maanantai 8. joulukuuta 2014

Joulukalenteri 2014: Tarinani Ponipoikana


Tämä postaus on poikaystäväni Tomin kirjoittama. 

Ensikosketukseni hevoseen tein joskus varhain pikkupoikana, jolloin hevosyrittäjä serkkuni minut hevosen kyytiin nosti. Ihan satunnaisia kertoja olin ollut hevosen kyydissä myöskin toisella tallilla, niin sanotuilla heppaleireillä, joihin päädyin kommellusten kautta. Sen kummemmin en kuitenkaan ollut itsenäisesti ratsastanut, vaan joku oli aina minua taluttanut. 


Pian Minttuun tutustumisen jälkeen tuli varsin selväksi, että hepan kyytiin on mentävä. Sen verta savolaisella auktoriteetilla se minulle ilmoitettiin - ja minkäpäs siihen ujohko pohjammaan poika on sanomaan.

Kuulin Ventasta paljon kauhutarinoita. Se purree ja muuten vaan ilkeilee, koska oli traumatisoitunu entisessä elämässään niin paljon. Niimpä hyvin varovasti lähestyin Ventaa ensitapaamisella. Metrin päästä syötin käsiojossa porkkanaa, ja pian jouduinki harjaamaan. Pelotti kamalasti, mutta pian tulikin fiilis siitä, että minulla ja Ventalla on jonkinlainen henkinen yhteys ja mielestäni tulimme varsin hyvin toimeen.



Sitten koitti se päivä, kun jouduin sinne hepan selkään. Pelotti entistä enempi. Kun ensimmäiset talutusmetrit purki jännitykseni ja vapauduin, niin aloin pitämään heppailusta. Kentälle päästyämme Minttu talutti pari kertaa, kunnes päästä köydestä irti ilmoittamatta siitä minulle. En huomannut mitään eroa vasta sitten, kun Minttu asiasta mainitsi. Pelkoni heräsi taas, kunnes tajusin, ettei ole mitään pelättävää. Pian pyörähtelinki kentällä täysin itsenäisesti Mintun huudellessa minulle vain ohjeita.

Kun olin päässyt Ventan kanssa hyviksi tutuiksi, niin pystyimme itsenäisesti tekemään kaikenlaista. Kentällä mentiin välillä varsinki villisti ja Minttu vain kummasteli, kuinka tämä on mahdollista. Kerran hän huomauttikin, että lietsoin Ventan sellaiseen mielentilaan, että hänen oli vaikea saada enään sitä rauhoittumaan käynnille. Meitä Ventan kanssa moinen kommentti vain nauratti.


Kävimme maastossa muutamia kertoja ja taluttamista ei sielläkään tarvittu kuin ensipelon ravistelemiseen. Kerran käytiin myös Mintun kanssa eräällä retkellä sillain, että Mintulla oli tallinomistajan poni alla ja minä menin Ventalla. Vaikka satoiki vettä, niin se reissu oli ihan mahtava. Eräs kesän ykköshetkistä ehdottomasti. 

Kesällä tulikin surunpäivä, kun jouduimme sanomaan Ventalle hyvästit. Itketti paljon, koska Ventasta oli muodostunut mulle tosi hyvä ystävä. Tulimme tosi hyvin toimeen loppuajasta ja moni ihmetteliki miten uskallan Ventan kaa toimia niinkuin toimin. Olivat kuulleet pedon maineesta. Mulle Venta kuitenki oli lempeä, vaikka omasikin vahvan temperamentin, mutta niinhän savolaisemännän kuuluuki omata. Sitä hän totaalisesti oli; savolaisemäntä. Venta oli kerrassaan mahtava heppa. Jäi paljon hyviä muistoja. Rauha hänen sielulleen. 

