Tasainen kelkkamäki

Viimeisin viikko on ollut niin hektinen, etten ole bloggeria edes juuri avannut. Anteeksi. Yleensä inspiroituessani kirjoittamisesta ajastan monta postausta tuleville päiville, jotka sitten avautuvat bloggeriin ajastimen kellon tikittäessä pykälään. Viimeiset päivät olen kyllä roikkunut enemmän tietokoneen syövereissä, kuin tallilla ja töissä yhteensä, mutta aktiviteettini on ollut melko ohjailtua. Olen ollut huolesta sekaisin ja etsinyt tietoa kissasairauksista. 

Kirjoitin jokunen aika sitten Kissanpoika sairastaa -postauksen, jossa kerroin vanhan kissaherrani Tahvon heikentyneestä terveydentilasta ja eläinlääkärikäynneistä. Niitä käyntejä on valitettavasti tullut lisää ja kissan olo on ollut hyvinkin sahaava. Toisena päivänä väsynyt ja voimaton kissa saattaa seuraavana päivänä olla täynnä tarmoa. Olen googlettanut tuhansia artikkeleita eri kielillä kissojen ylätiehengitysongelmista aina munuais- ja maksavikoihin. Olen oppinut paljon, mutta tieto on lisännyt tuskaa. En ole voinut olla naivi ajattelemalla "kyllä tämä tästä", kun kaikki merkit on ilmassa, että tämä ei tästä juuri parane.

Tahvon kuiva niiskuttaminen vaihtui noin viikko sitten räkäisyydeksi ja limaisuudeksi, tuhansiksi aivasteluiksi ja niiskuttamiseksi. Muutaman päivän aivasteltuaan sillä alkoi tulla verta nenästä, joka viimeistään viittasi poski- ja nenäonteloissa olevaan tulehdukseen. Suusta tuleva veri olisi huolestuttavampaa, sillä se tulisi keuhkoista / mahasta. Lisäksi muuten kissan yleisvointi pysyi vakaana. Satojen eri puheluiden jälkeen maan johtaville kissalääkäreille ja omille kotilääkäreille sai minut vakuuttumaan, etten löisi kirvestä vielä kiveen. Kissan limakalvot voivat pitkittyneen nuhan aikana kuivua siinä missä ihmisenkin, jolloin verta alkaa tulla. (Ja nyt haluan tarkentaa, että verta ei pulpunnut / suihkunnut / valunut runsaasti, pieniä noroja räkään sekoittuneena).

Nyt on käytössä antibioottikuuri ja muutaman päivän jälkeen kissan vointi on kohentunut. Se on alkanut itselleen tyypillisesti mouruamaan perääni, tulemaan syliini katsomaan televisiota ja ulkoilemaan normaalimmin. Viikko sitten kissa oli vaisu, jopa apaattinen. Nyt sillä on selkeästi enemmän omaa tahtoa, haluja ja tarpeita elämässään. Ehkä tämä vielä tästä, vaikka jatkoajalla jo mennäänkin. 

Pakkorakkautta! 

Laukkaamisen ihmeellisyys

Wikipedian määritelmä laukalle on seuraava: "Tavallinen laukka on puhtaana kolmitahtinen askellaji. Yksi ristikkäinen jalkapari laskeutuu maahan samanaikaisesti." Eli aivan tavallinen askellaji, joka pitäisi minunkin ratsastajana hyväksyä ja oppia. Yksi valmentajistani kerran sanoi, ettei hevosta tarvitse opettaa laukkaamaan. Ratsuhevonen osaa sen ihan hyvin itsekin, mutta laukka on silti askellaji, joka täytyy olla ratsastettavissa. Ja luonnollista kyllä, laukassakin voi vaatia tekemään töitä.

Minä olen aina ollut huono laukkaamaan. Tuntiratsastaja sisälläni nostaa päätäni aina, kun puhutaan laukkaharjotteista: ratsastustunnin loppupuolella, yleensä muutama kierros pääty-ympyrällä. Ei treenamiseksi, vaan ratsastajien ja hevosten mielenvirkistykseksi. Laukkaaminen on tullutkin eräänlaiseksi tabuksi minulle, ehkä silloin tällöin. Ei edes joka kerta. Laukassa ei oikeastaan tehdä töitä, mennään muutama kierros ympyrällä ja jatketaan huonon siirtymän kautta ravissa työskentelyä. En osaa edes istua laukkaavan hevosen selässä kunnolla! Ratsastustunneilla ei laukattu vähäisen tilan vuoksi. Kotona en osaa puolestaan laukata, koska en ole ikinä oppinut laukkatyöskentelyyn.

