Kauden ensimmäinen lähestyy

Ostin kuluneella viikolla itselleni elämäni ensimmäisen hiusdonitsin. Tai siis hiusvalkin, kunpi nyt se kansankielinen nimi onkaan. Ostin myös Ootukselle ikiomat kankisuitset, mutta kuolaimet ovat vielä matkalla. Viimeiset illat olen treenannut kieli poskella tulevia kuvioita ruunan kanssa. Tästä voidaan päätellä, että huomenna ollaan meidän tämän kauden ensimmäisessä startissa, Kuopiossa. Luokkana on Lasten esiohjelma B, mikä on minulle täysin uusi koetus.

 

Keltaisen kanssa meidän piti lähteä torstaina naapuripitäjään hakemaan arvostelupaperit I-tason koulukilpailuista, mutta kun kaatosade pilasi kentänpohjan, siirtyivät kilpailut halliin. Ohjelma vaihtui pitkästä radasta lyhyeen, joka oli niin erilainen sunnuntain starttia ajatellen, että päätin jättää välistä. Mielummin yksi hyvä rata, kuin kaksi huonoa. Kenraaliharjoituksena samankaltainen ohjelma olisi ollut sopiva viikko-ohjelmaamme.

Täytyy myöntää, että kylläpä jännittää. Varusteet on kiillotettu ojennukseensa, ruunan hulmuharjaa on suittu kuosiin ja huomista aikataulua on varmisteltu. Tämä on elämäni ensimmäinen II-tason startti, joten en tiedä yhtään mitä odottaa. Lähdetään hakemaan siistiä ja tasaista rataa, sekä rentoa hevosta. Prosentteja jos saadaan yli 56% niin voin olla täysin tyytyväinen. Pitää muistaa, että vasta muutamaa viikkoa sitten pelkäsin ratsastaessa nostaa laukkaa tai teettää tehtäviä Ootuksella.

Ruunaa on nyt skoupattu koitokseen ja itsellä soi korvissa Eye of a Tiger. Wish me luck!

Tämän postauksen kuvat on ottanut Ansku Kauppinen / ak.galleria.fi

10.5. II-tason este, Kuopio

En ole ennen tehnyt tämmöistä MyDay -tyyppistä postausta, joten kerta se on ensimmäinenkin... ;)

toivottavasti pidätte!

6:05 Herään ilman herätyskelloa ja pohdin Kuopioon lähtöä. Tekisi mieli kuvaamaan, mutta virallisena äitienpäivänä olisi kiva olla kotonakin. Hetken pohdittuani päätän lähteä, edes muutamaksi tunniksi pari luokkaa kuvaamaan.

8:05 Lähden liikkeelle kotoa hieman liian myöhään, vaikka Kuopioon on tuttu reitti. Kilpailut alkavat vajaan tunnin päästä ja edessä on matkaa 80km. Onneksi moottoritie mahdollistaa ottaa minuutteja kiinni matkan loppupuolella.

8:51 Huh, perillä! Vieläpä sen verran hyvissä ajoin, että kerkeän katsella rataa, jotta osaan valita kuvauspaikan.
Kilpailupaikka on vielä aamu-unessaan viimeisten ratsastajien tutustuessa rataan.

8:56 Kuvauspaikaksi valikoitui pitkältä sivulta suhteutetun linjan välistä.
Arvioin saavani kuvat neljältä eri esteeltä, mutta kaksi jäävät heti alussa pois kuvattavista. Liian kaukana ja toimihenkilöt välissä.

 

9:00 Ensimmäinen starttaa, nyt kuvataan!

10:24 Ykkösluokka on ratsastettu loppuun asti.
En yleensä jää kuvaamaan palkintojenjakoa ja tälläkin kertaa lähden katsomaan kanttiinin tarjontaa.

 

 

10:45 Toinen luokka on alkamassa ja valitsen uuden kuvauspaikan.
Jään suhteutetun linjan taakse, jolloin saan kuvat kahdelta esteeltä ja ratsukoiden edetessä radalla laukkakuvia.

12:00 Kaksi luokkaa on ratsastettu loppuun, aika lähteä kotiin. Uskollinen Volvo kiidättää minua kohti kotia tasaisesti.

20:10 Päivän muiden askareiden jälkeen on aika rueta tarkastamaan päivän kuvasaldoa. Kameran muistikortilla on tallentuneena 300kpl kuvia, joista läpikäynnin jälkeen talteen jää 240kpl. Onnistumisprosentti on siis suhteellisen hyvä.

