Ihastu uudestaan

Muuttaessani etelään koko valokuvausharrastukseni on muuttunut. Siinä on rippeitä vanhasta ajasta, jolloin uskollisesti törötin päivästä toiseen kisakentän laidalla kuvaamassa mutta siihen on tullut paljon uutta; pelkästään hyvää. 

Kesän puolivälissä tein suuren päätöksen hankkia uuden objektiivin. Sigma-suttu oli palvellut minua miltei 10 vuotta hyvin, mutta viimeisinä vuosina suhteemme ei ollut enää yhtä silmäätekevä kuin aiemmin. Olin kuitenkin kohtalaisen kiintynyt Sigman sateen pieksämään ja hiekan naarmuttamaan ulkomuotoon, joten suhteemme sai olla. Olisihan se liikaa vaadittu, jos objektiivi tarkentaisi edes joka toisen kuvan kelvollisesti. Kirpputorilta kuitenkin silmiini osui laatuyksilö. Nikkorin oma, 70-200mm f2.8 VR II. Katselin sen kuvaa hetken ja mietin. Ajattelin, että olen hullu kun ostan jotain näin kallista, edes autoni ei ole näin arvokas. Kaupasta ostettuna Nikkorin uusi olisi samanhintainen kuin keltainen ruuna tallissa, joka sentään hengittää ja elää mukana. Huokaisin syvään samalla kun kirjoitin aavee yyvee. Sovittiin kauppatavarantarkistus, jossa esitin suhteellisen härskin tarjouksen perävalotakuulla. Sigma-sutturan ja minun parisuhde päättyi tuona heinäkuisena päivänä. 

 

Elämä on hymyillyt siitä asti. Vaihtamalla ihan oikeasti paranee moni asia. Kun ennen sain 20 kuvan sarjasta yhden tarkan, niin nykyään suhdanteet ovat toisinpäin. Piirtää kuin kuuma veitsi voihin ja on yhtä tarkka kuin sveitsiläinen kello. Ihastuin valokuvaamisen uudestaan, kun koin kerta toisensa jälkeen onnistumisentunteita katsellessani ottamiani kuvia. Innostuneena uudesta kalustosta rustasin vapisevin käsin kotikuvaustarjouksia. Ajattelin, että halvalla menee mutta menkööt. Halusin päivittää itseäni, kasvattaa osaamistani ja rakentaa jotain uutta. Epäilin kuitenkin tovin, että niinköhän kukaan jaksaa minulle hevosiaan esittää kameran edessä. Minulle on tarjottu sen jälkeen ties mitä hienoja yksilöitä kuvattavaksi ! On parasta kaveria, uutta hevosta, suomenhevosta järvimaisemassa ... ! Ja minä imeydyn joka kerta enemmän ja enemmän valokuvauksen maailmaan.

Ensimmäisenä liityin facebookin jokaiseen valokuvausryhmään jonka vaan saatoin keksiä. Oli mallihakua, kuvien kaatopaikkaa ja kuvien showroomia. Aloin harjoitella kuvaamaan muutakin kuin hevosia (sen tosin hylkäsin nopeasti, luonto tulee joskus liian lähelle herkkää sieluani). Sen jälkeen aloin vakavasti harkita valokuvausnäyttelyn asettamista, ottaa taas yksi askel kohti unelmien täyttymistä. Viimeisenä muttei vähäisimpänä raskin luopua hyvin palvelleesta kuvanmuokkausohjelmastani, kun vaihdoin Paintin Photoshoppiin. Ja aukesi kokonainen uusi maailma.

 

Etelä-Suomen parhaita puolia on tapahtumien kirjo. On näyttelyä, estehyppelöintiä, askellajeja, raveja ja kouluratsastusta samana päivänä. Viikossa on useampi päivä, lähes jokaiselle vapaapäivälle löytyy heppakisat kuvattavaksi. Ja tulen mielelläni kuvaamaan kilometrikorvauksella kaikki, jotka kuvia tarvitsevat ;) Suurin syy muuttooni oli, että pystyn viemään sekä ratsastusta ja valokuvausta ihan eri tasolle. Enkä ole muuttoani katunut.

