, että hevosesi eläisi "hellan ja nyrkin välissä".

      Poista
    7. Anonyymi; ratsuhevoselle raippa on pohkeen tuki ->apu eteen. Ihan oikea komennus oli aloittajalla, noin niitä "vetopaniikkisia" eli naruissa huvikseen istuvia räpiköijiä ojennetaan.

      Poista
  3. Näiltä välttyäkseni en mene tuollaisina päivinä tallille tai jos menen niin vain ja ainoastaan seurustelemaan. Eikä sillä, kokoajan tutustun itseeni enemmän ja sitä kautta pyrin puuttumaan tilanteeseen ennenkuin koko päivä on pilalla. Kaikesta huolimatta ihminen on ihminen, olento joka tekee virheitä. Ja onneksi hevonen on hyvinkin anteeksiantava ja pitkäpinnainen olento meitä ihmisiä kohtaan.

    En tunne ketään, kuka ei olisi äkkipikaistuksissaan ollut epäoikeudenmukainen hevosta kohtaan. Osa on tiedostanut ja myöntänyt virheensä, osa ei.

    Tärkeintä, että opimme virheistämme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse yritän myös välttää huonona päivänä lähestymästä ketään: kuitenkin ruunani tuo minut usein niin hyvälle tuulelle, että synkinkin päivä piristyy.

      Minäkään en tunne ketään, kuka ei huono omatuntoa kokisi hevoshommissa. Joidenkin sädekehä kestää enemmän kuin toisten.

      Kiitos kommentista!

      Poista
  4. Jopas on outoja anonyymejä jälleen liikkeellä, oikein kahta ääripäätä :D Itse olisin luultavasti aivan samanlaisissa omantunnontuskissa kuin sinä, vaikka nyt ei järin isosta casesta ollutkaan kyse. Vähemmästäkin tulee itselläni anteeksipyytelevä olo. Toisaalta myöskään tällainen tapaus ei oikeuta ketään sanomaan huonoksi hevosenomistajaksi JA mahdolliseksi tulevaksi äidiksi, kaikkihan me tehdään virheitä ja Ootus nyt tuskin tästä mitään pysyviä henkisiä traumoja sai :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitin siis kahta ensimmäistä anonyymiä, olin alkanut jo kirjoittaa kun edellinen julkaisi kommenttinsa!

      Poista
    2. Kieltämättä, yleensä on jonkinsortin yhteislynkkaus menossa, kun bloggaaja ilmoittaa että nyt tuli kämmättyä. Onneksi meitä on moneen junaan :)

      Poista
  5. On kyllä ehkä turhin kommentti vetää tähän tuo lasten hankkiminen. Anot varmaan ole yhtään sen parempia ihmisiä.
    Itsekkin kyllä joskus tullut syyllistyttyä huonona päivänä turhaan äkäisyyteen, tiuskahteluun ja turhaan narusta nyhtämiseen, kun pienikin väärä liike hepalta ärsyttää. Sitten yhtäkkiä tajuaa, että mitä ihmettä mä touhuan. Sen jälkeen on kyllä osannut ottaa virheestä opikseen ja ottaa vaikka aikalisän, jos tuntuu, että pinna palaa.

    Onneksi nelijalkaiset ystävämme ovat pitkäpinnaisia, eivätkä pitkävihaisia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nooo, joidenkin sädekehä on puhtoisempi kuin toisten niin on vara moittia :)
      Aikalisä on kyllä hyvä keino, itse harrastan varsinkin työelämässä pientä time-outtia. Käydä vähän aikaa puhaltamassa ulos pahoja ajatuksia.

      Poista
  6. Mulle kävi Lassen kanssa noin jokusen kerran ja voi jestas sitä syyllisyyden määrää... Joskus muistan kun olin ratsastamassa eikä mikään tuntunut sujuvan. Lasse peilasi ihan täysin minua, mutta en tajunnut sitä ja rankaisin hevosta todella rumasti. Heti kun tajusin mitä tuli tehtyä, hyppäsin alas selästä ja varmaan kymmenen minuuttia itkin hevosen kaulaa vasten. Syyllisyys oli aivan hirveä ja ruoskin itseäni henkisesti tuosta episodista varmaan kuukauden...

