Hyvän mielen kilpailut

Sunnuntaina oli viimeinen lomapäiväni ja sattumalta huomasin, että naapurikylässä olisi 1-tason kouluratsastuskilpailut. Päätin lähteä reissun päälle Ootuksen kanssa, vaikka kuumemittarini näytti huikeita lukemia ja päälläni jylläsi paha kesäflunssa. Ehkä rento kisapäivä saisi flunssankin kuriin. Pienen vivahteen kilpailupäivään teki erikoinen ohjelma, Helppo B, FEI Kouluratsastusohjelma 4-vuotiaille hevosille 2005, joka oli suunniteltu selkeästi nuorille hevosille kivaksi ohjelmaksi kouluratsastuksen maailmaan tutumiseksi. Ohjelman sai joko esittää keventäen tai satulassa istuen ja loppuarvostelut painottuivat selkeästi hevosen askellajeihin, eikä ratsastajan apujen käyttöön.

Ensimmäiset päivän positiiviset hetket tuli jo kotitallilla: keltainen ruuna lompsi laitumella tyytyväisesti vastaan ja oli kopissa heti ensimmäiseltä yrittämältä. Ennen kilpailuja oltiin tien päällä pariinkin otteeseen ja Ootus kyllä oli joka kerta hyvin myöntyväinen reissuun lähtiessään. Taisi "koppikauhu" olla vain nuoren hevosen kokeilukotkotuksia, jotka jäivät omaan arvoonsa, kun ruunan rupukan mielipidettä ei kuunneltu. 

Verryttelyssä Ootus liihotteli niin mahtipontisena, että olisin voinut vaihtaa heti ilmoittautumista vähän haastavampaan luokkaan. Laukannostot olivat kyllä melkoisen räjähtäviä ja sain itse olla tarkkana, etten lietsoisoi Keltaista enempään hullutteluun. Maneesissa suoritettu verryttely oli Ootuksen mielestä selkeästi liiiiiian jännittävää, kun katsomossa rapisi sipsipussi ja maneesin nurkassa oli hevosjalkapalloon tarkoitettu jumppapallo. Itse suoritus ratsastettiin kuitenkin ulkona, joten olin turvallisin mielin ruunani tunnekouhujen tyyntymiseen. Itselleni voisin heittää yläfemmat kun en ole enää moksiskaan Ootuksen törttöillessä ratsastussääntöjä uusiksi. Otan vain ohjat tukevalle tuntumalle ja jalalla ratsastan ruunaa kohti ohjia - jolloin ruuna joutuu keskittymään täysin pyyntöihini suorittaakseen niitä. Vielä muutama kuukausi sitten olisin hysteerisenä heittäytynyt kaulalle roikkumaan.

Suorituksessa päätin pitkän pohdinnan jälkeen keventää, jotta ruuna ei voisi rajoittaa liikkumistaan ainakaan minun puristavan istunnan takia. Mikä oli aivan oikea päätös, vaikka tuntui aika hassulta ajatukselta keventää kouluradalla. Muutamaa rikkoa ja huonoa reittiä lukuunottamatta olin tyytyväinen suorittamiseemme, jonka kyllä tuomari myös huomasi. Loppukommenteissa luki seuraavasti: "Joitakin rikkoja, mutta kokonaisuus plus. Selkätempoinen ratsastus." ja 64%. Tällä tuloksella pääsimme kunniakierokselle jaetulle 3. sijalle. Hieno ruuna ansaitsi taputukset, kun kuski sai niin hyvät lomanlopettajaiset.

Tämän postauksen ratsastuskuvat on ottanut Piia Remes, kiitos!

Fat Camp - läskileiri

Laidunkesä ei ole edes puolessaan ja ruunani muistuttaa erehdyttävästi ylisyötettyä pihankoristetta, kuin atleettista kilpahevosta. Ei tarvitse olla kilpahevonen, mutta parempi tilanne olisi olla enemmän atleetti, kuin gotletti... 

