Mummon kanssa maailmalla

Kaksi postausta olen alustanut ja raottanut kulissia ennen sitä kamalaa kisapäivää. Sitä sunnuntaita, jota kaduin heti ilmoittautumisen jälkeen (siis eihän mulla ole rahaa, ponikaan ei mene peräänannossa ilman gramaaneja ja vettäkin pitäs sataa). Mutta, kotikisat on aina kotikisat, niissä kun on käynyt niin voi hyvillä mielin viedä ponin kotiin odottamaan seuraavia kotikaupungin kinkereitä. Näillä esityksillä mitä olen tuomareille tarjonnut täällä en kehtaisi lähteä yhtään merta edemmäksi kalaan. 

Kilpailupäivän aamuna meillä oli poikaystäväni kanssa minuuttiaikataulu, ylös, kahvia, tallille, poni kyytiin, äkkiä kisapaikalle. Olen aina hirvittävän hermostunut ja haluan olla aikaisin kilpailupaikalla, jotta voin panikoitua ratsastettavasta ohjelmasta, verryttelyn liian lyhyestä ajasta (ja silti aina yliverryttelen) ja kaikesta oheistoiminnasta. Tälläkin kertaa hermostuneisuus kostautui: Venta aisti mielenliikkeeni kävellessäni tallinkäytävälle tammani nautiskellessaan vielä aamuheinistä. PikkuMusta ilmoitti mielipiteensä hyvin selkeästi minusta paetessaan takaseinälle ja yrittäessäni lassota tammaani se vain hyökkäili kohti. Siinä vaiheessa paniikki nousi pintaan ja sydämeni takoi tietään ulos rinnasta - eihän me nyt ainakaan keretä kilpailupaikalle ajoissa!!! Totta kai tästä nousi kamala oravanpyörä: tamma näytteli minulle vain hampaitaan, mieheke odotti ulkona sateessa kunnes saan mustangini työnnettyä koppiin asti ja itselläni vain suuta kuivasi käsien täristessä. Olen ennenkin saanut  joutunut harjoittelemaan ei-niin-yhteistyökykyisen hevosen pyydystämistä karsinasta. Kikka on varsin yksinkertainen: kyllä uteliaisuus aina voittaa. Tälläkin kertaa yritettyäni ensin houkuttelua, sen jälkeen komentamista ja viimeisenä anelua tulin lopputulokseen, että pakko saada tamma haluamaan ulos karsinastaan. Avasin oven sepposen selälleen ja jäin nurkalle odottelemaan kyykyssä milloinka tamma suvaitsisi residenssistään astua maailmaan. Meni elämäni pisimmät viisi minuuttia, kunnes tunsin hengityksen niskassani ja livautin tammani päähän riimun kiinni. Tämän koitoksena alkoi valtataistelu, joka päättyi minun voittooni saadessani PikkuMustan takajalat ulos karsinasta. Sen jälkeen tamma oli yhtä aurinkoinen ja iloinen, kuin aina ennenkin.

oon oikeesti järkyttyny kun katon näitä kuvia, oonko oikeesti noin fatty bomba?!

Työnsin Ventan kilpailukamppeissaan ennätysvauhtia traileriin ja lähdimme pihasta nilkka suorana kaasupolkimella. Nyt olisi tosi kiire, Ventan kanssa leikkimiseen meni aivan liian kauan kuin olin ajatellut. Saavuimme kuitenkin naapuritallilla olleisiin kilpailuihin ensimmäisten joukossa, täysin ajallaan. Kyyditettävä pikkuheppa oli hyvin malttamattomana kyydissä ja ryskytti lattiaa etusillaan minkä kerkesi. Ponikokelaana toimineen poikaystäväni tehtävänä oli komentaa protestoivaa ponia, mutta kuulin kilpailualueen toiseen päähän vaativan etujalan takomisen. Riensin pikaisesti takaisin katsomaan tilannetta ja samantien kun Venta kuuli heleän ääneni loppui protestoiminen. Purin tammani yksin ulos trailerista ja lähdin suorinta tietä kohta verryttelyä, jotta kerkeäisin kävelemään ulkona ennen varsinaista verkka-ajan alkua, johon oli varattu ruhtinaaliset 15 minuuttia. 