Talvella tulee kenttätyöskentelyssä laukattua entistä vähemmän. Ravissa tuntuu, että pakka pysyy kasassa ja humma pystyssä. Laukkaaminen tuntuu huteralta ja hokki lipsuu uhkaavasti jäällä. Tuntuu, että kohta retkotamme Keltaisen kanssa molemmat kyljellämme jäisellä kentällä. Neljä hokkia jalassaan ei tunnu riittävältä laukkaharjotteisiin. Jäätävät sääolosuhteet ja ratsastajan yltiövarovaisuus ovat johtaneet meidät eräänlaiseen laukkataukoon. 

Kun laukkaharjoitukset rajoittuvat satunnaisiin keskiympyröihin loivilla kaarteilla voi jokainen arvata mihinkä se johtaa. Ootus on ollut kuin hurja leijonamieli laukkaharjotteissa, kun suu kloksaa ärsytyksestä, tukka hulmuaa tuulen vihmotessa ja hevonen tuntuu viimeiseen viritetyltä kilpa-autolta. Pitäisi saada mennä enemmän, kovempaa, pidempään, enemmän ja enemmän! Noidankehä alkaakin olla valmis: jännittynyt hevonen, joka haluaa purkaa energiaa vauhtiin, liukas pohja ja myyttinen laukka pienissä pätkissä. Mitä enemmän laukkaa pantataan sitä voimakkaampaa se on seuraavalla kerralla.

Alan ilmeisesti tätiytyä ratsastuksellisesti, kun laukkaaminen tuntuu jo hurjalta. 

8.2. Hiihtoratsastus, Haapajärvi

Hiihtoratsastus on laji, jota en ole vielä ikinä valokuvannut. Olen kuvannut raveja, mätsäreitä, ratsastuskilpailuja, työajoa ... mutta hiihtoratsastus on aina jäänyt uupumaan. Vauhdikas laji on kameraystävällinen ja kun facebookin tapahtumasivulle ilmestyi lähistöllä järjestettävät hiihtoratsastuskilpailut, oli minun suorastaan pakko päästä valokuvaamaan lajia. Haaveilin jo hyppyreistä, tiukoista tilanteista ja vauhdin hurmasta ikuistettuna.

Muutama viikko takaperin, kun kilpailut järjestettiin koin hiuksen hienon pettymyksen. Ei hyppyreitä, katsojien paikka oli lumivuorella. Pieni määrä osallistujia. Valjakot kiertivät rataa, jota reunusti tehdasalueen maisema. Kuvat puhuvatkin puolestaan, tällä kertaa hieman surulliseen sävyyn.

-- Kaikki kuvat Haapajärveltä ovat katsottavissa täällä. --

Tuhat ja yksi valokuvaa

Viime aikoina hevosblogeissa on esiintynyt paljon "joka tallin oma kotistudio" -valokuvia, jotka lippulaivana tietoisuuteen toi Valokuvaus Tuulia N. -blogi. Näin välihuomautuksena kaikille, että Tuulian blogi on käymisen arvoinen jokaiselle, joka haluaa ottamaan parempia hevosvalokuvia tai vain nauttiakseen hienoista heppakuvista.

Pikatiivistyksenä joka tallin kotistudiokuvin on, että hevonen tuodaan oviaukkoon siten, että valo osuu hevosen päähän, muttei muualle. Tallissa ei saa olla valoja päällä. Tämä perinteinen valolla leikkimisidea ei ole uusi: isossa maailmassa monet orimainoksien ja hevostavarakatalogien valokuvat on toteutettu tällä idealla. Itse hyödynsin ideaa mm. ylioppilaskuvissani ja valokuvatessani Ventaa entisellä kotitallillamme kolme vuotta sitten. 

Ootuksesta kuitenkin vastaavat passikuvat puuttuivat, joten muutama viikko sitten oli keltaisen ruunan vuoro olla studiokuvissa. Itse kuvaustila ei ollut paras mahdollinen, joten jälkikäteen jouduin tummentamaan koko taustan tummaksi. Mielestäni kuvankäsittely onnistui kuitenkin kohtalaisen hyvin, eikä nopealla vilkaisulla huomaa, että kuva on jälkikäteen rakennettu pikseli pikseliltä. Ruuna-raukka ei ole vielä ymmärtänyt, että mikäli se olisi kiinnostuneen näköinen kameran etsimen läpi tuijotettuna, olisi kuvaustilanne hetkessä ohi. Nyt jouduin sihisemään ja suhisemaan (olin itse myös ruunan ohjaksissa), joten Ootuksen ilme on vähintäänkin ... epäluuloinen.

