Tuhannet itkut itkettynä

"Jossain vaiheessa sen suusta

alkoi vuotaa verta.

Vanhan kissan huonot hampaat,

niin sen tahdoin uskoa.

Lääkärissä kävi ilmi

koko kurja kunto:

sisuskalut kriisissä

eikä veri hyydy.

Nesteytettiin pari päivää:

josko vielä siitä

johdatuksella tai jollain

virkoaisi jälleen?

Saman viikon sunnunntaina

kaivoin hautakuopan.

Harva hetki aiemmin on

ollut yhtä raskas.

Ihmisiä hellitellään

kaikkein pyhimpinä -

tavallaan kai olemmikin

muita ylempinä?

Silti surin kuolemaansa

syvemmin kuin koskaan."

Katkelma J. Martikaisen runosta Toverilleni (9 teesiä, 2008)

Vastaan tuli se päivä, kun olisi aika tehdä viimeinen palvelus vanhalle herralle, kissalleni Tahvolle. Yritän lohduttautua ajatukseen, että saimme miltei kokonaiset kahdeksantoista vuotta nukkua vierekkäin. Tai että Tahvo sai sellaisen elämän, mitä monet muut kadehtivat. Rakastettuna, perheenjäsenenä. Tärkeänä osana talon arkea. En olisi halunnut luopua kissastani, jonka sain pikkutyttönä perheeseen. Siitä rasavillistä kissanpojasta, josta kasvoi viisas ja ymmärtävä kolli. Puolitut ja tutut kommentoivat aina, kuinka viisas katse Tahvolla oli. Tai kuinka karismaattinen ja vahva se oli. Kangaslammin suurin saalistaja, pikkulintujen ja oravien kauhu.

Tahvo oli koko perheen kissa, vaikka mielsin sen eniten omakseni. Tahvo kuitenkin päätti olevansa isäni kissa, jota se seurasi päivittäin kirkkain silmin ja varmoin askelein. Isä oli ensimmäinen, jonka syliin Tahvo kiipesi oltuaan talossamme ensin neljätoista vuotta. Kun isä menehtyi reilu vuosi sitten, masentui Tahvokin. Se etsi päivittäin talon läpikotaisin itkien ja mouruten, löytääkseen isän. Joka kerta se lopetti etsintänsä epätoivoisen näköisenä, isän kengille nukkumaan käpertyen. Tänään Tahvo lähti etsimään isää jälleen. Toivottavasti se löytää isän, ja ne voivat olla yhdessä ikuisesti.