    Minä en nykyään enää mene pahalla mielellä tallille. Olen huomannut, että olen silloin epäreilu hevosta kohtaan aivan turhaan. En tee välttämättä mitään radikaalia, mutta en osaa nollata tilannetta ja jään vaatimaan jotain tyhmää pikkuasiaa. Jos menen pahalla mielellä tallille, saatan vain harjata hevosen, jos sitäkään.

    Osaan samaistua tähän postaukseen aivan täydellisesti! Onneksi virheistä voi oppia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieltämättä kun jokin juttu ärsyttää niin tulee oltua helposti epäreilu: hevoselle, kanssaeläjille, kolleegoille ... Yritän yleensä aina niellä kiukkuni, mutta sitten ei tarvita kuin ihan pikkujuttu niin se roihahtaa vielä suurempana takaisin päälle.

      Ikävää että pystyt samaistumaan näin kurjaan fiilikseen, mutta oppia ikä kaikki. Toisaalta on kiva tietää, etten ole yksin tämän asian kanssa. :)

      Poista
  7. Pääsin ikävyksekseni viime kesänä todistamaan karanneille hevosille vihaista tallityöntekijää. Tämä ihminen ei tosin tajunnut tehneensä väärin ennen kuin käskin hänen rauhoittua ja laskea raipan pois kädestä. Tämä henkilö ei osannut lopettaa kiukkuaan valitettavasti. Tämä ihminen pyysi seuraavana päivänä minulta anteeksi, mutta kehoitin häntä pyytämään anteeksi hevosilta, ei minulta. Se pelko minkä näin yhden vanhan hevosen silmissä on katse, jonka muistan aina. Tämä hevonen oli varmasti kokonut joskus samanlaista kohtelua nuoruudessaan.

    Vuokraheppani Ville tulee päälle, jos sitä kohtaan alkaa tuitteilemaan ja kiukkuilemaan. Tottakai hevosta pitää komentaa väärästä käytöksestä, mutta turhasta tulee komennuksesta tulee varmasti hammasta.

    Itse ollessani huonolla fiiliksellä liikenteessä saatan lähteä tallille, mutta vain juoksuttamaan. Liinan toisessa päässä alkaa itseä monisti naurattamaan, kun hevoset päästävät riemun valloilleen! (:

    On tosi rohkeaa uskaltaa kertoa blogissa julki omaa huonoa käytöstä hevosia kohtaan. Mutta on hienoa huomata kuinka kannat vastuusi ja nöyrryt kertomaan syntisi. Tästä ei ole kuin suunta ylöspäin! (:

    Aurinkoista tiistaita! (:

    VastaaPoista
  8. Jooh, menee eläinrääkkäyksestä jos vähän näppää piiskalla kintereille. :''D Ei helvetti, anonyymit taas vauhdissa. Tiedoks vaan että siihen eläinrääkkääjän titteliin tarvitaan ehkä jotain pikkusen rankempaa settiä. Lol.

    Mutta itse asiaan, tiiän tunteen, itelle käyny samalla tavalla jos oon ollu kiukkunen. Tiedän ettei ikinä, koskaan saa purkaa omaa paskaa fiilistä kehenkään/mihinkään elävään olentoon mut tosiaan, joskus sitä vaan toimii siinä raivonpuuskassa todella ajattelemattomasti. Mulla selässä menny pari kertaa hermot joskus ja sit on tullu rumasti repästyä ohjasta tms, kyllä omatunto kolkuttelee semmosen jälkeen ja toivoo et vois saada tehdyn tekemättömäks. Ite oonkin opetellu oleen todella, todella kärsivällinen enkä anna periks vaikka kuinka vituttais, sit poistun vaan tilanteesta jos mahollista tai vedän syvään henkee ja sanon itelleni että "sä et halua tehdä mitään mikä hetken päästä kaduttaa, älä kuvittelekkaa räjähtäväs nyt". Pitkää pinna vaatii joskus nää hevostouhutkin ja jos hermo menee niin se menee, ihmisiä me vaan ollaan eikä kukaan oo puhdas ku pulmunen... :)

    VastaaPoista
  9. Mä oon sitten varmaan jo eläinrääkkäjä, jos sulle tule syyllisyyden tuskia tosta :D mä myönnän, että näpäyttelen hevosta kämmenellä ryntäille, kun se poistuu rajojensa ulkopuolelle - mä olen vanhanaikainen. Jos hevonen tulee päälle - en pelkää ottaa myöskään raippaa käteeni. Rajat on oltava ja niissä on pysyttävä, joten mä en näe sun teossa mitään väärää :)

    VastaaPoista