 

 

Tätä et muuten tiennyt meistä!

Otetaan perinteisen "10 faktaa minusta ja hänestä" -postaus. Pieniä yksityiskohtia, jotka eivät ole selvillä ehkä kaikille tallikavereillekaan, mutta ne pienet jutut tekevät meistä juuri sen, mitä me olemme. Aloitetaan keltuaisesta, eli Ootuksesta.

1. Ootus hamuaa suullaan kokoajan jotakin. Raippaa maasta, ihmisen takin huppua, riimunarun ketjua... Monesti leikkiessään raipalla on Ootus huitaissut itseään sillä. Sen jälkeen se katsoo minua syyttävästi, kunnes taas huitaisee itseään...

2. O on hitain tuntemani hevonen syömisen suhteen. Se tuumailee ja ihmettelee lounaan välissä paastoten, kunnes taas palaa syömään eväitään. Hitaasti mutta varmasti. Sillä välin kun Ootus vasta alkaa maistella väkirehujaan, ovat muut hevoset imuroineet heinänsä viimeistä kortta myöten.

3. Eniten Ootusta kiukuttaa käyntityöskentely, koska se ei haluaisi muuttaa luonnollista käyntiään. Käyntiväistöt, avot ... ovat inhokkijuttu sekä minulle, että Ootukselle valmennuksissa. Kävelyhommissa ruunalla menee helposti herne nokkaan ja se jää keskelle kenttää harjoittamaan espanjalaista käyntiä sanoen: "kävele vittu ite".

4. Tällä hetkellä Ootus tarhailee yksin, mutta spedeilee yksinkin koko tarhan mitallaan. Kun muut hevoset pyllertävät polkuja pitkin, niin Åke karauttaa kiitolaukalla hangen läpi. 

5. Loppusyksystä ruunalle kehittyi pienimuotoinen ovikammo, kun viereisestä karsinasta päälle yritti hyökätä vihainen tamma. Onneksi kalterit olivat välissä, mutta Ootus-parka hyppäsi ovenkarmeja vasten, kuriutuen satulastaan ovenpielessä. Nykyään Ootusta täytyy hieman rohkaista tulemaan tästä kyseisestä oviaukosta.

6. Ootus venyttelee kuin kissa aamuisin käytävällä. On huvittavaa seurata, kun niin iso hevonen taipuu niin alas käytävään, että sen vatsa koskettaa betonilattiaa. Ruuna pitää paikkansa kunnossa harjoittamalla itsenäistä venyttelyä.

1. Olen tehnyt viimeisen kahden kuukauden ajan pelkkiä ilta- ja yövuoroja lukuunottamatta kolmea aamuvuoroa. Pidän iltavuoroista, sillä minulle jää koko päivä aikaa leikkiä Ootuksen kanssa. Joskus silti kaipaan (lue: maanantaisin, koska Walking Dead) television ääreen iltaisin.

2. Lempieläimeni ei ole suinkaan hevonen, vaan kissa. Jos saisin olla mikä tahansa eläin, olisin rakastettu kotikissa, joka olla öllöttelisi nukkua päivät pitkät. 

3. Minulla on haaveena olla tatuoituna miltei täyteen leuasta alaspäin ennenkuin jään eläkkeelle. Lienee turha sanoa, että I <3 tattoos. En kuitenkaan suosittele ketään hankkimaan kuvia kotihakkaajilla, enkä ulkomaiden rantakohteissa. Huolehdi aina oma turvallisuutesi tatuointia ottaessa, sillä likainen neula altistaa sinut monille tartuntataudeille. Muista myös harkita huolella, mitä ihollesi laitat.

4. Toisin kuin Ootus, en osaa venytellä tai verrytellä itseäni. Olen jäykkä kuin rautakanki ja kärsin usein voimakkaista lihasjumeista. Pahimmillaan olin viikon sairaslomalla pääni jumahdettua katsomaan oikean olkapään yli.

5. Minulla on kirkkaanvihreä Lada, joka täytti tänä vuonna 41 vuotta. Isäni kanssa kävimme hakemassa Latukan vuonna 2010 Virosta, Mustanmäentorilta. Isäni opetti minut kotikoulussa ajamaan autoa - eikä ihan mitä tahansa autoa - vaan Ladaa. Larpalla ajoin inssit, sekä toisen vaiheen liukkaan ajon kauhusta kankea tutkinnonvastaanottaja vierelläni. Mikä tahansa auto ja traktori on ollut helpompi ajaa, kuin kevyt peräinen ja takavetoinen Lada, jolla kävin monesti näyttämässä kylillä ajamisen mallia kylänkolleille. Lada on edelleen omistuksessani.