-- Seuraa aaveen.nettiä instagramissa @aaveennet --

-- Facebookista löydät nimellä aaveen.net -- 

Kun me uutta kotia etsimään lähdimme

Blogini hiljentyi puolitoista vuotta sitten, kun aloitin opiskelut Kuopion Pelastusopistolla. Ensimmäinen lukukausi meni uuden ihmettelyssä, hevosta käytiin tallilla vain moikkaamassa pikaisesti. Toinen lukukausi meni arjen pyörittämiseen toiselta paikkakunnalta käsin. Kesä vietettiin kotona lomaillen. Kolmas lukukausi meni minulla ravaten pitkin Suomea opiskeluiden vaihdellessa paikkakuntaa tiheään tahtiin. Mutta nyt se kaikki on ohi. Minä valmistuin.

Valmistuminen pelotti etukäteen, sillä se merkitsi taas arjen muuttumista. Uusia haasteita selätettävksi. Uusia ystävyyssuhteita solmittavaksi. Taakse jäi koulun turvallinen penkki ja pöytä, opettajien rohkaisevat sanat puheluviidakossa. Työllisyystilanne huoletti minua. Tuttu ja turvallinen paikkakunta läheltä kotia vai jotain aivan uutta toisella puolella Suomea. Päätin ottaa riskin, nyt on lähdettävä tai ei koskaan.

Etsin siis tallipaikkaa maailman parhaimmalle Pontukselle Keravalta ja sen välittömästä läheisyydestä (n. 20 min ajomatkan päässä). Olemme vähään tyytyväisiä; kokopäivätarhaus, hyvät ratsastuspohjat (+/- maneesi), laadukas heinä ja luotettava hoito. Tietysti jotta vähän voi rankata paikkoja alas, niin tarvitaan myös säilytystilaa tarvikkeille ja trailerille, jotain maastotien pätkää, ihmiselle vessa ja mahdollisuus kylmätä hevosen jalkoja.

Me ollaan vuokralaisena ihan mahtavia. Yhtään tallivuokraa ei ole minulla ikinä ollut rästissä, sekä hoidan asiat niinkuin ne sovitaan. En sählää ja sovella itse, vaan toimin ohjeiden mukaan. Pontus puolestaan on kaikkien kaveri, mutta osaa ulkoilla yksinäänkin. Hajuton ja mauton ruuna, kuten sanottua. Tyytyväinen heinätarjoiluun ja sisälle hakemispalveluun. Osaa Pontus aika virkeäkin olla ja aiheuttaa harmaita hiuksia, mutta ne ovat vain ja ainoastaan ratsastaessa aiheutettuja ;) kotihallin nurkat kun voi Keltsin syödä vielä vuodenkin jälkeen. Kipurajaa tallipaikan hinnalle en ole ajatellut. Lähemmäs 800 euroa hirvittää, mutta jos palvelu kohtaa kaikki tarpeeni, olen sen valmis maksamaan. 

Tietysti tähän settiin tarvitaan maanläheinen valmentaja joka on valmis nousemaan selkään läpiratsastaakseen Keltsiä, uutta kengittäjää hoitamaan kavioita, hoitajatyttöä kisoihin pitelemään aisoissa herkkää kouluruunaa, vuokraajaa auttamaan silloin kun itse ei vaan pysty eikä kykene. Unohtamatta valokuvaajaa, koska kollegat on aina hyvä pitää lähettyvillä. Niiden aika koittaa myöhemmin, sillä ensimmäisenä tavoitteena on saada katto molempien pään päälle (erillinen toisistaan). 

Uuden tukiverkon luominen tyhjästä on jännittävää, mutta samalla hauskaa.

Kuvat on ottanut Pontuksen tämänhetkinen vuokraaja Katri 3. joulukuuta 2016. Olimme ensimmäistä kertaa hankitreenissä tälle talvelle ja Pontus vei minua kuin litranmittaa haluamaansa vauhtia... 