22:45 Kuvat on kaikki käytynä läpi tarkkasti ja on aika aloittaa nimeäminen. Tuttuja ratsukoita on paljon, joten nimeäminen käy ripeästi. Yhtään tuntemattomaksi jäävää hevosta ei ollut näissä kinkereissä mukana vaan jokaiselle löytyi identiteetti.

23:30 Siirrän alkuperäiset kuvat turvaan kahdelle eri kovalevylle ja jätän ne myös koneen muistiin.
Kuvankäsittely alkaa, mutta kolmen aikaan aamuyöllä en jaksa enempää. Pakko nukkua. Käsiteltynä on 1/3 kuvista.

07:00 Seuraavana päivänä, maanantaina. Rise and shine! Kuppi kahvia mukaan ja kuvien käsittely jatkuu... ja jatkuu... Vastailen samalla jo tulleisiin kuvakyselyihin. Kunnes aikataulu alkaa tulla vastaan ja täytyy lähteä arjen askareisiin ponia pussailemaan.

14:35 Keskiviikkona. Huh huh, kaikki kuvat on saatu käsiteltyä läpi. Lataan kuvat galleriaan, mutta pidän ne toistaiseksi piilotettuna. Ennen kuvien julkaisua täytyy saada rakennettua vuodelle 2015 uusi lista aaveen.nettiin. Koodien kirjoittelusta on niin pitkä aika, että homma takkuaa. Muutamaa tuntia myöhemmin kuvat julkaistaan.

Kuvia voi perinteisesti saada itselleen sähköpostitse (minttu(at)aaveen.net), mutta lukaise ensin info lävitse. 

 Kaikki sunnuntaina otetut kuvat on julkaistu galleriassa, täällä.

9.5. I-tason este, Kuopio

Huh mikä viikko takana! Viikonloppuna kilometrejä kertyi autonmittariin 320km, kun vuorossa olivat perinteiset äitienpäiväskabailut Kuopiossa. Olen viimeiset 10 vuotta ollut Sorsasalon kisakentän aidalla notkumassa valokuvaten, joten en varmaan enää osaisi olla menemättä kyseisiin kemuihin. Joka vuosi on aina yhtä ihanaa aloittaa kautta Kuopiossa!

Otin viikonlopun hyvin kokeellisena vastaan, sillä käytössäni on uusi runko, Nikon D7100, jonka kilpailukuvauskestävyyden kokeilu on ollut hieman rajallista. Käytössäni on vain yksi akku, joten minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta kauanko tuo yksi maaginen akku kestäisi käyttöä tositoimissa. Pieni pelko oli, että akku imeytyisi kuiviin jo heti ensimmäisillä metreillä, mutta olin positiivisesti yllättynyt kun se kesti moitteetta noin kuusi tuntia kestäneet kuvauspäivän ja oli vasta puolillaan. Silti täytynee ehkä ostaa vara-akku laukkuun mukaan, kun kesän kilpailuissa voi helposti hurahtaa yli kymmenen tuntia kamera kädessä.

 

Toinen kokeilu tuli vasta jälkikäsittelyssä. Pitkästä aikaa moneen vuoteen kävin kaikki valokuvat koneella jälkikäsittelyn merkeissä lävitse. Liian monta vuotta olen ollut laiska ja ladannut kuvat käytännössä katsoen suoraan yleisölle nähtäväksi. Olen tyytyväinen panostukseeni, sillä työnjälki pääse todella esille koko komeudessaan pienen fiksailun jälkeen. Toivon tästä kasvavaa trendiä itselleni, mutta toisaalta haluan myös kuvat mahdollisimman pian julkaistua. Rokulimainen työviikko mahdollisti näinkin aktiivisen kuvienkäsittelyn. Toinen kokeilu on, että vesileima on useitten soraäänien jälkeen galleriakuvissa siirretty oikeaan alareunaan. Tämä on vain testimielessä laitettu sinne, mutta jos kuvien laiton kopiointi ottaa tästä jonkinnäköisen kasvuspurtin ylöspäin vaihtuu vesileima taas keskelle. Sen takaa on kieltämättä hankala nähdä itse kuvankohdetta, mutta yksi mätämuna saa helposti pilattua ilon kaikilta.

 

Kuvia voi perinteisesti saada itselleen sähköpostitse (minttu(at)aaveen.net), mutta lukaise ensin info lävitse. 

Kaikki lauantaina otetut kuvat on julkaistu galleriassa, täällä. 