6. Kun etsin uutta hevosta Ventan jälkeen, päätin että aikarajana olisi lumen tulo maahan. Mikäli en siihen mennessä olisi hevosta löytänyt, lopettaisin talvikauden ajaksi etsinnät. Ootus löytyi kuitenkin kauan ennen, kuin lumipeite satoi maahan asti. Hyvä niin.

Yllättävä riemuloikka

Takana häämöttävän suoran päässä oli riemukaarta ja -loikkaa

Tiistaina olimme maastoilemassa Ootuksen kanssa täysin normaalisti. Lähdimme tallin pihasta puoli yhdeltätoista taittamaan tavanomaistamme reittiä läpi rauhallisen metsäreitin uudelle hiittilenkille ja takaisin. Matkaa olisi edessä vain muutamia kilometrejä, ajatuksena tulla tallille nopeasti takaisin. Kertailin jo mielessäni päivän ohjelmalistaa ennen neljältä alkavaa iltavuoroa.

Viime aikoina kentällä laukkaaminen on ollut niin pannassa, että päätin taitaa alkuravien jälkeen matkaa rauhallisessa laukassa. Semmoisessa laukassa mikä kelpaisi rataesteille. Jalustimien varassa olin kevyessä istunnassa koko matkan, samalla kun ruunan pitkä askel taittoi matkaa. Ootus aina välistä bongasi metsätien viereltä jotain tuijotettavan arvoista, mutten antanut sen jäädä luontoa ihmettelemään. Matkan tulee jatkua vaikka mikä olisi.

Lopulta tulemme viimeisen suoran päähän, on aika jarruttaa raville ja hölkätä hetki ennen kunnon kävelyä. Tehdessäni pidätteen Ootus nykäisee päänsä etujalkojen väliin ja pukittaa, sanoen suorastaan "haista paska". Ruunan tasapaino pettää ja sen ainut tapa pysyä pystyssä on hypätä metriseen lumihankeen, jossa se säikähtää lumen määrää ja pukkaa toisen kerran. Ja kolmannen. Itse yritän muka-rauhallisella-äänellä rauhoittaa hevosta, roikkua harjassa ja nähdä minne ruuna loikkii. Ootus hyppää takaisin tielle ja pukittaa sarjan isoimman pukkinsa, josta minä irtoan riemuloikkaani. Katsoessani ohjia kädessäni näin Ootuksen kokonaisuudessani allani, jolloin mietin vain että tästä en ehkä satulaan enää pääse. Mutta ohjista en päästä irti.

Painovoiman saatellessa minut maankamaralle ote ohjista irtoaa ja Ootus sinkoutuu kaiken järjen vastaisesti suoraan lumihankeen. Nousen istumaan ja parahdan ääneen: "Et sinä Ootus voi jättää minua tänne!!! Tule takaisin!!". Ootus kääntyy ja könyän sen selkään takaisin. Kävelemme rauhassa tallille, ruuna on sähköä niellyt ja hiestä litimärkä. Minä istun kyydissä pölmästyneenä. Tallissa selkään ja hartiaan alkaa juilia, mutta hevonen vaikuttaisi olevan kunnossa. Kipu kasvaa kokoajan, päässä humisee. Ehkä tästä mentäisiin lasarettiin.

Lääkärissä minulle todetaan lohdullisesti "selkä ja/tai kaularanka murtunut". Tuntien odottelun ja useamman röntgenkuvan jälkeen minut todetaan kuitenkin säikähdyksellä selvinneeksi, ainoastaan lihaksiin kovan iskuvoiman saaneeksi. Sairaalan laverilla oli kuitenkin aikaa miettiä välikohtausta metsässä. Ootus ei ole vielä koskaan pukitellut minulla puolen vuoden aikana. Ei tarhassa, ei laitumella, ei ratsain. Kerran se heitti yhtä takajalkaa kun pyysin liian nopeasti liian vaikeita. Mikä ihme sen sai sitten pukkaamaan metsässä?

