Elämä ilman Ventaa

Rakkaus-Venta <3

Ventan kuolemasta tulee pian kuukausi. Kuukausi ilman tulta ja tappuraa olevaa pikkutammaani. Vaikka lopetuspäätös oli suhteessa kaikkeen yhdessä koettuun helppo, oli oloni ontto. Päivistäni puuttui se jokin. Aloin työskentelemään paikallisessa pikaruokaravintolassa ostaessani Ventani. Sanoin aina, että lopetan kun hevoseni kuolee ja vaihdan kaupunkia. Kuukautta myöhemmin yksi kesälomalusittuna pitäisi mennä takaisin töihin. Tietäessäni jo, ettei Ventaani kohta olisi laski työmotivaationa huimasti. En varsinaisesti nauti työstäni, sillä se on kiireistä ja stressaavaa joka seuraa usein vapaa-ajalle minua. Tein kuitenkin töitä aina, jotta saisin Ventalle kaurarahat - laskin aina että tästä yövuorosta tulee sen verran rahaa, että pääsen kahteen valmennukseen palkan tultua. Ventan kuoltua päiväni täyttyivät näyttöpäätteen edessä istumisesta ja oman nivelrikon edistämisestä kyynerpäähäni. 

Lainasin kuitenkin ihanilta tuttaviltani heidän hevosiaan ja ratsastelin hyvin erityyppisillä hummilla: oli melko raaka suomenhevonen, kokenut ponikonkari ja loistava harrastuskaveri lämminverinen. Sain isoa perspektiiviä tulevaan hevoseeni, mitä piirteitä ja ominaisuuksia haluan. Ja mitkä puolestaan jätän myyjän talliin odottamaan sitä oikeaa ihmistään. Kiersin ympäri Suomea katselemassa myyntihevosia. Yksi vallan ihana ruuna oli kummitellut mieltäni jo pitkään ja koeratsastin sen kaikista hevosista toisena. Olin syvästi pettynyt, sillä oikeassa elämässä se ei näyttänyt niin hyvältä kuin videossa. Lisäksi sen liikemekaniikka oli aivan hirveä. Raakakin se oli. Toinen koehevonen oli masentunut elämäänsä ja kolmas löi minulle turvallaan mustan silmän. Arvatkaa halusinko moista hössöttäjää talliini?

lainaponi-Halla

Vaikka Venta oli Elämäni Hevonen, en lähtenyt etsimään sille manttelinperijää. En halua koskaan korvata PikkuMustaani kellään, sillä sen jättämät saappaat olisivat aivan liian isot kellekään täytettäväksi. Tammani saa ikuisesti erikoispaikkansa sydämessäni, joten ensisijaisesti lähdin etsimään uutta hevosystävää. Uusia haasteita, uutta ystävää. Täysin erilaista kaviokasta, joka täyttää uuden paikan sydämeni syövereihin.

Etsin hevosia yöt poikineen ja soittelin myyjille. Osa oli hyvinkin valveutuneita ja hyviä kauppiaita, mutta osaa hämmästelin, kuinka se olivat "tule kahtomaan, en minä tiedä" -tyyppisiä. Osa ihmisistä paljastui kivan puhelun jälkeen oikeassa elämässä töykeiksi ja epäystävällisiksi. Ja ennen kaikkea niistä hevosista, niistä kerrottiin vaikka ja mitä: oli potentiaalia estehevoseksi, kansalliseen kouluun, loistavaksi harrastehevoseksi ja perheenjäseneksi. Isäni aina sanoi, että kyllä aika tavaran kuin tavaran kauppaa. Varmasti jokainen hevonen olisi varmasti oikein kiva ja kelpo kaviokas, mutta mikään ei oikein miellyttänyt. Enkä nähnyt potentiaaliakaan.

Kunnes valmentajan suosituksesta ajoin Imatralle. Siellä oli keltainen ruuna, joka esiintyi kauniisti ja oli selkeästi miellyttämisenhaluinen. Ruuna oli myöskin ainut hevonen, jolla hyppäsin koeratsastuksessa (viimeisin hyppykertani oli viime syksynä Ventallani kilpailuissa, oli siinä uuteen opettelemista!). Olin melko myyty Keltsille, mutta halusin välttää samat kompastuskivet mihin Ventan kanssa kaaduttiin. Halusin teettää ostotarkistuksen, minkä jälkeen päättäisin ostanko hevosen. Viime keskiviikkona Ootus asteli uuteen kotitalliinsa Iisalmessa.

ruuna Ootus