Mikä yllätti kun hevosen ostit

Hevosmaailman höpöhöpö -sivuilla oli kerrankin viihdyttävä ja (melkein) asiallinen lanka otsikolla "Mikä sinut yllätti kun ostit hepan?". Venta muutti perheeseeni miltein kolme vuotta sitten ja on aika kaivella matkan varrella tulleita yllätysmomentteja vastaan.

Olen vastuussa hevosestani ja hyvinvoinnista. Olin aina ollut tuntiratsastaja, mikä nyt muutama vuokrahevonen ja "kuin omana hevosena" pidetty hoidokki. Kuitenkin oman hevosen kohdalla yllätyin täysin, kuinka yksinäiseltä olo tuntui hevosen kanssa - besserwissereitä kyllä löytyi joka suunnalta neuvojaan antamaan. Olo oli silti orpo: mitenkä minä nyt saan kengittäjän kiinni? Tai kuka olisi hyvä kengittäjä...? Kuinka usein tämä pitää rokottaa...? Mikä rehu olisi se paras? Venta oli siitä aivan ykkönen ensihevoseksi, että se ei ollut ruuasta kuumenevaa sorttia tai mikään megaherkkä kilpuri, jonka sielunmaisemaa olisi radikaalisti järkyttäneet minun ensihevosen kokeilut. Sen kanssa oli turvallista kokeilla, painaa leuka rintaan vääristä valinnoista ja yrittää uudella tarmolla uusia valintoja.

Sopivan satulan löytäminen. Satula-auton soittaminen on jo lähtökohtaisesti perseestä. Pitäisi olla NASA:n hyväksymä tutkija, jotta pystyisi sanomaan juuta tai jaata käykö Kiefferi vai Stubbeni. Onko kapea tai iskeekö säkään. Persetuntuma omaan hevoseen ja sen liikerataan pitäisi olla omassa selkärangassa niin hyvin, että osaisin sanoa viidentoista minuutin jälkeen satulasta mitään muuta, kuin sen värin. Kantapään kautta olen oppinut urani aikana, että halvalla harvemmin saa hyvää - ja mikäli ykkössatulana käytetty penkki ei istu edes sinne päin, ollaan kohta uiskentelemassa melko syvissä vesissä.

Rahanmeno. Vaikka tiesin, että hevonen omistaminen on kallista ei minulla ollut ajatustakaan, että se olisi aivan näääääin kallista. Yksittäinen ratsastuskerta maksaa miltei saman verran kuin ratsastuskoulutunti. Laskin jo aiemmin blogihistoriassani, että Ootuksen kuukauden menoilla ratsastaisin kuusi kertaa viikossa paikallisella ratsastuskoululla ohjatussa ryhmäliikunnassa. Eikä tarvitsisi murehtia muista maallisista hevosenomistajan murheista. Vuosien varrella rahantajuni hevosasioissa on kuitenkin täysin sumentunut. Hyväksi havaittu tuote ostetaan vuosien päästä uudelleen, koska se oli niin hyvä. Halvemmallakin saisi, mutta just tää oli niin hyvä. Tai jos kuolaimet maksavat kuuskymppiä, mutta samanlaiset viereisestä tavaratalosta vitosen. Pakko on ostaa ne kuudenkympin metallinpalaset, koska ne on ihan varmasti paremmat. Ne ei varmaan ruostukaan. Ehkä.

Oman ratsastustaidon vähyys. Sitä on jotenkin erehtynyt luulemaan, että kun ratsastusvuosia alkaa olla täysi-ikäisen nuoren ihmisen verran, osaisi jostain syystä jotenkin erityisen hyvin ratsastaa. Kaikki tallin tuntihevosetkin kulkevat kauniisti kaula kaarella ja vitsit, mussa ois varmaan ainesta gp-tasolle. Oman hevosen kanssa yksinään treenejä tehdessä tulee monesti fiilis "vitsit tää on niin upee, ei hitto tää on ässämmää jo lähellä! Miksei me kilpailla enemmän?" Totuus kuitenkin kolahtaa aika nopeasti omaan nilkkaan, viimeistään valmennuksessa. Ryhditön ratsastaja, haahuileva katse hevosenniskassa, hitaat avut ja sisäohjasta vetäminen. Lietsoo hevosta paniikkiin tai vastaavasti vetää sen niin alitempoiseksi "kun on niin kiva istua täällä".