Lopputuloksena tulen siihen, että en valmistellut siirtymää oikein ja käytin liian nopeasti kättä maastokuolaimilla. Ehkä Ootus pukkasi kuolaimen (olympia) aiheuttamasta paineesta, ehkä se säikähti. Mulkkuilua se pukkaaminen ei kuitenkaan ollut. Seuraavana päivänä kävimme metsässä ihmettelemässä maisemia. Ootus oli ketjunarun päässä yrittäen pelätä jokaista risun heiluntaa. Lopulta ruuna antoi periksi, ymmärtäen että minulla ei ollut aikomuksenakaan lähteä sen hysteriaan mukaan. Täytyy vain toivoa, ettei ruuna oppinut millä tavoin ihmisen saa karistettua kyydistään... Se on nopea poika oppimaan kaikista huonoimmat tavat kerrasta.

Hammasrivit tasapainoon

Me molemmat kävimme hammaslääkärissä viime viikolla. Minulta poistettiin toinen alaviisuri (se muuten sattui...) ja Ootus kävi rutiininomaisessa hammastsekkauksessa Equi-Hampaan toimesta. Ostaessani Keltaisen ruunan se oltiin juuri raspattu ja rokotettu, joten en kokenut akuuttia tarvetta tutkia ruunan hammaskalustoa heti trailerin kaarrettua kotipihaan. Kun tallilla oli useampi hevonen tulossa samaan toimenpiteeseen laitoin nimemme listaan - eihän se ainakaan haittaisi jos sinne suuhun kurkkaisi?

Ensimmäinen kommentti oli: "joo, tää on tosi hyvä. Vähän on piikkejä, mut tosi hyvä". Ootus raspattiin karsinassa irrallaan ja ilman rauhotteita. Ruunan ilme kertoi enemmän kuin tuhat sanaa ja se yritti vähän väliä hakeutua taakseni piiloon "miksi annat tämän tapahtua minulle" -ilmeellä. Kuitenkaan pelkäävää tai jännittynyttä hevosta ei Ootus ollut nähnytkään. Vähän vain oli epämiellyttävää - samalla ilmeellä minäkin hammaslääkärin tuolissa makasin. Homma oli kuitenkin nopeasti ohi ja saamani palaute oli pelkästään myönteistä. Suusta ei löytynyt mitään epänormaalia, purenta oli erinomainen ja kuolaimetkin sopivat ruunalle. Seuraava hammastsekkaus on kuitenkin jo puolen vuoden päästä, sillä haluan tehdä tasaisen kisakauden Ootuksen kanssa ilman suuria terveydellisiä takapakkeja. Hyvä raspaus ja suunhoito tukevat tasaista kuolaintuntumaa, mikä taas helpottaa kilvanajua. Tietenkin tasaista hammasrivistöä on myös ilo esitellä kylillä muille ihmisille.

Suun ja hampaiden terveys on yhtä tärkeää hevoselle, kuin ihmisellekin. Jos nuorena hampaita ei ole hoidettu, niin vanhempana ei ole juuri leegoja millä ruokaa pureskella. Hevosen suuhun ei ilmesty niinkään reikiä (tosin ovat mahdollisia, sokeri aiheuttaa niitä myös eläimille), mutta normaaleja ilmiöitä hevosen kidassa ovat piikit (jolloin hampaiden purupinta kuluu epätasaisesti, jättäen toiselle puolelle harjanteen), sudenhampaat (jäänne ensimmäisestä poskihampaat, puhkeaa n. 70% ollen kivulias) ja vinoon menneet hampaat (maitohammas ollut liian kauan suussa häiriten oikean hampaan kasvua). 

Jokainen hevonen tulee raspata vähintään vuosittain. Nuoret ja iäkkäämmät useammin, mutta keski-iässään oleva hevonen vuosittain ongelmien ehkäisemiseksi, purupintojen tasoittamiseksi eli piikkien poistamiseksi. Piikit aiheuttavat hevosen suussa ylimääräistä kipua, joka esimerkiksi hidastavat / vaikeuttavat syömistä, tekevät kuolaintuntumasta epätasaisen, aiheuttavat infektioita suuhun ja altistavat ähkylle. Tärkeää on tunnistaa ongelmat ajoissa. Jos hevosen hengitys haisee mädälle, se tiputtelee ruokaa suustaan, laihtuu tai muuttaa suhtautumista kuolaimeen kielteisesti on ongelmia luultavasti purukalustossa.

Hevosiani on aina perinteisesti raspannut kunnan eläinlääkäri, joka on vaikuttanut pätevälle. Enhän minä hevoseni etuhampaita lukuunottamatta mitään takaa näe, eikä minulla ole ollut muuta kuin hänen sanansa "tää on hyvä". Nyt viime aikoina on kuitenkin alkanut ilmestyä katastrofaalisia hammaskalustoja, joille on sanottu vain "tää on hyvä". Niitä fiaskohampaita on korjailtu kalliisti klinikoilla tai hevosen suu on jo kipeytynyt niin, että se väistelee kuolaintuntumaa eikä haluaisi ottaa kuolaimia lainkaan suuhun. Nähdessäni Ootuksen diagnoosit nyt paperilla olen erittäin tyytyväinen hammasteknikko valintaani ja rahojeni käyttökohteeseen. Ammattipätevyydestä ja hyvästä työstä kannattaa aina maksaa.