Koko kesä kisoissa

Tästä lähdettiin. Ootus yritti pistää minulle luuta kurkkuun, mutta dont fuck with me -asenne sai aikaan työvoiton

Oma aktiivisuuteni blogin puolella jopa ihan yllättää. Kirjoitinhan viimeksi kuitenkin vasta vajaa puoli vuotta sitten. Oma innokkuuteni kirjoittaa julkista päiväkirjaa on lopahtanut melkoisen pohjamutiin, enkä ole jaksanut katsella muidenkaan tekeleitä. En siis tiedä missä blogimaailmassa mennään. Ei ole mitään käryä. Orastava kuumetauti sai kuitenkin ilmeisesti pääni sen verran pehmäksi, että päätin kirjoittaa muutaman rivin kuulumisia. 

Kesä vietettiin Pontuksen kanssa kotona. En yrityksistä huolimatta työllistynyt kesäksi minnekään, joten oli vain ja ainoastaan järkiveto tuoda ruuna vanhalle kotitallille. Treenattiin yhdessä kamujen kanssa, käytiin uimassa, öllöteltiin laidunlomalla ja kilpailtiin. Pontus on aina kovin onnellinen päästessään vanhalle kotitallille takaisin. Sillä pyyhkii ihan hyvin Kuopiossakin, eikä sillä varmasti ole mitään valittamista eloonsa siellä. Sen silmät vain loistavat aivan eri tavalla ollessaan maalaishevosena koko päivän ulkona. Ja se on erityisen hyvä ratsastaa kesäkodissaan! 

Joku voinee muistaa, että Ootuksella voisi sanoa olevan ramppikuume. Valkoiset aidat tunnetusti syövät keltaisia kouluratsuja, joten paikalta pitää joskus karauttaa auringonlaskuun Bonanzan tahtiin. Reilu vuosi sitten käynyt onnettomuus maastossa on varjostanut itseluottamustani aika rankasti vielä viime kaudella, mutta aika korjaa haavat. Tällä kaudella olen ottanut Pontuksesta ja sen tölleröinnistä niskaotteen, joka on kantanut hedelmää radoilla. 

-- Kesä polkaistiin käyntiin Ylivieskan 2-tason kilpailuissa, kun Keltaisesta muuttui tuhma sekunnin sadasosassa. Ravikiemura muuttui rodeoksi useampaan kertaan, mutta sihisin vain huulten välistä Pontukselle rumia sanoja. Toinen rata meni täysin tyynesti ilman porsasteluja minun saadessa työvoitto. Jälkeenpäin naurattaa, varsinkin tuomarin kommentti: "ehkä vähän tuhma." Kaikki kuvat on ottanut Mia Mäki-Maunus / miutsin.net --

Kilpailukesä avasi silmiäni myös monessa muussa asiassa, joka sai miettimään omia toimintatapojani. Valmentaja kuiskuttaa korvanappiin verkassa ja hevosta talutetaan kahta puolen radalle. Ruoskitaan oma osaaminen radan jälkeen maanrakoon, kun voltin loppupuolisko läsähti. Tai vaihdot eivät tulleet joka toiselle. Tai sitten ollaan avoimen kateellisia kun samalla kyydillä tullut kilpakumppani saa paremman tuloksen. Itketään ja raivotaan varikolla, piestään hevonen kyytiin. Haistatellaan mukaan lähteneille apukäsille. Syytetään tähtien ja planeettojen akseleita, miksi meni vikaan.

Minulla ei valitettavasti ole valmentajaa mukana kilpailuissa. Jos olisi, voisi tulostaso olla täysin eri. En ratsasta valvovan silmän alla kuin muutaman hassun kerran kuussa. Opetellaan asioita kantapään kautta Pontuksen kanssa ihan keskenämme, joten siksi tuntuukin välistä niin isolta jutulta tehdä ihan kelvollinen laukasta pysähtyminen. Itse olen vilpittömän onnellinen saatua radan loppuun, kun alla on hevonen joka voi tehdä palttiarallaa mitä tahansa. Vaikka voltin takaperin ilmassa. Se, että jäikö joku kulma nyt liian loivaksi on aika maallista. Hevonen kehutaan vuolaasti, kun se aukaisee kuolaintarkastuksessa suunsa nätisti, vaikka se olisi juuri heittänyt ritolat radalla. Apukädet ruokitaan ylihinnoitellussa buffetissa päivän mittaan useaan kertaan, jotta lähtisivät toisenkin kerran ja kotimatka menee kiitellessä. Kisoissa pitäisi olla kivaa. Ihan oikeasti. Ei kannata tulla naama nurinpäin radalle, mättää hevonen kättä vasten ja haukkua tuomari kaikille "kun keskiravista tuli vaa 5.5, mä haluisin nähä ku se menee keskiravii". Ehkä pitää olla pikkuisen naiivi, jotta voi olla niin onnellinen kilpailuissa minun tavoin, niin mitättömistä asioista. Tai siitä, kun kaikki on mennyt ilman vahinkoja. 

