Joulukalenteri 2014: Tarinani Ponipoikana

Tämä postaus on poikaystäväni Tomin kirjoittama. 

Ensikosketukseni hevoseen tein joskus varhain pikkupoikana, jolloin hevosyrittäjä serkkuni minut hevosen kyytiin nosti. Ihan satunnaisia kertoja olin ollut hevosen kyydissä myöskin toisella tallilla, niin sanotuilla heppaleireillä, joihin päädyin kommellusten kautta. Sen kummemmin en kuitenkaan ollut itsenäisesti ratsastanut, vaan joku oli aina minua taluttanut. 

Pian Minttuun tutustumisen jälkeen tuli varsin selväksi, että hepan kyytiin on mentävä. Sen verta savolaisella auktoriteetilla se minulle ilmoitettiin - ja minkäpäs siihen ujohko pohjammaan poika on sanomaan.

Kuulin Ventasta paljon kauhutarinoita. Se purree ja muuten vaan ilkeilee, koska oli traumatisoitunu entisessä elämässään niin paljon. Niimpä hyvin varovasti lähestyin Ventaa ensitapaamisella. Metrin päästä syötin käsiojossa porkkanaa, ja pian jouduinki harjaamaan. Pelotti kamalasti, mutta pian tulikin fiilis siitä, että minulla ja Ventalla on jonkinlainen henkinen yhteys ja mielestäni tulimme varsin hyvin toimeen.

Sitten koitti se päivä, kun jouduin sinne hepan selkään. Pelotti entistä enempi. Kun ensimmäiset talutusmetrit purki jännitykseni ja vapauduin, niin aloin pitämään heppailusta. Kentälle päästyämme Minttu talutti pari kertaa, kunnes päästä köydestä irti ilmoittamatta siitä minulle. En huomannut mitään eroa vasta sitten, kun Minttu asiasta mainitsi. Pelkoni heräsi taas, kunnes tajusin, ettei ole mitään pelättävää. Pian pyörähtelinki kentällä täysin itsenäisesti Mintun huudellessa minulle vain ohjeita.

Kun olin päässyt Ventan kanssa hyviksi tutuiksi, niin pystyimme itsenäisesti tekemään kaikenlaista. Kentällä mentiin välillä varsinki villisti ja Minttu vain kummasteli, kuinka tämä on mahdollista. Kerran hän huomauttikin, että lietsoin Ventan sellaiseen mielentilaan, että hänen oli vaikea saada enään sitä rauhoittumaan käynnille. Meitä Ventan kanssa moinen kommentti vain nauratti.

Kävimme maastossa muutamia kertoja ja taluttamista ei sielläkään tarvittu kuin ensipelon ravistelemiseen. Kerran käytiin myös Mintun kanssa eräällä retkellä sillain, että Mintulla oli tallinomistajan poni alla ja minä menin Ventalla. Vaikka satoiki vettä, niin se reissu oli ihan mahtava. Eräs kesän ykköshetkistä ehdottomasti. 

Kesällä tulikin surunpäivä, kun jouduimme sanomaan Ventalle hyvästit. Itketti paljon, koska Ventasta oli muodostunut mulle tosi hyvä ystävä. Tulimme tosi hyvin toimeen loppuajasta ja moni ihmetteliki miten uskallan Ventan kaa toimia niinkuin toimin. Olivat kuulleet pedon maineesta. Mulle Venta kuitenki oli lempeä, vaikka omasikin vahvan temperamentin, mutta niinhän savolaisemännän kuuluuki omata. Sitä hän totaalisesti oli; savolaisemäntä. Venta oli kerrassaan mahtava heppa. Jäi paljon hyviä muistoja. Rauha hänen sielulleen. 

Elettiin muutamia viikkoja ilman hevosta ja olo oli tyhjä. Vaikka Minttu ei ollutkaan menossa kokoajan tallille ja hänellä jäi enempi aikaa minulle, niin minusta oli kurjaa nähdä hänen surevan menetettyä ystävää ja erityisesti sitä kun ei ollu nelijalkaista harrastuskamua. Hevoset kun on Mintulle vahvasti elämäntapa. Sen olen saanut nähdä kun olen hänen kanssaan seurustellut. Muistan erään päivän kun olimme mökillä, ja minä tohkeissani etsin Mintulle uutta hevosta. Minttua moinen alkoi jo huvittamaan. Hehe. 

Sitten taloon tuli pikku-ukkeli: Ootus. Kun ensimmäisen kerran tapasin Ootuksen, olin äärimmäisen hämmentynyt. Tämä seisoi kuin patsas käytävällä eikä ollu moksiskaan vaikka häntä lähestyi. En voinut koskaan kuvitella, että näinki rauhallinen hevonen on olemassa. Hämmentävää. 

Pian olimme Ootuksen kanssaki hyviä ystäviä. Nyt täytyi nousta hiukan korkeammalle kuin aikaisemmin. Olin tottunut matalaan Ventaan ja nyt joutui jo hiukan ponnisteleen. Ratsastukseen heräsi taas hiukan pelkoa, kun tämä kaveri ei ollutkaan niin tasainen ja matala kuin Venta. Muistan kuinka ihan oikeasti pelkäsin, kun jouduin ensimmäisiä itsenäisiä kertoja ratsastaan. En kuitenkaan saanut armoa vaan jouduin pysyttelemään korkeuksissa. Kerran tiputtuani satulaan noustessa tuli totaalinen pelko, mutta siitä pitää nyt pyrkiä eroon. Sen jälkeen en ookkaan noussut selkään ja se saakin odottaa kesään, mutta olen mielestäni toiminut äärimmäisen hyvänä ponipoikana.

Ootuksen kanssa uskallan tehdä kaikki asiat itsekkin. Harjauksesta kavioiden putsaukseen. Kisa- ja valmennusaamut on vähän hankalia näin yöihmiselle, kun millään ei tahtoisi aamulla nousta, mutta kun savolaisemäntäni käskee, niin silloin täytyy totella. Alkuajoissa hommat välillä tuntu vastenmielisiltä, mutta nyt talli-askareiden jälkeen mieli on jokatapauksessa varsin kiva ja täytyy tähän loppuun todeta, että tämähän alkaa olemaan oikeasti aika mukavaa.