Ennaltaehkäisevä hoito suunterveydelle on tärkeää myös hevosten kanssa. Siinä missä me ihmiset harjaamme hampaitamme ja käymme hammaslääkärissä paikkuuttamassa reikiä, on tärkeää että huolehdimme myös hevosten suuterveydestä. On helpompi puuttua / korjata alkavia ongelmia, kuin korjata jo vuosien laiminlyönnin tai huonon raspauksen tuloksia.

"Olisit ees harjannu hevoses"

Ootuksen tumma läikkä pepun päällä jaksaa herättää ihmetystä. Kun viime viikolla sain kommentin: "onko tuo ihan oikeasti eri väristä karvaa" alkoi naurattaa. Ei, se on likaläikkä jonka systemaattisesti jätän siihen joka päivä. Jep. Jätän harjaamatta sen kohdan päivittäin. Tai sitten en.

Hevosen luomi on samallalailla eri väristä karvaa oleva alue, kuten siima selän päällä tai seepraraidat tietyillä hevosroduilla jaloissa. Minun hevosellani tuota eriväristä länttiä kutsutaan tummaksi luomeksi ja se on siunaantunut oikean kankun päälle sydämen, salaman tai afrikan muotoiseksi. Jokainen näkee siinä eri asian, joten sitä voisi käyttää jo psykologin musteläikkänä diagnooseja saamaan. Minä näen afrikan, mutten tiedä mitä se kertoo minusta. Hevosen luomi ei ole muodostunut kuten ihmisen, eli siinä ei ole solumuutoksia - eikä näin ollen ole vaarallinen eläimelle.

Koulutuomari oli sanonut tutulle sihteerilleni ensimmäisissä Ootuksen koulukilpailuissa: "olisi edes harjannut hevosensa". Kommentti oli aika loukkaava minulle, sillä olin kuurannut ruunani korvista hännäntyveen asti millin tarkkuudella. Läikkä on jo pysyy, vaikka ruuna onkin jo pesty useampaan kertaan. Kesällä hieman vaaleampana, talvella melkoisen tummana. Sitä voisi puolestani tulla tutkimaan jokainen asiaa ihmettelevä, kuinka se todella on eri väristä karvaa.

Yleensä hevosten tummat luomet ovat isompia, kuin Ootuksen. Olen nähnyt hevosurani aikana noin kymmenellä hevosella luomen, jotka ovat huomattavasti massiivisempia kuin Ootuksen pieni ja viaton kauneusmerkki. Esimerkiksi tällä kouluhevosella on toiselta puolelta miltei kokonaan kaula luomen peittämä laskeutuen etujalkaan. Tällä ravihevosella tumma läiskä on myöskin todella massiivinen peittäen kaulan. 

Kissanpoika sairastaa

Ootuksen lisäksi nelijalkaisena perheeseeni kuuluu Tahvo -kissa. Tahvo, joka tuli naapurista suklaalevyllä ostettuna kotiini ollessani pikkutyttö. Minä olin silloin 5-vuotias, Tahvo vasta syntynyt villi ja räväkkä kollipoika. Tänä keväänä minulle tulee mittariin 22 vuotta, kun Tahvo kääntyy muutamaa kuukautta myöhemmin 17-vuotiaaksi. Silti jokainen aamu ja ilta minua tervehtimässä, kainaloon yöksi käpertymässä. Vanha Herra.

Maine coonin ja paikallisen mahtikollin risteytyksenä Tahvolle on siunaantunut kokoa ja näköä. Se oli nuorena kulmakunnan kovin kingi, saapastellessaan ylväänä paikalle. Nuorempana leikeissään railakas ja villi kissa ei vaikuttanut siltä, että vanhemmiten siitä tulisi sylissä viihtyvä ja uunin lämmössä nukkuva sisäkissa. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä - joko dementoineet muuten niin suuren saalistajan tai saaneet sen ymmärtämään ruokkivan käden tärkeyden. 