Ootushan tuli minulle aika kuivakassa kunnossa. Vaikka ruuna oli hoikka se hurmasi urheiluhevosen kropallaan minut ja monet muut. Lisäksi tuntui helpolta kantaa sen eteen niin paljon ruokaa, kuin se vain söisi. Meidän tallissa harvemmin hevoset vaan ovat olleet liian laihoja.. Talven myötä alkoi ruunakin pulskistua porsaaksi. Aluksi en edes tajunnut, myhäilin vain tyytyväisenä, että tuleepahan näyttävä ja raamikas. Olin väärässä. Tuli näyttävä lihapulla tikuilla.

Ootus onkin nyt ollut viimeiset pari viikkoa melkoisella fät cämpillä - eli läskileirillä. Olen pyrkinyt liikuttamaan sen kaksi kertaa päivässä lomani ajan: aamulla käydään tehokas kokovartalo bumppi musiikinjytinän tahtiin hiekkalaatikolla. Hiki virtaa ja läskit sulaa. Illalla käydään rentouttava kuntokävely metsässä ja venyttely. Silti ruuna paisuu ja paisuu. Hardcorena olen jo miettinyt syöntiä rajoittavaa turpakoppaa, mutta mielestäni hevosen syönnin rajoittaminen erilaisin virityksin olisi sama, kun näyttäisin keskisormea hevoselle sen vuoden ainoana kulta-aikana. 

Kun murehdin Ootuksen paisuvaa mahaa ja ponimaistuvaa ulkomuotoa valmentajalleni vastaus oli, että se on elämänsä kunnossa nyt. Ei yhtään pois, mutta ei yhtään lisää. Myös monen muun mielestä se näyttää hyvältä just nyt, just tässä lihavuuskunnossa. Omaan silmääni Åke on kuin työjuhta pellolla. Paksu maha ja tikkujalat. Pieni pyöreys kaunistaa, mutta ylipaino on kuitenkin pelottava asia eläimelle, jolla ei ole virkaa ilman jalkoja. Kenttähevosen uraa on turha kaavailla tämänhetkisellä kropalla... 

Minun ratsastamana Ootus näyttää ajottain jopa pieneltä ponilta paksun mahansa kanssa allani, mutta kun selkään kiipesi viime viikolla sukulaistyttöni Venla, mittasuhteet vääristyivät entisestään. Paksumahainen iso hevonen. Järkyttävä yhtälö, josta on massavuus ja näyttävyys kaukana. Massaa on, mutta vääränlaista. Fät cämppi jatkuu siis, sillä en tohtisi erottaa Ootusta yksinään öiksi talliin kavereistaan. Puhumattakaan keskisormi-turpakopasta. Ehkä talvella olemme yhdessä ruunan kanssa notkeita kuin norpat ja sirpuloita kuin silakat!

Keskikesän juhlaa!

Muut rientävät juhannuksenviettoon festareille ja mökeille, kun minä puolestani suuntaan toppatakki päällä Vieremän juhannusraveihin - autolla ja kamera kädessä. Sain jopa houkuteltua äitini mukaan, joka on tosin vannonut ettei halua ikinä opetella ratsastamaan. Ensin mennään raveihin totopelien varjolla ja kohta Mamma painelee kohti auringonlaskua Ootuksen selässä. Vai miten se meni ;) 

Ihanaa Juhannusta ja pitäkää kavereistanne huolta!