Hevonen sairastelee. Kun oma humma sairastuu askeltaen epämääräisesti tai saaden vatsanproppuja tuhansista antamistani herkuista, olen repiä hiukset päästä. Ähky, jalan murtuminen, kissing spines, pääntauti, vatsahaava ... kaikki vilistävät silmien edessä ohi, kun pitää oikein haukkoa happea selvitäkseen järkytyksestä. Yleisin virhe on googlata omat oireesi (kaikki oireet viittavat kuolemaan) tai hevosesi (kaikki oireet viittaavat hevosesi olevan pian koukkutavaraa). Yleensä selvitään pienellä säikähdyksellä, mahdollisesti tutkitaan röntgenillä ja konsultoidaan klinikkalääkäriä uhkailevaan sävyyn. Mutta fakta on, että kun oma hevonen on telakalla syystä tai toisesta, ei juuri ratsastella. Hoidellaan ja murehditaan.

Homma ei mene kuin heppakirjoissa. Heppakirjoissa on aina niin onnellinen loppu. Kovasti työtä tehnyt palkitaan lopussa sillä, että hänestä ja hevosesta tulee erottamattomat. Hevonen rakastaa pohjattomasti tätä henkilöä ja hörisee sille aina nähdessään. Ventan kanssa romuttui ponityttöhaaveet heti kättelyssä, kun karsinassa odotti murhanhimoinen ja pyörivä lihamylly ollen valmis teilaamaan ihmisen kilon paloiksi. Venta ei hörissyt minulle ikinä, mutta silti se oli yhtä luotettava kuin kallio. Tappavan tasainen. Ja tappava muutenkin. Ootus hörisi minulle kerran puolivahingossa ja näytti järkyttyvän luultuaan minua naapurikarsinan viehkeäksi neidoksi. Ootus ei ole vielä noussut luotettava kuin kallio -turvallisuusluokitukseen. Ehkä tulevaisuudessa.

Silti, päivääkään en vaihtaisi pois. Ylläreitä tulee jatkuvasti, jolloin on vain ja ainoastaan järkevää kääntyä osaavampien puoleen. Ei saa pelätä pyytää apua, on tyhmyyttä jäädä yksin ongelmien kanssa. Kokemus karttuu päivä päivältä ja hevosenomistajan stressiherkkyys... no, sen kanssa vain oppii elämään. ;)

Tassut kylmäksi - miten?

Olen ollut onnekkaassa asemassa, kun olen saanut lainata Ootuksen jalkojen kylmäykseen tallikavereitteni omistamia kylmäysletkuja. Siis niitä puutarhaletkujen näköisiä, jotka viritetään jokaiseen jalkaan ja laitetaan hana päälle. Viidentoista minuutin kuluttua hevonen on ollut valmiina siirrettäväksi tarhaan tai karsinaansa ja sillä aikaa olen kerennyt laittaa päivän aikana käytetyt tavarat paikalleen. Helppoa ja nopeaa, sekä vaivatonta. 

Nyt kuitenkin tallikavereiden lähtiessä kesäharjoitteluihin letkut lähtevät luonnollisesti heidän mukaansa. Olenkin nyt risteyskohdassa, että miten jatkan jalkojen kylmäystä eteenpäin. Kuulun siihen ryhmään, joka ennaltaehkäisevästi kylmää hevosensa jalkoja, vaikka akuuttia tarvetta ei olisi. On urbaania legendaa, että hevosen jalat tottuisivat kylmäykseen siinä määrin, ettei akuutin vamman sattuessa kylmäyksen teho enää riittäisi vammanhoitoon. 

Vesi ja lumi ovat parhaita keinoja kylmätä jalat. Kesän korvilla ei kuitenkaan lunta luonnollisesti ole enää saatavilla, eikä toivottavasti olekaan ennenkuin ensi talvena. Valmennus- ja kilpareissuilla ei kuitenkaan ole mahdollista jättää hevosta kylmäysletkuihin seisomaan noin viideksitoista minuutiksi, eikä vesipisteit' ole siihen tarkoitukseen edes tarkoitettu kilpailuareenoilla. Pakastettavat kylmässuojat olisivat kätevät, mutta kotitallillamme ei ole pakastinta. Näissä suojissa olisi iki-ihana mukana raahaamisensa kylmälaukussa taakka. Vedellä aktivoitavista kylmäyssuojista en puolestaan ole kuullut mitään hyvää...

Mitä kylmäystapaa te suosittelette? Mitä itse käytätte?