Tahvossa on viehättävää alkukantaisuuden voimaa. Se näyttää keskitassua purkkiruualle ja kissoille valmistetulle maidolle. Se haluaa oikeaa maitoa, mitä se on pennusta asti toistuvasti juonut. Se ei halua teollisesti tuotettua ruokaa, vaan mieluiten se tappaisi itse omat eväänsä syöden ne verta valuvina. Minua viehättää kissojen saalistusvietti, sillä se tekee niistä raakoja tappavia eläimiä, jotka kuitenkin kehräten vaappuvat viereen nukkumaan. Sisäkissan ja teollisuusruokiin tottuneista kisuista puuttuu tietynlainen viehätys. Nehän ovat kuin pehmoleluja.

Täytyy kuitenkin myöntää, että viimeinen vuosi on todistanut, että Tahvokin alkaa vanheta. Se ei enää yhtä ketterästi loikkaa ikkunalaudalle pyytämään sisälle pääsyä tai tuo enää metsästämiään pikkujyrsijöitä näytille. Kuulo hävisi syksyllä, samoin toinen yläkulmahammas. Viimeisimpänä tuli vingahteleva hengitys: kuului kun ilmavirta meni nenänläpi keuhkoihin. Keuhkot itsessään olivat hiljaiset, mutta hengitys kuuluvaa.

Eläinlääkäri hetken kuunneltuaan totesi, että diagnoosi on huono. Syöpä tai astman tuhoamat keuhkot, täytyy lopettaa heti. Minä (joka vältän kärsimyksen pidentämistä eläimen elonkaarella) sanoin napakasti "EI TODELLAKAAN!". Ei ennenkuin on tutkittu, ei ennenkuin on diagnoosi. Mututuntumalta en antaisi viedä parasta kaveriani. Röntgenkuvat paljastuivat puhtaiksi, joten diagnoosiksi varmistui ylähengitysteitten infektio. Flunssa, joka olisi parannettavissa. Viiden päivän jälkeen, jotka olivat täysin kissanehdoilla menneet oli kontrollikäynnin aika. Olin jo kotona huomannut, että lääke on tehonnut, sillä kissan yleisvointi kasvoi silmissä ja oireet helpottivat. Kontrollissa se todettiin miltein oireettomaksi, mutta kuuri syötäisiin loppuun.

Potilaalle piti totta kai lääkärissä käynnin jälkeen hakea niin hyvää herkkua, että se ei malttaisi olla syömättä kuurin heikentämän ruokahalun vuoksi. Ykkösherkkuna tulevat verinen hirvenliha, vasta ongittu kala, jäniksen sisäelimet ja no... ylipäätään kaikki raakaruoka. Paikallisen kaupan lihatiskinmyyjä sai kuitenkin vain kohotella kulmiaan, kun ostin vasta jauhettua paistijauhelihaa. "Paljonko laitetaan?" "Ei paljoa, kissalle tulee". Omassa ostoskorissa oli itselleni hankittua jämäpaloista jauhettua nauta-sikaa viimeisellä päiväyksellä. Tahvolle kelpaa vain ja ainoastaan paras.

Tahvo on kova luu murrettavaksi, vaikka se onkin jo luopunut nuoruudenpäiviensä suuresta reviiristä ja loputtomalta tuntuvasta tapporiehastaan. Alunperin se toimi hiirikissana, nykyään se vietää eläkepäiviä sohvalla kehräten ihmisen ystävänä.

Oletko sinä Blogzilla?

Kuinka moni teistä on katsonut parasta Amuriccalaista reality tv-sarjaa, nimeltä Bridezilla? Siis sitä, missä morsmaikut skitsahtavat milloin mistäkin ja toimivat aika häikäilemättömästi saadakseen sen, mitä haluavat. Itse katsoin tätä ohjelmaa lapsena, kun se tuli televisiosta koulun jälkeen tulevien lastenohjelmien vanavedessä. Katselin jo tuolloin huvittuneena, kuinka aikuiset naiset repivät pelihousunsa tai itkivät silmänsä päästään, kun kukat eivät sointuneet alusvaatekerraston väreihin. Tai tekotimantteihin tukassa. Nauroin, että minusta ei koskaan tule tuommoista - skitsoa emäntää, joka olisi aika räjähdysaltis saadakseen mitä haluaa - mutta kuinkas sitten kävikään. En ole Bridezilla, olen Blogzilla.