Yritin saada tammaani kuulolle, se oli sinkoilemassa seinille ja menossa niin kauheaa kyytiä eteenpäin, etten pysynyt sen tahdissa mukana. Suuhun jäi kuitenkin hyvä maku verryttelystä, kerrankin sain ratsastettua kaikki askellajit läpi haluamallani tavalla ilman pelkoa, että Uljas Ratsuni väsähtäisi kesken suorituksen. Niinkin rankasta ohjelma olisi kuitenkin kyse kuin C-merkin koulurata. Itse suoritus alkoi lupaavasti, vähän kiemurtelua tervehdykseen saapuessa, kuitenkin ihan ok pysähdys ja liikkeellelähtö. Rata jatkui niin kauan ihan ok-kelpoisena, kunnes unohdin siirtyä käyntiin ja nostaa ensimmäisen laukan käynnin kautta. Laukkaamisen jälkeen alkoi PikkuMustan draivi: enemmän, enemmän, kovempaa, nopeampaa! Onnistuin kuitenkin jotenkuten säilyttämään istuntani ja kylmänviileästi annoin tamman kauhoa eteenpäin etusillaan aina lopputervehdykseen asti.

"hieman avoin muoto" really?

Lopputuloksena oli 58,333%, loppukommenttina mm. "hyviä pätkiä, tarkkutta suoritukseen, varo asettamasta liikaa, tarkempi tahti". Silloisessa hetkessä olimme sijoittumassa kolmanneksi, mutta lopullisissa sijoituksissa olimme 8/16, eli hyvästi puolessavälissä mikä on varsin normaalia Ventan kanssa minun ratsastamana - ja ollaan me monesti oltu jumbosijallakin. Luokan voitti siilinjärveläinen ratsukko tuloksella 65,833%.

Kotipihassa minulle sattui pahemman kerran ajatuskatko. Ponikokelas ei ollut vielä aivan varma takapuomin poisotosta, joten otin puomin itse. Tammahan tietysti oli jäänyt vielä etupuomiin kiinni (entisen kuskini kanssa kuljetimme Ventaa siten, että minä huolehdin ponin, hän trailerin) ja kun naapuritarhan ihanainen ruunan-rupsukka huuteli kutsuhuutoaan tammalle, tuli Ventalle kiire pois kyydistä. Yleensä se höllää heti tajutessaan olevansa kiinni, mikäli paine niskassa kasvaa. Tällä kertaa tamma kuitenkin nykäisi itsensä kerralla (onneksi, muistoa tuskin edes syntyi) irti, kun naru antoi lukon alta poikki. Kyseessä oli vanha ja rupuinen riimunaru, jonka pitävyyttä olen ennenkin miettinyt. Onneksi se, eikä uuden karhea salmiakkinaru yhdistettynä nahkapäitsiin, jotka eivät olisi varmasti antaneet periksi ennen hevosenniskaa.

Matkailu avartaa ja kotitallilta poistuminen kilpailuihin on taas tehty, mikä saa riittää toviksi jos toiseksi. Oma psyykkeeni ei kestä jatkuvasti kisaviikonloppuja kun stressaan niin paljon asioiden kulkua ja aikatauluttamista, että käydään vain huvikseen naapuritallien pikkukarkeloissa. 

Mitä mieltä olitte tämmöisestä, ns. perinteisemmästä hevosblogipostauksesta päiväkirjamaisesti? 

Mainitakseni vielä, kuvausolosuhteet ovat olleet haastavan maneesin ollessaan ennestäänkin pimeä ja niukalla valaistuksella. Tässä postauksessa kuvat toimivat lähinnä rytmittämään tekstiä.