Oman könötyksen analyysi

Katselin Keltaista huokaillen tapakoulussaan: "voi miten hienolta se näyttää! Voi miten uljas! Onko tuo todella minun hevoseni...!" Kotona vietettiin muutama päivä treenaten, kun ponipoika-Tomi otti meistä muutaman kuvan. Totuus läpsäisi kasvoihin: "TUOLTAKO me näytetään... ei hyvänen aika... siis mä näytän ihan kauheelle tuolla selässä!". Useampi kymmenen vuotta hevosen selässä ja silti tuntuu, ettei mitään ole jäänyt käteen. Siis ei mitään, alkeistunnillakin istutaan paremmin ja vaikutetaan hevoseen tehokkaammin.

Sisäkäsi vetää. Juuri kun pääsin kertomaan, kuinka en saisi vetää sisäkädellä Keltaista. Hevonen kääntää pään nurin vetävän ohjan suuntaan, sekä häviää ulkoavuilta karkuun. Oikeakätisenä vahvempana ohjakätenä on myös yllättäen oikea. Oikea käsi kiristyy ja kiristyy, ilman että kykenen pitämään käden rentona tai myötäämään oikeassa hetkessä oikealla tavalla. Ohjastuntumasta tulee helposti nyppivä.

Ranteet lappeellaan ja ohjat liian pitkät. Kädet omissa haaroissani, nyrkit vaakatasossa. Aina yhtä elegantin näköistä ja hevoseen vaikuttaminen taattu... Ranteiden kääntyessä lappeelleen myös kyynärkulma katoaa ja kyynerpäät karkaavat kehon vierestä. Nyrkin ollessa vaakatasossa ohjastuntumasta tulee joustamaton, vahva ja hevoselle epämiellyttävä. Ohjat jäävät systemaattisesti liian pitkiksi tässä asennossa, sekä niille voisi yleensä ripustaa viikon pyykit kuivamaan. Kyynerpäät eivät tue enää omaa vartaloani, vaan mahdollistaa kaatumiseni puolelta toiselle hevosen selässä. 

Etukumara ja niskaan tuijotus. Useamman vuoden tapanani on ollut käpertyä kerälle hevosen selkään. Painopisteeni on edessä, niska roikkuu rentona tuijottaen joko omia käsiä tai hevosen niskaa. Äkkipysähdyksen tultaessa tasapainoa ei kykene pelastamaan mikään. Rullalle käpertyminen tapahtuu varsinkin ollessani epävarma ja pelätessäni hevosen selässä. Jännityn koko kehollani ja kaadun eteenpäin.

Vinous. Jokainen ratsastaja on jotenkuten vino, sillä jokainen ihminen on lihaksistoltaan tai rangaltaan toispuoleinen - eli vino. On siis aivan loogista, että vinous jatkuu ratsailla ollessa, joka pidemmällä aikavälillä vinouttaa sekä satulan, että hevonen. Vino ratsastaja ei suinkaan tupsahtele selästä alas holtittomasti, vaan on oppinut vuosien saatossa tasapainottamaan itseään mitä ihmeellisimmin avuin. Eripituiset kyljet, vääntynyt ranka, työntyvät hartijat... Nämä kaikki kuvastavat minua. En osaa edes arvata, kuinka vino oikeasti olen, vaikka kuitenkin tiedostan olevani vino.

Joustamattomat lonkat, jalat irti kyljistä. Valmentaja sanoo kymmenen tuhannen kerran valmennustunnilla, että jalat kiinni kylkiin. Jalkani jäävät roikkumaan helposti ilmaan, eikä alapohje kosketa lainkaan hevosta. Jotta saisin jalan puristettua kiinni kylkeen kantapää nousee ja koko jalka jännittyy. Lonkkani eivät jostain syystä avaudu, eivätkä ole joustavat - vaikka lonkat ovat ratsastajalle elintärkeät. Suvun huono lonkkaperimä on aiheuttanut omista lonkistani kuin betonitolpat ja lonkkien tahoton aukeaminen kesken ratsastuksen lyö kivun kehooni kuin tuhat veistä.

Ongelmakohdat selvillä, mikset siis korjaa niitä? Syvään juurtuneiden ongelmien korjaaminen on aina helpompaa sanoa, kuin tehdä. Tiedostaessani ongelmakohdat kiinnitän niihin huomiota jokaisessa ratsastuksessani, mutta niiden korjaus vie aikaa ja uusien liikeratojen omaksumista. Lihaksisto on tottunut vanhaan (hyvään ja mukavaan) asentoon, joten omalta mukavuusalueelta lähteminen on aina hankalaa.

Analysoi sinäkin omaa istuntaasi hevosen selässä Blogitallin viikkohaasteessa