Aloittaessani tämän blogin kohta neljä (4) vuotta sitten, tästä piti tulla hauska kuvapäiväkirja, jossa julkaisisin vain parhaita ottamiani valokuvia ilman sen suurempaa sydämenvuodatusta. Tai niitä kuvia, joita en saanut julkaistua aaveen.netin galleriassa mitenkään. Homma kuitenkin lähti heti ensimmäisenä kesänä harhailemaan polultaan. Tuntui tyhmältä laittaa pelkästään valokuvia, ilman että kerroin kuvien taustoista mitään. Aloin kirjoittaa kuvauspäivistäni pidemmälti, jonka jälkeen lukijoiden toiveista aloin toteuttaa erilaisia erikoispostauksia kuten kauheimmat kuvat, kuvausohjeet ... Annoin omat kasvoni kirjoituksilleni ja lopulta aloin kertoa omasta hevosharrastuksestani enemmän ja enemmän. Lopulta blogistani muodostui eräänlainen kuvapäiväkirja omille hevosilleni ja halusin kehittyä paremmaksi bloggaajaksi.

Nyt neljää vuotta myöhemmin haluan panostaa blogiini aivan eri tavalla, kuin aluksi. Suunnittelen pitkään tekstejä, vaikka edelleen kirjoitan hetken mielijohteista. Ensimmäisinä vuosina valokuvat olivat kaikki kaikessa, nykyään ne tulevat tekstiä kuvittamaan. Kirjoitan asioista mitkä herättävät minussa ajatuksia tai tunteita, sillä niistä on helppo ammentaa koko kansalle rivitolkulla tekstiä. Ajankäyttöni on tuplaantunut, tarkastelen kommentteja pitkin päivää ja selvitän mistä lähteistä sivulleni on eksytty. Pohdin mistä ihmiset ovat pitäneet ja mikä on kirvoittanut kommentointia. Ja tässä vaiheessa alkaa Blogzilla nostaa päätään.

Ärsyynnyn, jos tekstin kirjoittamisprosessiani häiritään mitenkään. Olenhan saatana nero töissään, eikä neroja saa häiritä. Puhelin piippaa, joku yrittää keskustella kanssani kasvotusten tai netti pätkii. Tekisi mieli hakata nyrkkiä pöytään ja huutaa ääneen, että antakaa mun nyt blogata rauhassa!!! Vaikka ponipoikani olisi valokuvaamassa koko pitkän päivän, mutta jostain syystä en pidä yhdestäkään valokuvausta niin paljon, että saisin sen julkaistua. Puuskahdan: eihän tässä ole blogiin yhtään hyvää kuvaa! Harmittaa, kun olen kammannut ruunan lisäksi oman hiuskuontaloni ja laittanut jotain fiksua päälle. All that for nothing. Myöhemmin saatan huomata, että pienellä fiksailulla saan kuin saankin kuvia julkaisuun. Aina ei tarvitse teknisen laadun onnistua veitsenterävästi. 

Koska ratsastaminen ja valokuvaus ovat minun hyvänmielenjuttuja, haluan että bloggaaminenkin on sitä. En halua ottaa paineita, enkä ainakaan halua pahoittaa kanssaeläjien mieltä sillä, että haluan suoriutua hyvin tässä(kin) lajissa. Minun täytyy kertoa itselleni, ettei haittaa jos tekstinkirjoittaminen ei jonakin päivänä onnistu. Voin jatkaa sitä myöhemmin. Ei haittaa jos inspiraatio ei tule, kirjoitan sitten kun inspiraatio iskee. Täytyy kiittää valokuvista, joku muu on uhrannut omaa aikaansa minun harrastustani varten. En voi käyttäytyä itsekkäästi, tavoitella muiden hyvinvoinnilla omia etujani. Täytyy karistaa Blogzilla muille maille asumaan.

Tunnistatteko te itsessänne Blogzillan piirteitä? Eli ärsyynnyt, jos joku häiritsee tekemisiäsi tai kaikki ei mene, kuten olit suunnitellut? Jos tunnistat, höllää vähän. Ei ole blogin arvoista pilata oma ja muiden päivä. Kaikki tulisi tehdä aina ilon kautta, myös bloggaaminen.

Tallikavereiden kuvailua

Ootus hölkkyytti viime viikolla kujassa irtonaisena, josta julkaisin valokuvia postauksessa Isänsä poika. Kujassa pyörähtivät myös Ootuksen tallikaverit lämminveriruuna Glen Pero, eli tutummin Elvis ja suomenhevostamma Kikapo, eli Kikka.  

Elviksen ja Kikan vuoro oli vasta Keltaisen ruunan jälkeen, jolloin aurinko alkoi painua mailleen tehden tarkentamisesta haastavaa. Pakkasta oli rapsakkaat parikymmentä astetta ja objektiivini jäätyi, toimien vain todella hitaasti ja tönkösti. Onneksi kuitenkin muutamia mukavia valokuvia tarttui reissulta mukaan.