© Maiju Laitinen / fotokolo.net

© Maiju Laitinen / fotokolo.net

 

 

© Kitta Hyttinen

-- Kesän tavoitteena oli (jälleen) hankkia kvaalit. Tässä oltiin kvaalijahdissa Kuopiossa, jossa Pontus himmaili käsijarru päällä, enkä vielä uskaltanut ratsastaa tarpeeksi rohkeasti sitä pelätessäni rodeota. Mutta Keltainen kantoikin minut selässään ilman kommervenkkejä aina lopputervehdykseen asti, joka sai hymyn herkäksi. Suurin osa kuvista Tiia Tahvanainen -- 

Kesän aikana huomasin, kuinka Pontus on ehkä ihan vähän aikuistunut. Asiat jotka ennen muistuttivat maailmanloppua, olivat tällä kaudella vain enää vähän jännittäviä. Kuten esimerkiksi halliverkka. Tai tuomarinauto. Tai yleisö. Pitkän kuljetusmatkan jälkeen kisasuoritus todennäköisemmin on paljon jännittyneempi, kuin naapurissa käydessä. Sinänsä aika ikävä yhtälö, koska täällä idässä "naapurikisat" on helposti kahden tunnin ajomatkan päässä. Tärkein huomio on kuitenkin omassa ratsastuksessa ja sen vaikuttamisesta hevoseen, niin sanottu kouluratsastuksen feng-shui. Jos minä kirraan ja jännitän, niin on se vähän sama kuin heittelisin palavia tulitikkuja nurkkaan. 

Kausi lopetellaan lauantaina kotitallin pikkukisoihin. Tuleva talvi tuo muutoksia sekä minun että Pontuksen elämään, mutta ennenkuin pyörimme muutoksentuulissa on treenikuviot selvät. Toiselle voimaa kantamiseen ja notkeutta lisää. Toiselle pari pullaa poskeen vähemmän, niin ei tarvii toisellekaan sitä voimaa niin paljon kehittää.

 

-- Kauden piti loppua Pieksämäelle, jossa Pontuksen kippo meni nurin. Kuuman kosteana hellepäivänä matkustettiin painostavien pilvien alla miltei 3 tuntia kilpailuihin, jossa kilpailupaikka oli täynnä polttiaisia ja ampiaisia. Herkkis Keltsi veti herneet (tai ampiaisen) nokkaan juuri ennen toista rataa, joka kiiruhdettiin pikavauhtia jännittyneenä läpi. 

Kaikki kuvat Suvi Nieminen. --

-- Kiuruveden aluemestaruuksien avoimessa luokassa Pontus yritti kaikkensa rataa kiertäessä. Ansku yskäisi laidalla, josta Keltsi päätti että nyt saa riittää. Hänen Keltaisuutensa yritti paeta paikalta ja ottaa kaikesta mahdollisesta uuden kimmokkeen, mutta itsevarmasti rynkytin ruunan apujen väliin ja tein kauden parhaan radan. Keskiravistakin irtosi 7,0 ! 

Kaikki kuvat ak.galleria.fi -- 

© A. Eskelinen

-- Kotiseuran seuramestaruuksissa sain villin idean kokeilla kankisuitsitusta. 1-tason kilpailut ja mukava ohjelma, niin mikäs sen parempaa paikkaa kokeilla uusia asioita. Pontus ihmetteli rivakasta nivelsuitsituksen vaihtoa kankiin, eikä kestänyt radalla aika voimakasta jalkaa keskilaukassa. Ruuna mynnähti ja esitti pienen protestin, mutta tultiin loppuun asti - eikä tässä vaiheessa kautta jaksanut mikään ulkopuolinen järkyttää ;) --

Kun minä itseni ylitin

Tampere vaihtui koti-Kuopioon. Kevät teki tuloaan ja minä ratsastin ensimmäistä kertaa ruunallani miltei kahteen kuukauteen. Satoi kaatamalla ja Coldplay lauloi: "put your wings on me, wings on me, when I was so heavy, pour on a symphony". Olin onnellisempi kuin aikoihin: oma ruuna ja kaikki se, miksi minä opiskelen kiteytyi siihen vapauden tunteeseen hevoseni selässä.