Tämän postauksen kuvat on otettu ensimmäisen laidunyönä toukokuun lopussa

14.6. II-taso koulu, Lieksa

Viimeiset pari vuotta olen ottanut tavakseni käydä valokuvaamassa aivan uusissa maisemissa. Viime vuonna kävin kesäkuun lopulla Oulussa (postaus, kuvat), mutta kentän karmiva sivuvalo sai minut luopumaan tämän vuoden kuvausreissusta Ouluun. Kalenterissa silmiini kuitenkin osui Lieksan 2-tason koulukilpailut. Parin sadan kilometrin matka, mutta kuitenkin Itä-Suomessa. Houkutti jo osallistua itsekin Ootuksen kanssa, mutta päätin käydä ensin nuuskimassa kilpailupaikan nurkkia ja tunnelmaa, ennenkuin ilmoittautuisin mukaan.

 

Blogissa en ole vielä ilmoittanut sitä, että vain muutaman kuukauden vanha ykkösrunkoni Nikon D7100, hajosi Iisalmen III-tason estekilpailuissa vain viikkoa ennen Lieksaa. IsoNikoni on lähetetty huoltoon, joka onneksi menee täysin takuuseen. Suljin oli jostain syystä päättänyt vetäistä viimeiset henkosensa ja lopsahti. Kuvausinto oli kuitenkin kova, joten päätin lähteä matkaan vanhan, jo miltei eläköityneen, Nikon D90:n kanssa.

Kuvauspaikka oli idyllinen, raviradan keskiviheriöllä oli kaksi koulurataa vierekkäin ja sain tornista luvan kuvata tuomarinautojen välistä ratsukoita häiritsemättä. Tausta oli idyllinen ja ratsukoita sopivan verran. Ynnämuuta kivaa. Kotona vasta huomasin, että noin 80% otetuista kuvista oli tarkentanut ratsukon taakse. Ei itse ratsukkoon vaan pieneen pisteeseen ratsukon taakse, hevosenturpaan tai satulahuopaan. Mietin pitkään tuskastellen, mitä teen näille kuville ja missä vika piilee. Päädyin kuitenkin kuvien normaaliin julkaisuun (pahimmat epäonnistumiset totta kai kokivat deleten voiman). Toivon, että kyseessä on vain vanhan ja raihnaisen rungon tarkennusmoottori. Eikä objektiivissa oleva vika...

-- Kuvia Lieksan kilpailuista voit kysyä itsellesi sähköpostitse minttu(at)aaveen.net asianmukaisesti otsikoiden. 

Luethan ensin infon. Kaikki kuvat kilpailuista on julkaistu täällä. --

Keltainen Kukkaispoika

Yritin kovin koristella Ootusta kauniisti voikukkaseppelein ja häpäistä ruunan miehekkyyttä ottamalla siitä kukkaispoikakuvia. Niin monessa blogissa niitä on näkynyt alkukesän aikana ja olisi ihanaa saada itsellekin kukkaseppelekuvia ruunasta. Harmikseni omat kädentaitoni tulivat vastaan, sillä minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta miten seppelettä punotaan... Alku oli varsin lupaava, mutta lopulta tynkäseppeleen varret katkesivat ja tunnin työ hajosi tallinkäytävälle. Tyydyin siis hieman helpompaan koristeluun, mutta Ootus näytti siltikin aika huvittavalle kukkineen päivineen.

Åkella oli vielä erityisen villi päivä ja kuvauksessa se sinkoili ympäriinsä kukkien lentäessä maahan. Yksinään hevosen valokuvaaminen on hankalaa, kun ruuna väistämättä tulee luokse. Kuitenkin muutaman nappiotoksen sain lyhyessä ajassa ja on aika häpäistä Ootuksen karisma kukkien kanssa. ;)

 

Älä aliarvioi herkun voimaa

Minä kuulun siihen ihmisryhmään hevosten kanssa, joka antaa mellin nelijalkaiselleen joskus ja jouluna. Namipussi ei kierrä tallinkäytävällä Ootuksen kohdalle. Turhien herkkujen jättäminen pois tuli aikoinaan opittua Ventalta, sillä sen hammaskaluston käyttö ihmisen käteen oli muutenkin turhan arkipäiväistä. Sitä ei tarvinnut rueta provosoimaan namittamalla kädestä päivittäin. 