Elettiin muutamia viikkoja ilman hevosta ja olo oli tyhjä. Vaikka Minttu ei ollutkaan menossa kokoajan tallille ja hänellä jäi enempi aikaa minulle, niin minusta oli kurjaa nähdä hänen surevan menetettyä ystävää ja erityisesti sitä kun ei ollu nelijalkaista harrastuskamua. Hevoset kun on Mintulle vahvasti elämäntapa. Sen olen saanut nähdä kun olen hänen kanssaan seurustellut. Muistan erään päivän kun olimme mökillä, ja minä tohkeissani etsin Mintulle uutta hevosta. Minttua moinen alkoi jo huvittamaan. Hehe. 



Sitten taloon tuli pikku-ukkeli: Ootus. Kun ensimmäisen kerran tapasin Ootuksen, olin äärimmäisen hämmentynyt. Tämä seisoi kuin patsas käytävällä eikä ollu moksiskaan vaikka häntä lähestyi. En voinut koskaan kuvitella, että näinki rauhallinen hevonen on olemassa. Hämmentävää. 

Pian olimme Ootuksen kanssaki hyviä ystäviä. Nyt täytyi nousta hiukan korkeammalle kuin aikaisemmin. Olin tottunut matalaan Ventaan ja nyt joutui jo hiukan ponnisteleen. Ratsastukseen heräsi taas hiukan pelkoa, kun tämä kaveri ei ollutkaan niin tasainen ja matala kuin Venta. Muistan kuinka ihan oikeasti pelkäsin, kun jouduin ensimmäisiä itsenäisiä kertoja ratsastaan. En kuitenkaan saanut armoa vaan jouduin pysyttelemään korkeuksissa. Kerran tiputtuani satulaan noustessa tuli totaalinen pelko, mutta siitä pitää nyt pyrkiä eroon. Sen jälkeen en ookkaan noussut selkään ja se saakin odottaa kesään, mutta olen mielestäni toiminut äärimmäisen hyvänä ponipoikana.





Ootuksen kanssa uskallan tehdä kaikki asiat itsekkin. Harjauksesta kavioiden putsaukseen. Kisa- ja valmennusaamut on vähän hankalia näin yöihmiselle, kun millään ei tahtoisi aamulla nousta, mutta kun savolaisemäntäni käskee, niin silloin täytyy totella. Alkuajoissa hommat välillä tuntu vastenmielisiltä, mutta nyt talli-askareiden jälkeen mieli on jokatapauksessa varsin kiva ja täytyy tähän loppuun todeta, että tämähän alkaa olemaan oikeasti aika mukavaa.

27 kommenttia:

  1. Eikä, ihan mahtava postaus! Tästä postauksesta tuli kyllä tosi hyvä fiilis. Parani fiilis huomattavasti näin Hingunniemen päivystysviikon keskellä :--)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että tästä tuli tsemppiä näin maanantaille ja päikkäviikolle! :)

      Poista
  2. Voi miten symppis tuo video oli! :D Sanoin miehelleni, joka pelkää hevosia kuollakseen, että tähän tähdätään sitten parin vuoden päästä, kun meidän pikkuperheen oma hevonen tulee :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, se on juuri siltä kerralta, kun Tomi villitsi Ventan täysin. Tässä siis harjoiteltiin ravaamaan, mutta meni laukkaamisen puolelle... Mulla oli kans Ootuksen yksi ostokriteeri, että on oltava sen verran fiksu, että kantaa kokemattomaakin selässään :)

      Poista
  3. Huippu postaus, vika kuva on mainio, ahahah. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli loistelias hetki Kuopion seurakilpailuviikonloppuna. :D Orhiit parkissa!

      Poista
  4. Voi miten symppis postaus! hymyilytti koko ajan kun luin, mistä ootkaan löytäny tollasen ponipojan Minttu ;)

    Meillä Pete on omaksunut porkkanansyöttäjän roolin. Ennen hän ratsastikin jonkin verran Lassella, mutta yksi vauhkoontuminen ja melkein tippuminen aiheutti sen, ettei mies enää hevosen selkään nouse :D no, kyllähän niitä porkkanansyöttäjiäkin tarvitaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on jyvät eroteltu akanoista ;) En voisi kyllä ikinä kuvitella itselleni miestä, joka ei pitäisi hevosista.... minullahan on jo sistuselementtinä vanhoja kuolaimia ja kilpailuruusukkeita?! Porkkanansyöttäjän rooli on aika hyvä, koska hepat on yleensä niiden perään aika kovasti. :)

      Poista
    2. Eikä nyt vasta katsoin videon äänien kanssa! Aivan huikean ihana! :D Tomi useammin kirjoittamaan postauksia!