En tiedä vieläkään mitä ruunalleni oli tapahtunut; talvella kadonnut vasen laukka oli löytynyt takaisin vahvempana kuin koskaan. Laukan pystyi nostamaan käynnistä, eikä ruunani hermostunut minun taittaessa kentän metrejä harjoitusravissa. Ilmoittauduin jo Tampereella ollessani koulukilpailuihin; viikonlopun aikana neljä eri rataa. Joku sanoi minulle, että pitäisiköhän sinun vähän harjotella. Pitäisi, olisi minulla viikko aikaa palatessani Kuopioon. Vaikka päivät kuluivat nopeasti, olin levollisin mielin kisaviikonloppua varten. 

Helppo C © ak.galleria.fi

Helppo C © Maiju Laitinen / fotokolo.net

Helppo C © Maiju Laitinen / fotokolo.net

Kilpailuja edeltävänä päivänä valmentajani ratsutti Ootuksen, jonka jälkeen ratsastin itse yhden radoista kolme kertaa läpi. Koin valtavan ahaa -elämyksen puolipidätteistä, jolloin Ootus kasvoi kolmekymmentä senttiä säästään ylöspäin. Se muuttui kevyeksi ja eteenpäinpyrkiväksi, jolla oli nautinto ratsastaa. Lähdin entistä varmempana viikonlopun koitoksiin. 

Jotkut teistä saattavat muistaa, että Ootus ei ole mikään pomminvarma kilparatsu, vaan saattaa nätisti sanottuna saada paskahalvauksen radalla, kytätä kaikkea ja sinkoilla päämäärättömästi. Viime kaudella saimme kaksi hyväksyttyä tulosta, joista kumpikin oli enemmän tai vähemmän jännittyneisyyden vuoksi rikkonainen. Se heijastaa minun jännitykseni itseensä ja noidankehä onkin valmis... Olemme tarjonneet kansanhupia ja koko rahalla viihdettä yleisölle useamman kerran. 

Helppo C © ak.galleria.fi

Helppo C © Veera Lappeteläinen

Lauantaiaamuna verryttelyssä mietin, otinko tallista oman hevoseni. Ootus oli kevyt, rento ja ennenkaikkea kuulolla. Se oli lastautunut kuin ajatus vain tuntia aiemmin ja ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että hevoseni on ehkä aikuistunut. Kuitenkin ravatessani radalle itselle nousi luu kurkkuun asti. "Voi paska, mitähän tämä nyt keksii" ajattelin kiertäessäni tuomaripäätyä. Ootus selkeästi huomasi, että kuski istui kauhusta jäykkänä, muttei reagoinut mitenkään siihen. Korvat hörössä taapersi valkeita aitoja ympäri, kertaakaan vilkuilematta ympärilleen. Tultuani alkutervehdykseen rentouduin, sillä tajusin pääseväni ratsastamaan oikeasti radan tehtäviä läpi. Ensimmäistä kertaa ikinä. Ratsastin niin hyvin kuin ikinä osasin ja yllätyin itsekin kuinka sujuvia siirtymistä esitin rojahtelevalla ruunallani. Radan jälkeen minut kuulutettiin siinä vaiheessa luokan helppo C selkeään johtoon tuloksella 65,000 %. Toisen luokan verryttelyyn otin muutaman ravi-laukka -siirtymisen ennenkuin siirryin valkeiden aitojen sisälle. Kilpailuareena oli yleisön vierellä, häslinkiä oli enemmän kuin aamulla. Odotin taas Pontuksen kilareita, muttei se välittänytkään millään tavalla ympäristöstään. Se oli täysin apujen välissä, odottaen vain mihinkä suuntaan ohjeistaisin sitä. Päästyäni puoliväliin rataa tajusin, että taidan päästä radan loppuun asti - jo toisen kerran tänään. Keskellä kenttää suoritettu laukka-ravi siirtymisen Ootus esitti niin jouhevasti, että oli jo pakko kehua ääneen. Hieno ruuna. Kuitenkaan pontta ei ollut enää niin paljon, kuin aamulla,  Luokan helppo B suoritukseme jäi tuloslistaan 14/38 tuloksella 60,288 %. Iltapäivän kruunasi kunniakierros aamun ensimmäisestä luokasta keltainen rusetti Keltaisen päätä somistaen. Sijoituksemme oli 5 / 32. Olin yhtä hymyä jokseenkin villin kunniakierroksen ajan.