Toistuva herkkujen viljely joka suuntaan kun synnyttää nopeasti näykkiviä, luimivia ja kiehnääviä kopukoita. Ärsyttävintä on, kun kuusisataa kiloa hamuilee taskuja ja näykkii kättä, että jotain nyt pitäisi saada. Vääriin hetkiin tuleva nami provosoi huonoa käytöstä, jos palkkaushetki meni kolmekymmentä sekunttia sitten ja palkka saadaan huonosta käytöksestä. Herkkupalkkaaminen on tarkkaa, sen varmasti koirankouluttajat ymmärtävät.

  

Moni omistaja, jotka kulkevat porkkanoiden kanssa hevosensa luokse ovat sitä mieltä, että heidän mammanmussukka on maailman kiltein ja sievin. Mutta kun tallityöntekijä kävelee ilman kahisevaa leipäpussia saman hevosen luokse, vastassa todennäköisesti on irvistelevä ja luimiva eläin, joka haluaa herkkunsa. Ei ihmistä. Ne hevoset, joiden herkut on annettu ruokakuppiin, eikä systemaattisesti ihmisen kädestä, eivät opi yhdistämään tietyissä tilanteissa ihmistä herkkuun ja käyttäytyvät uteliaan ystävällisesti. Miinus ne poikkeukset, jotka murjovat ihmistä toistuvasti muutenkin.

Ootus viettää siis aika herkutonta elämää. Moni ihmisistä on inhimillistänyt sen elämän kurjaksi ja surkeaksi, kun melli ei ihmisen kädestä suuhun livahda. Loppujenlopuksi minulla on kuitenkin käsissäni peruspositiivinen ruuna, joka ei luimi ohikulkeville eikä tule ihmisen syliin herkkuja kaivamaan. Puremisesta nyt puhumattakaan! Hevonen ei elääkseen herkkuja kaipaa.

 

Kuitenkin ne namit unohtuvat helposti myös niissä askareissa missä ne tarvittaisiin. Vahvistamaan oikeanlaista käytöstä. Muutamaa viikkoa sitten Ootuksen kehittäessä ongelman lastauksessa olin vajota häpeästä maan alle, kun äitini syötti kyydissä olevalle Ootukselle sankollisen porkkanoita. Lopputuloksena ruuna ei halunnut lähteä kopista minnekään, sillä sen herkut olivat siellä. Seuraavalla kerralla ruuna oikein juoksi kyytiin namiensa perään. Minä kun olin ajatellut, että paras palkka hevoselle on aina tekemisen lopettaminen ja rauhaan jättäminen... 

Nyt olen opetellut laitumelta pyydystäessäni Keltaista pitämään mellipussia mukana. Rapiseva pikkupussi jossa on herkku. Herkku annetaan, kun ruuna lontii kohdalle ja pysähtyy vierelleni, jolloin voin napata sen narunjatkeeksi. Vasta silloin on herkun paikka. Ootuksen lempparimellejä ei suinkaan ole hevosnamit kaupasta, vaan porkkana ja old-schoolisti sokeri. Sokeripalan jälkeen ruuna kiipeäisi vaikka kuuhun asti saadakseen toisen. Herkuissa on tietynlaista vetovoimaa, mitä kaulalle taputuksessa ei ole.

Sievä PikkuMusta

Näin ihana pikkutyttö oli kamerani edessä viime viikolla. Olisin toki toivonut hurjaa vauhdinnäyttöä ympäri laidunta, mutta jo ennakkoon ilmoitettu hieman arka varsa lähestyi minua höristen kuvatessani sitä. Pikkuvarsan hörinä sulatti jääkylmän valokuvaajan sydämen ja luovuin liikekuvista laitumella. Oli niin ihanaa rapsutella varsaa, tuitui.

Tämän mustan suomenhevosen isä on Knuutilan Veikko ja emänisä Kihin-Muisto.