      Poista
    3. Pitää pyytää Tomppaa kirjoittelemaan!

      Poista
  5. Aivan ihana postaus!

    VastaaPoista
  6. Tosi ihana ja hauska postaus ja mahtava tuo video :D "jiihaa!"
    Tomi voi tulla useemminki postailemaan. On nimittäin aika taitava kirjoittaja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaha, itseäni nauratti kamalasti katsella tuota menoa, kun se villitsi ja villitsi tamman aivan sietokykyjen rajalle. :D Pitää pyytää Tomia kirjoittamaan!

      Poista
  7. Hauska teksti! :D Harmi etten saa miestäni tallille. Ehkäpä annan lukea tämän, jos mieli heltyisi vähitellen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luetuta ihmeessä! Tomi on tullut alkuperäisesti "valokuvaajan" roolissa, vaikka oli sanomattakin selvää (ainakin mulle) ettei se kuvien ottaminen hevosista ollut se pääpointti, vaan opettaa herra taitavaksi ponipojaksi.

      Poista
  8. Aivan mahtava postaus! :D Toi kyllä hymyn huulille ja varsinkin tuo lause "olen mielestäni toiminut äärimmäisen hyvänä ponipoikana" oli jotenkin niin hellyyttävä... :)

    Oman poikaystäväni olen saanut nousemaan hevosen selkään muutamia kertoja ja onhan se ollut hänen mielestään jännää ja sellaista hysteeristä naurua se on yleensä ollutkin kun siellä selässä ensimmäisiä askeleita mennään... :D Ihan noin rohkeaa menoa ei täälläpäin ole vielä ollut, täällä ei olla vielä uskaltauduttu käyntiä kovempaan askellajiin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hiljaa hyvää tulee :) Meillä sattui ensimmäisellä talutuksessa semmoinen vahinko, mistä Tomi unohti tähän kirjoittaa: Venta lähti raavaamaan, jolloin Tomin tasapaino putosi toiselle jalalle kokonaan. Venta sitten juoksi pientä ympyrää ihan hädissään ja yritti päästä ratsastajan tasapainon alle taas... :)

      Poista
  9. Eikä ihan huippu postaus :D Nikoa en ole saanut hevosen selkään en uhkailemalla enkä lahjomallakaan. Pitääpä antaa tää postaus lukuläksyksi ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uhkailu on paras keino ;) Kun kello soi kisa-aamuna klo 5:15 niin pienellä uhkailulla ukkokin nousee ylös... :D

      Poista
  10. Voi miten ihana postaus! Ihana mies sulla :) Mulla myös suurena etuna myös että mies on kiinnostunut hevosista. Tykkää puuhailla mukana tallilla ja varsinkin toiseen vuokraheppaani on ihan rakastunut kun se on niin kiltti ja huomionkipeä yksilö. :) Selkään olen saanut sen kerran ja kunhan saadaan yks raskasrakenteisempi heppa lainaan niin aion opettaa sille vähän lisää! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :)
      On kyllä ilo, että miehekkeetkin viihtyvät mukana - tai ovat edes kiinnostuneita hevosista! Olisi kovin ankeaa elämää, jos hevoset olisivat kotona kielletty puheenaihe... :D Myös isäni oli kovin kiinnostunut hevosista Ventan myötä ja halusi ratsastaa. Harmi, ettei hänen tekolonkkansa taipuneet niin leveään selkään. Isäni ei kuitenkaan kerennyt nähdä Ootusta, joka olisi ollut tarpeeksi kapea mutta kookas hänellekin ratsuksi. :(

      Poista
  11. Kyllä kelpais tämmönen mies, joka suostuisi/haluaisi tulla tallille ! Sitä oikeaa (ponipoikaa) odotellessa..

    VastaaPoista