Helppo B © Maiju Laitinen / fotokolo.net

Helppo B © Katri Miettinen

 

tämä ja ylempi kuva palkintojenjaosta © Katri Miettinen

Sunnuntaina edellisen päivän metrit painoivat jaloissa molemmilla. Ootus oli selkeästi maitohapoilla, mutta kuitenkin kohtuullisen kevyt verryttelyssä, kun tuin sitä melko vahvalla jalalla. Koska en halunnut paahtavan auringon alla hiitata hummaani aivan loppuun, siirryin kilpailuradalle vain kymmenen minuutin verryttelyn jälkeen - mikä oli virhe. Ootus ei jaksanut toisen päivän alue KN Specialissa esittää aivan parastaan, eikä ollut aivan läpi kotaisin apujen välissä. Silti Keltainen suoritti positiivisella ilmeellä tehtäviä läpi, eikä kyseenalaistanut mitään. Siirtymisen vähän venyivät ja kuviot kärsivät, joten lopputuloksena saimme 56,500 % ja jäimme luokan loppupuoliskolle. Viikonlopun viimeiseen rataan, helppoon A:han, verryttelin vain tarpeellisen: Ootus olisi vielä kuulolla, kantaisi itseään siirtymissä paremmin, mutta jaksaisi pusertaa viisi minuuttisen ohjelman vastalaukkoineen ja pohkeenväistöineen läpi. Väsyneenä ja turhaantuneena se alkaa varmasti rettelöidä, joten yritin tsempata sitä verryttelyajan happy athlete -ajatuksella läpi: "hyvä polle, hienosti teit, *tap tap*". Tullessani keskihalkaisijaa pitkin aloituskaaviota en ollut enää varma itsekään, miten rata menisi. O silti rennosti ravaili kohti tuomareita, jolloin päätin vain ratsastaa kivalla fiiliksellä radan läpi, jotta Pontukselle jäisi hyvä fiilis kilpailuista. Esitin sujuvat, joskin teknisesti hiomista kaipaavat, pohkeenväistöt. Tullessani kolmikaarista kiemurauraa laukassa Ootus säpsähti ensimmäisen kerran koko viikonlopun aikana. En huomannut mitä, mutta nopeilla puolipidätteillä se taantui taas rauhalliseksi kouluratsuksi ja pääsin esittämään ohjelmaa loppuun. Esittämättä jätin keskilaukat, sillä en halunnut keittää katastrofia radalla. Haastava keskilauka - harjoituslaukka siirtyminen olisi varmasti ollut jo jokseenkin kaikensa antaneelle ruunalleni liikaa, jolloin keskikavio olisi varmasti noussut pystyyn. Tullessani lopputervehdykseen olin kuitenkin silminnähden tyytyväinen; elämämme toinen aluetason helppo A, tuloksella 56,522 %. Vaikka suorituksemme jäi tuloslistalla viimeisten joukkoon, ei se minun hyvää fiilistäni pilannut.

Helppo A © Maiju Laitinen / fotokolo.net

Helppo A © Maiju Laitinen / fotokolo.net

Kotitallilla katselin, kun Ootus juoksi onnellisena kavereidensa luo leikkimään pitkän viikonlopun jälkeen. Olin tyytyväinen itseeni, omaan ratsastukseeni ja siihen, kuinka jouhevasti kaikki sujui. Olin onnellinen hyvästä menestyksestä, taivaankappaleiden asennosta taivaalla ja Kultaisen Keltaisesta ruunastani.